Äitiysloman loppu

Eilen oli viimeinen päivä vanhempainvapaata. Tuntuu hurjalta ajatella, että yli raskausajan verran olen nyt saanut olla oikeasti äiti eläen kotiarkea yhdessä poikamme kanssa. Uskomatonta, että nyt olisi se aika kun Mötkis lähtisi hoitoon, jos se meillä suunnitelmissa olisi. Miten älyttömän pieni ja avuton hän olisikaan päiväkotilapsena. Mötkishän on ottanut aivan valtavia harppauksia eteenpäin kehityksessä parin viime kuukauden aikana, mutta kuitenkin hän olisi mielestämme aivan liian pieni päiväkotiin.

Itse päiväkotimaailman sisältäpäin nähneenä ja erityisesti alle 3-vuotiaiden ryhmässä työskennelleenä, en pystyisi Mötkistä hoitoon vielä laittamaan. Ryhmän isoimmat ovat taitavia juoksujalkaa paikasta toiseen viilettäviä vintiöitä, kun taas Mötkis liikkuisi maatasossa jääden toisten jalkoihin. Hän ei osaisi sanoa yhtään sanaa, hän joutuisi opettelemaan juomaan tuttipullosta korviketta minun pumpatessa työpäivien aikana pahimpia pingotuksia. Lapsi, joka ei ole kertaakaan elämänsä aikana korviketta juonut, opettelisi sen täysin vieraiden ihmisten kanssa minun todennäköisesti vähintään nyyhkiessä pumpun kanssa.

Sen lisäksi, etten halua Mötkistä päiväkotiin näin pienenä, en myöskään tiedä itse mitä haluan töihin palatessani tehdä. Haluanko takaisin päiväkotiin vai haluaisinko kokeilla jotain aivan uutta. Ainakin tällä hetkellä ajatus on vahvasti se, etten päiväkotiin halua. Siellä kuitenkin töitä olisi vaikka muille jakaa ja pari vuotta työelämästä poissa voisivat tehdä melko hyvää myös kyseiseen ympäristöön töihin palaamisen suhteen. Oman äitiyden myötä monia päiväkotimaailmassa mietittynäitä asioita on alkanut ymmärtää aivan uudelle tavalla ja siltä osin ammatillista kasvuakin on varmasti tapahtunut.

Onneksi meidän ei vielä tarvitse miettiä päivähoidon aloitusta vaikka äitiysloma onkin ohite. Mötkishän tulee olemaan kotona kanssani ainakin vielä vuoden. Silloin katsotaan uudestaan tilannetta. Tottakai välillä myös seurailen, millaista tarjontaa avointen työpaikkojen osalta olisi. Ainakaan vielä ei ole mitään niin mielenkiintoista vaihtoehtoa vastaan tullut, että olisin edes hakemusta alkanut päivittämään ja väkertämään. Nyt on hyvin aikaa pohtia, mitä jatkossa työelämältä haluan ja olisiko tosiaan aika kokeilla jotain täysin uutta tai lähteä tavoittelemaan haavetta lastensuojelutyöstä.

Välillä on niitä päiviä, kun kiroan koko kotona olemisen alimpaan helvettiin.

Mötkis kiukkuaa ja koko päivä ja arki tuntuu takkuavan.

Välillä on tylsää ja aikuinen seura kelpaisi paremmin kuin hyvin.

Myös kahvitauko ja rauhassa vessassa käyminen tekisi hyvää.

Kuitenkaan en vaihtaisi päivääkään.

Tuntuisi kamalalta, että joku toinen aikuinen,

täysin meille vieras,

viettäisi meidän lapsen kanssa enemmän aikaa vuorokaudessa

kuin minä tai Mötkiksen iskä.

Sitä ajatusta en jotenkin kestäisi tässä vaiheessa.

Joku muu olisi se,

joka saisi todistaa Mötkiksen ensiaskeleet.

Ei, haluamme, että se on jompikumpi meistä.