Kysymyksiä ja vastauksia

Meiltä on kysytty keskenmenoon ja lasten saantiin liittyen useita kysymyksiä, joihin pyrin tässä postauksessa vastaamaan. Kuten aiemminkin olen kirjoittanut, eivät tekstini ole faktoja, ne ovat tosia minun ja Paavon kokemusmaailmassa.

Aloitan ensimmäisellä, ehkä kaikkein eniten verenpainetta nostattavalla kysymyksellä: 

Milloin teille tulee lapsia?
Ei ole itsestään selvää, että kaikki saavat lapsia. Ei ole myöskään mitenkään kirkossa kuulutettu, että kaikki edes lähtökohtaisesti lapsia haluaisivat. Toivon, että meidän elämään niitä joskus siunaantuu. Tämän kysymyksen meille ovat esittäneet niin tutut kuin vieraat, sukulaiset kuin tuiki tuntemattomat naapurin mummot. Aina kysymys tulee ihan yhtä puun takaa, enkä siihen osaa mitään nasevaa vastata takaisin. Muutamia kertoja on tehny mieli tokasta takasin, että ei taida olla sinun asiasi ja parempi olla kyselemättä. Kuitenkin vaan hymistellen on tullut vastattua jotain epämääräistä, ponnetonta ja turhaa. Täytyisi kehittää joku sopiva letkautus, josta tulisi selväksi, ettei asia utelijalle välttämättä arkaluontoisuutensa vuoksi kuulu.

Milloin aloitte yrittää lasta?
Emme ole 4½ vuoteen käyttäneet hormonaalista ehkäisyä. Valmistumiseeni joulukuussa 2014 asti käytimme kondomia säännöllisen epäsäännöllisesti. Kihlauduimme tammikuussa 2015 ja silloin aloimme elää mentaliteetilla tulee jos on tullakseen. Paavo oli tuolloin vielä reissutöissä ympäri Suomea, joten jokaista ovulaatiota ei todellakaan hyödynnetty, eikä niitä silloin edes pahemmin mietitty.

En sanoisi, että yritämme lasta tälläkään hetkellä. Olemme antaneet lapselle luvan tulla kun sen aika on. Emme halua stressata liikaa asian tiimoilta. Kyseessä on kuitenkin sellainen asia, johon ihminen ei loppupeleissä itse voi ihan hirveästi vaikuttaa. Vaikka yhdynnät olisi ajoitettu oikeaan aikaan kierrosta ja elämäntavat olisivat kunnossa, ei kaikkien naisten kohdalla raskautuminen tapahdu sormia napsauttamalla. Tai vaikka tapahtuisi, ei ole itsestään selvää, että raskaus kantaa loppuun saakka.

Välillä on kuukausia, kun ovulaation ajankohtaa miettii enemmän, välillä taas vähemmän. Pyrimme tällä hetkellä antamaan asioiden edetä omalla painollaan. Teemme elämäntaparemonttia ja siten toivomme vaikuttavamme raskautumiseen positiivisesti.

Aiotteko adoptoida, jos ette saa biologista lasta?
Miksi ei? Biologinen lapsi ei ole meille itseisarvo sinällään. Jos emme voi saada omaa lasta, toivomme voivamme tarjota hyvät kasvuolosuhteet jonkun muun geeniperimän omaavalle lapselle. Sekä Suomessa että ulkomailla elää lapsia vailla riittävää huolenpitoa ja rakkautta. Biologisen lapsen jäädessä puuttumaan tai muuten resurssien riittäessä uskomme adoption olevan yksi potentiaalinen vaihtoehto. Emme kuitenkaan ole perehtyneet kyseiseen vaihtoehtoon sen kummemmin, emmekä aiokaan vielä. Tällä hetkellä nautimme yriteksöttömästä yrityksestä ja keskitymme löytämään hyvät puolet elämästä kaksin.

Oletteko miettineet sijaiskohtua?
Emme, emmekä mieti. Biologisen lapsemme tulee olla minun itseni kantama. Adoptio on vaihtoehto, meidän sukusoluillamme alulle laitettu, toisen naisen kohtuun istutettu yritys ei. Tästä meillä on tällä hetkellä hyvin jyrkkä mielipide, joka toki saattaa muuttua elämän varrella. Kuitenkin koen, että minun olisi vaikea seurata vierestä sitä, että toinen nainen odottaa meidän geeneillämme varustettua lasta. Hänen raskausajan valinnat elämäntapojen suhteen vaikuttaisivat meidän tulevaan lapseemme. En varmaan osaisi olla olematta katkera, jos kohdun vuokraajan elämäntavat eivät tarjoaisikaan mielestäni sopivaa kasvuympäristöä raskausaikana. Tämä on adoption ohella asia, johon emme ole perehtyneet, ajatukset ovat täysin maallikon mutu- tuntumaa.

Kysymys, joka yleensä jää valitettavasti esittämättä on mitä teille kuuluu, kuinka jaksatte. Tähän kysymykseen vastaisimme todennäköisesti, että eikai tässä, ihan hyvää. Pinnan alla kuitenkin kuohuu ja ilman syvällisempää kyselyä ja aidon kiinnostuksen tuntua sivuutan kyseisen kysymyksen pintaliitoisella vastauksella. Jokainen päivä on tällä hetkellä kovin erilainen. Lasketunajan lähestyminen vaikuttaa ainakin omaan mielialaani uskomattoman paljon, eikä jaksaminen ole erityisesti huipussaan. Kuitenkin eteenpäin on mentävä, annettava aikaa suremiselle kun sitä on, sitten taas kerättävä itsensä uudestaan.

Toivoisin erityisesti ihmisten kiinnittävän huomiota tuohon ensimmäiseen kysymykseen. Sen esittäminen ei ole kenenkään parisuhteen ulkopuolisen oikeus. Jokainen pari tekee itse omat suvunjatkamistaan koskevat valinnat, eivätkä aina pääse nauttimaan vanhemmuudesta vaikka haluaisivatkin. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia, kuin monesti tulee ajateltua.

Mikäli teillä lukijoilla on kysymyksiä, joihin kaipaatte vastausta, saa niitä esittää. Vastaan parhaan tietoni mukaan. Kysymyksiä ei tarvitse rajata mitenkään, vastaan mielelläni erilaisiin meitä tai elämäntilannettamme koskeviin kysymyksiin.

Tuki ja sen merkitys keskenmenon kokeneelle

Tässä postauksessa tulen käymään läpi erilaisia tuen muotoja, joita keskenmenon kokemisen jälkeen olen tai olemme saaneet. Jokaisen keskemenon kohdanneet tilanteessa tuen muodot ja niiden tarve ovat erilaisia. Myös eri hoitotahojen kohtaamisen määrä riippuu siitä, kuinka pitkälle raskaus on edennyt ja kuinka helposti keskenmeno saadaan saatettua päätökseen. Omalla kohdallani raskaus oli keskeytynyt jo muutamia päiviä ennen kuin se todettiin. Ultraäänitutkimuksen sikiö ei vastannut täysin viikkojaan. Kyseessä oli siis keskeytynyt keskenmeno, joka hoidettiin lääkkeellisellä tyhjennyksellä kaiken raskausmaterian saamiseksi pois kehosta.

Yksityisen lääkäriaseman gynekologi oli ensimmäinen ihminen, jonka kohtasimme keskenmenouutisten kuulemisen jälkeen. Tai siis kyseinen gynekologihan uutiset kertoi. Järkyttävän uutisen jälkeen istuimme hiljaa itkien hänen vastaanottohuoneessaan kun hän kirjasi sairaskertomukseni ja teki lähetteen naisten tautien osastolle jatkohoitoa varten. Kun hän sai tapahtumat kirjattua kääntyi hän istumaan katsoen meitä päin, puhui surusta ja siitä kuinka siihen on lupa. Pyysin sairaslomaa ja sitä sain. Muistaakseni tältä istumalta sain sairaslomaa seuraavan kahden tai kolmen päivän ajan tai jotain sinne päin. Tämä yksityisen lääkäriaseman gynekologi osoitti myötätuntoaan niinkin yksinkertaisella ja tilanteessa hämmentäneellä teolla, kuin jättämällä laskun antamatta. Tuossa hetkessä voin sanoa, ettei minulle olisi ollut taloudellisilla menetyksillä yhtään mitään väliä. Kuitenkin lämmitti mieltäni paljon, että hän huomioi surumme ja osoitti ihmimillisyytensä tällä teolla. Myöhemmin vein kyseiselle lääkärille pullon punaviiniä, kynttilöitä ja kiitoskortin.

Naisten tautien osaston henkilökunnan kanssa asioin jo heti keskenmenouutisen kuulemista seuraavana päivänä, kun osaston hoitaja soitti minulle ja pyysi tulemaan seuraavana päivänä poliklinikalle tutkittavaksi. Kyseinen hoitaja oli herttaisen oloinen ja jaksoi kerrata puhelimessa minulle useita kertoja mitä nyt tapahtuu kun en itkultani ja hermostuneisuudeltani saanut asiasta kiinni.

Seuraava kokemus kyseisen poliklinikan henkilöstöstä ei ollutkaan niin positiivinen. Menin Paavon kanssa ilmoittautumaan minulle varatulle ajalle ja ilmoittautumiseni vastaanottanut henkilö tiuski ja äyski minulle että mitä minä siellä teen. Ojensin KELA-kortin itku kurkussa ja hän katsoi minua kuin hullua. Pyysin katsomaan tiedot sieltä. Oli kuin en olisi voinut sanoa ääneen kokeneeni keskenmenon. Koin varmaan, että jos en myönnä sitä ääneen, se ei ole totta. Virkailija tarkasti tietoni ja vakavoitui. Suhtautuminen muuttui täysin ja hän pahoitteli tiuskimistaan, ojensi KELA-korttini takaisin ja ohjasi meidät odottamaan vuoroamme odotusaulaan. Tältä virkailijalta olisin toivonut ymmärtäväisempaa kohtaamista, pisteet kuitenkin siitä, että hän pahoitteli toimintaansa.

Polin hedelmällisyyslääkäri ja hänen työparinaan toiminut kätilö olivat erittäin sensitiivisia ja mielestäni hyviä työssään. He kuuntelivat, myötäelivät, antoivat aikaa ja tilaa. Vaikka he kohtaavat työssään varmasti valitettavasti päivittäin meidän tilanteemme kaltaisessa hetkessä eläviä pareja, tuntui kohtaaminen aidolta ja välittävältä. Olin kauhulla odottanut sitätutkimuksen tekoa ja ultraamista sen pelossa, että lääkäri on liian ronski eikä ymmärrä, että minun on hyvin vaikea rentouttaa lihaksiani. Lääkäri kuitenkin puheli minulle rauhoittavasti ja selitti koko ajan mitä tekee ja antoi minulle aikaa hengittää sisään ja ulos riittävän kauan, jotta pystyi rauhoittumaan tutkimusten suorittamisen ajaksi.

Kun tutkimukset ja tulevat hoitosuunnitelmat oltiin käyty läpi hedelmällisyyslääkärin kanssa, siirryimme vielä toiseen vastaanottohuoneeseen keskustelemaan lääkärin työparina olleen kätilön kanssa jatkosta ja surutyöstä. Kätilö selitti juurta jaksaen asiat, tarkensi heti kun näki ettemme ymmärrä mitä hän tarkoittaa tai ainakaan siinä hetkessä pysty asiaa sisäistämään. Hänellä ei tuntunut olevan kiire minnekkään, vaan saimme istua rauhassa, niellä kyyneleitä ja kysyä samat asiat niin monta kertaa kuin tarve vaati. Erilaisiksi tukimuodoiksi kätilö ehdotti neuvolaa ja kriisikeskusta, joista ensimmäiseen olinkin yhteydessä arjen koitettua.

Naisten akuuttikeskus oli paikka, jossa varsinainen keskeytyneen keskenmenon hoito aloitettiin. Siellä tuntui olevan kiire ja resurssipula. Kätilön saapumista sai soittokellon painamisen jälkeen odottaa pitkiä aikoja, luvatut kivunlievitykset tulivat hitaasti jos silloinkaan ilman uutta pyyntöä. Positiivisena pilkahduksena koen kätilön, joka jäi luokseni nähtyäni kuolleen sikiön portatiivin pohjalla. Hänen empatiakykynsä ja aikansa riitti minulle tilanteessa, hän silitti päätäni, halasi ja puhui kauniita sanoja. Hän ymmärsi siinä hetkessä, kuinka paljon tarvitsin ihmistä lähelleni.Tukihenkilöähän minulla ei ollut mukana NAKissa ollessani, joten kätilön antama tuki oli siinä hetkessä enemmän kuin tarpeen.

Neuvolaan soitin seuraavalla viikolla keskenmenon hoitamisen jälkeen peruakseni minulle varatut ajat. Tuolloin terveydenhoitajamme kysyi, haluaisimmeko tulla paikan päälle keskustelemaan aiheesta. Vastasin myöntävästi ja varasimme ajan. Terveydenhoitajan kanssa käytiin läpi keskenmenoa, keskusteltiin siitä, että vaikka keskenmenoja laskennallisesti on kolme, on todennäköisyydet biologisen lapsen saantiin vielä kuitenkin hyvät. Koin kuitenkin, että terveydenhoitaja jäi tilanteessa etäiseksi, enkä kokenut käyntiä erityisen hyvänä. Hän latoi kylmästi faktoja asiaan liittyen ja etenkin kliseinen "te olette vielä nuoria" toteamus kaikui korvissani turhankin paljon vastaanoton aikana. Riippumatta siitä olemmeko nuoria vai vanhoja, keskenmeno on silti yhtä kammottava kokemus.

Työterveysääkäri ja unilääkkeet tulivat kuvioihin kun palasin sairaslomalta töihin ja olin kuin haamu. Huonosti nukutut yöt paistoivat kasvoiltani, en jaksanut keskittyä töihinä ja jaksamiseni todella oli koetuksella. Muutaman viikon tai ehkä jopa kuukauden jälkeen johtajani pyysi päivänpäätteeksi minut huoneeseensa, ohjasi istumaan ja kysyi minulta miten voin. Naamastahan sen näki. Kyyneleet alkoivat valua ja kerroin, etten fyysisesti jaksa valvottujen öiden jälkeen töissä erityisen hyvin. Johtaja kuunteli sanottavani ja kysyi olisiko aika olla yhteydessä työterveyteen. Lupasin ottaa yhteyttä sinne heti seuraavana päivänä, jotta tilanne saataisiin korjattua.

Työterveyshoitajan kautta sain ajan työterveyslääkärillemme. Hänen vastaanotolle mennessään, lääkäri oli kerennyt saada taustatiedot tilanteestani ja oli valmistautunut keskusteluun hyvin. Hän oli keski-iän ohittanut mieslääkäri, joka hoiti siinä hetkessä sekä mieltä että kehoa. Hän pohti aamuyöheräilyihin sopivaa lääkitystä, sen määräsi ja kirjoitti muutaman päivän sairasloman. Vastaanoton aikana hän sanoi, että hänen huoneensa kynnys on matala, hänen luokseen saa tulla uudestaankin, hänelle maksetaan siitä. Asiansa hän sanoi pilke silmäkulmassa. Kun poistuin huoneesta, totesin ääneen itkua pidättäen ettei tässä huoneessa ole kynnystä. Hymyillen lääkäri vastasi vain että "niinpä".

Työpsykologin vastaanotolle sain lähetteen työterveyslääkärin vastaanotolla käytyäni ja tapasin hänet lääkärin kirjoittaman sairasloman puitteissa. Vastaanotolla olin erittäin itkuinen enkä oikein päässyt puusta pitkälle. En pitänyt persoonana psykologia oikein työhönsä sopivana. Olin skeptinen käyntien hyödyllisyyden suhteen, mutta varasimme kuitenkin seuraavan ajan. Myös seuraavalta käynniltä poistuin ristiriitaisissa tunnelmissa, kuitenkin taas uusi aika kädessäni. Kolmannen käynnin aikana näkemykseni erosivat niin pahasti psykologin näkemyksistä, että totesin tämän riittävän. En enää palannut psykologin vastaanotolle koska koin, ettei hän kuunnellut minua. Tai vaikka olisi kuunnellut, ei ainakaan hän ymmärtänyt mitä tarkoitin.

Ison tuen olen myös saanut työtiimiltäni. He kestivät sairaspoissaoloni mukisematta. Antoivat minulle hetken rauhan kesken työpäivän, jos sitä tarvitsin. Auttoivat kantamaan työkuormaa. Veivät ajatuksiani muualle omasta pahasta olostani. He antoivat minulle ajattelemisen aihetta piteässäni ryhmääni kasassa. Puolet hereilläoloajastani vietin mahtavan tiimini seurassa ja sillä oli suuri merkitys minulle.

Läheiset, ystävät ja sukulaiset ovat olleet isossa roolissa toipumisessani. Heidän kanssaan on saanut puhua, itkeä, raivota eivätkä he ole rinnaltani kaikonneet. Parhaan tuen edellämainittujen joukosta koen kuitenkin saaneeni henkilöiltä, joilla on vastaavia kokemuksia. Heidän kanssaan asiaan on voitu palata kerta toisensa jälkeen. He ovat ymmärtäneet miten paljon minuun sattuu edelleen, vaikka aikaa on kulunut. He eivät ainakaan ole tuoneet mitenkään ilmi, että olisivat kyllästyneitä kuulemaan valitustani ja ajattelisivat, että olisi jo aika lopettaa sureminen.

Puoliso. Tämän kohdan edessä olen sanaton. En ikinä ennen keskenmenoa ollut ymmärtänyt, miten ymmärtäväinen ja kärsivällinen puoliso minulla onkaan. Vaikka parisuhdettamme on koeteltu ennenkin ja olemme kohdanneet vaikeita asioita yhdessä, ei mikään ole ollut verrattavissa tähän tuskaan. Kuitenkin se tuska ja kipu, yhdessä vuodatetut kyyneleet toisen sylissä ovat hitsanneet meitä yhteen entisestään. En voi kiittää Paavoa riittävästi rinnallani seisomisesta. Siitä, että hän kantoi minua eteenpäin, kun omat jalkani kompuroivat pimeässä.

Tämän kirjoituksen toivon antavan vinkkejä keskenmenon kohdanneelle siitä, mitä eri kautta kokemukseensa voi saada tukea. Vaikka lähipiirin kanssa asiaa kävisi kuinka läpi, voi ajoittain olla tarpeen saada tuulettaa ajatuksia myös ammattihenkilöiden kanssa. Myös erilaisia vertaistuenmuotoja kannattaa miettiä. Tämä kirjoitus olkoot myös kiitoksena jokaiselle, joka on seisonut tukenamme.

En usko, että suru ja menetyksen tuska koskaan loppuu.

Se vain muuttaa muotoaan. 

Se vaimenee päivä päivältä, vuosi vuodelta,

kunnes lopulta, siitä on tullut osa meitä ja meidän elämänpolkua.

Osa polkua, jolla on kiviä,

esteitä, joihin kompuroimme,

mutta aina nousemme ylös.

Keskeytyneen keskenmenon hoitaminen

Raskauspäiväkirja päättyi päivään, jolloin kuulimme uutiset keskenmenosta. Tämän postauksen kirjoitus on jatkoa edeltävälle ja kertoo ajasta valitettavan uutisen kuulemisen jälkeen. Kuten edellisen postauksen teksti, myös tämä on odottanut niin sanotusti pöytälaatikossa julkaisuaan. Kommentoin nykyhetken ajatuksia kursivoiduissa tekstiosioissa. Muuten teksti on kirjoitettu tuoreeltaan, niissä tunnekuohuissa, joiden keskellä kelluin.

Seuraavana päivänä saimme soiton naisten polilta ja saimme ajan seuraavalle päivälle. Molemmat kuvittelimme, että tuon käynnin aikana suoritettaisiin lääkkeellinen tyhjennys ja painajainen päättyisi. Kuvitelmat olivat väärät. Käynnillä käytiin läpi raskauden kulku, edelliset keskenmenot, ultrattiin ja varmistettiin sikiön kuolema sekä otettiin papa-näyte sekä infektionäytteet.

Meille määrättiin pitkät listat verikokeita. Päällimmäisenä mieleen jäivät kromosomit ja fragile x- tekijät määrittävät verikokeet, perusverenkuva, maksa- ja munuaisarvot. Saatiin lupa yrittää seuraavaa raskautta heti kun siltä tuntuu. Kun seuraavan kerran teen positiivisen raskaustestin aloitan tuolloin keltarauhashormonin tukemaan kiinnittymistä sekä Disperinin ehkäisemään mikrotukoksia istukassa. Lisäksi aloitan heti vahvemman foolihapon yhdessä raskausmultivitamiinivalmisteen kanssa.

Puhuttiin seuraavana päivänä tapahtuvasta kohdun lääkkeellisestä tyhjennyksestä, keskusteltiin keskenmenosta, siitä mitä erilaisia tukimuotoja voisimme halutessamme hyödyntää. Lopuksi sain Mifegyne-lääkkeen, jonka oli tarkoitus valmistella kohdunkaulaa seuraavana päivänä olevaan tyhjennykseen. Puhuttiin vielä siitä, ettei naisten akuuttiosastolla tapahtuvaan tyhjennykseen ole välttämättä mahdollista ottaa tukihenkilöä mukaan. Tultiin Paavon kanssa siihen tulokseen, että menen osastolle yksin, koska tuntuisi vielä pahemmalta jos Paavo käännytettäisiin ovelta pois.

Käynnin päätteeksi sain sairaslomatodistuksen, johon suureksi yllätykseksi oli kirjattu sairaslomaa koko seuraava viikko. Koin viikon pituisen sairasloman omalla kohdallani sopivan pituiseksi. Yleisesti ottaen ymmärrykseni mukaan käytäntö on kirjoittaa sairaslomaa lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen 1–3 päivää. Ehkä lääkäri katsoi työni olevan keskenmenouutisen kuulemisen jälkeen henkisesti niin kuormittavaa, ettei ole realistista kuvitella töihin paluuni tapahtuvan muutaman päivän sairasloman jälkeen.

Seuraavana päivänä, 22.7., saavuin pelonsekaisin tuntein naisten akuuttiosastolle vähän jälkeen klo 8. Ilmoittauduin ja sain ohjeet odottaa, että kätilö tulee hakemaan minut odotusaulasta. Odotusaulassa istuminen tuntui ikuisuudelta. Aika ei kulkenut eteenpäin lainkaan. Viimein kätilö tuli hakemaan minut. Lähdimme kohti huonettani. Matkalla kätilö esitteli osaston tiloja ja napattiin minulle mukaan sairaalavaatteet.

Huoneeseen päästyäni vaihdoin siviilivaatteet sairaalavaatteisiin ja aloin asettua. Olin ottanut mukaan kirjan sekä kuulokkeet, jotta olisi jotakin millä tappaa aikaa. Aloin lukemaan kirjaa sängyllä makaillen ja odotin mitä seuraavana tapahtuu. Pian tämän jälkeen huoneeseen tuli toinen potilas, jolla oli mukanaan naispuolinen tukihenkilö. Ajattelin saman tien, että hienoa, nyt joudun kuuntelemaan yksin heidän juttujaan koko päivän. Yritin keskittyä kirjaan ja sulkea ympäristön mielestäni. Jälkeenpäin kadun, etten pyytänyt saada toista huonetta. Huonetoverini tilanne oli täysin eri, hän oli omasta tahdostaan suorittamassa raskaudenkeskeytystä ja hänen kommenttinsa olivat erittäin asiattomia ja satuttivat minua syvästi oman suruni ollessa niin suunnaton.

Klo 10 aikaan sain ensimmäisen Cytotec- annoksen, neljä tablettia suunkautta otettuna. Lisäksi sain 1g Panadolin. Pian lääkkeiden saamisen jälkeen vessaan tuotiin portatiivi, liikuteltava wc, johon kaikki tarpeet ohjeistettiin tekemään. Wc- käyntien jälkeen täytyi pyytää kätilö tarkistamaan portatiivin sisältö. Myöhemmin pyysin Panadolin lisäksi Litalginin, koska Panadol ei vienyt kipua enää pois.

Klo 13 sain toisen Cytotec- annoksen, kaksi tablettia edelleen suunkautta. Pian tämän jälkeen kivut alkoivat olla todella kovat ja vointi kääntynyt muutenkin huonoksi, sillä koko päivä täytyi olla ravinnotta. Tuolloin sain tipan ja kyynärvarteen pistettävää kipulääkettä. Supistukset ja ponnistuksen tarve alkoivat ja hoipuin vessaan. Portatiivilla istuessa kohtu tyhjeni ja sekä sikiö että istukka olivat nähtävissä astian pohjalla. Tuo kammottava näky piirtyi verkkokalvoilleni ja sai aikaan järkyttävän paniikin ja pakokauhun. Koin, että minun täytyy päästä pois, äkkiä. Poistuin wc:stä ja kutsuin kätilöä soittokellolla. Hän tuli tarkistamaan tilanteen ja nähtyään järkytykseni hän tuli luokseni istumaan sängyn reunalle halaten minua ja silittäen hiuksiani. Hän puhui rauhoittavalla äänellä sanoja, joita en enää muista, mutta siinä hetkessä ne helpottivat oloani. Koin tuossa hetkessä, ja edelleen, kätilön sensitiivisen työotteen olleen ensisijaisen tärkeää. Olin tolaltani ja tarvitsin edes sen pienen hetken aitoa läsnäoloa ja osanottoa.

Kohdun tyhjentymisen jälkeen kivut hellittivät, mutta vointini kääntyi edelleen huonompaan suuntaan. Tähän saakka olin saanut pelkkää suolavesiliuosta. Liuos vaihdettiin suolasokeriliuokseen. Tämän jälkeen oloni lähti kohenemaan pikkuhiljaa. Äitini tuli osastolle seurakseni puoli kolmen aikaan. Puhuttiin päivän kulusta, voinnistani ja jatkosta. Kävin kävelemässä pitkin osaston käytäviä äitini kanssa ja katseltiin akuuttiosaston ohi synnytyssairaalan puolelle toivoen, että jonain päivänä minua tullaan katsomaan sinne.

Pian Paavokin tuli osastolle ja vähän ajan kuluttua äitini jätti meidät kahden. Käveltiin Paavon kanssa lisää, keräiltiin jo pikkuhiljaa tavaroitani ja keskusteltiin tulevasta. Kätilö poisti tipan ja antoi luvan kotiin lähtemiseen vähän ennen seitsemää illalla. Hyvillä mielillä lähdettiin kotiin, tuntui mukavalta ajatukselta päästä viettämään viikonloppua rauhassa kotona ilman koko ajan piippaavia laitteita ympärillä. Tässä hetkessä olin aivan shokissa, tajusin sen jälkeen päin. Hymyilin, naureskelin ja pahaoloni oli taka-alalla. Mieleni ei pystynyt käsittelemään menetystä siinä hetkessä, vaan blokkasi negatiiviset tunteet täysin. Olin liiankin reipas olosuhteet huomioiden.

Tultiin siihen tulokseen, että halutaan odottaa istukasta otettujen näytteiden tulokset ennen uuden raskauden yrittämistä. Koetaan kuitenkin niiden olevan merkityksellisiä uuden raskauden ennustetta ajatellen, joten halutaan odottaa rauhassa. Tuloksien valmistumisessa kuluu näin kesälomien aikaan kuukaudesta kahteen. Sillä hetkellä kun kuultiin kuinka kauan tulosten tulemisessa kestää, tuntui aika ihan mahdottoman pitkältä odottaa. Kuitenkin tällä hetkellä ajateltuna sopiva aika odotettavaksi vähintään, jotta keho ja mieli ovat ehtineet toipua suurimmasta järkytyksestä. Vieläkään, melkein puoli vuotta keskenmenon jälkeen, en tiedä, miten reagoisin positiiviseen raskaustestiin. Pelko uudesta menetyksestä olisi varmasti läsnä ja edellinen keskenmeno niin tuoreessa muistissa, etten sitä pystyisi kaiken onnen keskellä sivuuttamaan.

Reilu viikko sairaalasta kotiutumisen jälkeen sujui ongelmitta, ajoittain oli vatsakipuja, muttei kuitenkaan mitään ylitsepääsemätöntä. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä tilanne kuitenkin muuttui radikaalisti enkä saanut kovien kipujen takia nukuttua puolen yön jälkeen. Lääkkeillä sai kivulta pahimman terän pois, mutta kipu oli kuitenkin niin voimakas, että hakeuduin kesken työpäivän KYS:n päivystyksen kautta takaisin naisten akuuttikeskukseen.

Koko KYS:n reissu oli kokonaisuutena kammottava. Päivystyksessä ilmoittautuessani sain ensin kuulla olevani väärässä paikassa. Asiani otettiin kuitenkin hoidettavaksi siellä. Sen jälkeen päivystävä lääkäri sisätutkimuksen suoritettuaan, epäili kohtutulehdusta. Tähän mennessä olin odottanut kaksi tuntia päivystyksen käytävillä itkien ja kramppaavaa vatsaa pidellen. Loppuen lopuksi sain verikokeiden ottamisen yhteydessä kaksi tablettia Panacodia.

Tämän jälkeen minut kärrättiin pyörätuolilla naisten akuuttikeskukseen. NAK:ssa odotin vielä kaksi tuntia osaston aulassa. Sen kahden tunnin aikana edelleen itkin ja aloin voida pahoin Panacodin saannin seurauksena. Kun lääkäri viimein kutsui minut vastaanottohuoneeseen, en pysynyt enää pystyssä vaan huojuin pitkin seiniä. Lääkäri kyseli alkuun muutamat rutiinikysymykset, jonka jälkeen siirryin tutkimuspöydälle. Pöydällä makaaminen oli sinällään helpottavaa, pääsi vihdoin lähestulkoon makaavaan asentoon ja tiesin tilanteeni etenevän viimein.

Ultraäänitutkimuksessa heräsi epäily kohtuun mahdollisesti jääneestä raskausmateriasta. Suunniteltiin jatkoksi kontrolliultra seuraavaksi aamuksi. Minusta otettiin verikokeita muun muassa hCG-arvon, perusverenkuvan sekä hemoglobiinin määrittämiseksi. HCG oli laskenut hyvin, se oli enää vain 15, CRP ei viitannut tulehdukseen ja hemoglobiini oli muistaakseni 127. Ultraäänitutkimuksessa heränneen epäilyn takia minut otettiin osastolle yöksi seurantaan.

Lääkärin vastaanotolla ollessani Paavo saapui sairaalaan ja oli tukenani illan. Ajoittain puhuttiin hyvinkin arkisista asioista, välillä taas minusta tuntui siltä, että hajoan käsiin hetkenä minä hyvänsä. Minulle laitettiin taas tippa ravitsemuksen turvaamiseksi. WC-käyntejä varten sain jälleen portatiivin. Huoneen jaoin kahden muun syystä tai toisesta heikkovointisen naisen kanssa. Illalla vierailuajan päätteeksi Paavo lähti kotiin ja minä jäin makaamaan turtana sairaalasänkyyn. Tuntui, että koko maailma romahti voinnin heikkenemisen myötä. En ollut valmis tällaiseen.

Pyysin hoitajilta iltapalaa ja nukahtamislääkkeitä, jotka myöhemmin sainkin. Lisäksi sain vielä voimistuviin kipuihin lääkkeitä. Yö osastolla meni yllättävän hyvin. Kolmen aikaan heräsin painajaisiin ja pyysin hoitajilta lisää nukahtamislääkettä. Lääkkeet onneksi vaikuttivat nopeasti ja olin pian taas unten mailla.

Seuraavana aamuna torkuin vielä sängyssäni kun hoitaja tuli kertomaan minulle, että kotiutuisin pian, eikä vielä eilen illalla suunnitteilla ollutta ultraäänitutkimusta tehtäisikään. Saisin ajan naistentautien poliklinikalle, jossa kontrolliultra tehtäisiin. Lääkäri tulisi kuulemma myöhemmin kertomaan tarkemmin, mutta kotiin pääsisin ilman suurempia tutkimuksia. Tuossa vaiheessa olin todella hämmentynyt. Edellisenä iltana lääkäri oli puhunut kaavinnan mahdollisuudesta sekä pelko kohtutulehduksesta oli ilmoilla. Nyt yhtäkkiä olinkin kotiutumassa. Pian ensimmäisen hoitajan poistuttua seuraava hoitaja saapui ja otti minusta verikokeita, tulehdusarvot ilmeisesti lähinnä.  Näiden jälkeen kävin suihkussa ja jäin odottelemaan lääkärin kiertoa.

Tunnin kuluttua lääkäri saapui luokseni ja kertoi samat uutiset kuin hoitaja aiemmin. Saisin vielä seuraavan päivän sairaslomaa sekä Burana ja Panadol reseptin ja ei muuta kun kotiin parantelemaan. Olin edelleen hämilläni ja jälkeenpäin minua harmittaa suunnattomasti, että olin tuolla hetkellä yksin, eikä Paavo tai äitini ollut paikalla kyseenalaistamassa lääkärin tekemää suunnitelmaa. Olisin toivonut jotain tarkennusta siihen, minne epäily tulehduksesta ja puheet mahdollisesta kaavinnasta olivat kadonneet. Olinko vain luulosairas vai mikä minua vaivasi. Kotiuduin siis sairaalasta puolen päivän aikaan hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa. Oli ihana päästä kotiin, kuitenkin epätietoisuus jäi kalvamaan mieltäni.

Sain KYS:llä viettämäni vuorokauden aikana hillittömän määrän kipulääkkeitä, yölliset nukahtamislääkkeet sekä itkin ja panikoin mittaamattoman ajan. Oloni kuullessani mahdollisesti tarvittavasta kaavinnasta oli sanoinkuvaamattoman huono. Itkin ja pelkäsin miten toimenpide vaikuttaa kohtuun. Tämä kokemus naisten akuuttikeskuksesta ei ollut läheskään yhtä hyvä, kuin ensimmäinen.

Kotiutumisen jälkeen vointi on pysynyt hyvänä eikä kipujakaan ole pahemmin ollut. Muutaman ensimmäisen päivän ajan jouduin käyttämään särkylääkkeitä, mutta sen jälkeen fyysinen vointi on ollut hyvä. Käyn 11.8. tarkistuttamassa hCG-arvon vielä kertaalleen ja sitten kontrolliultra on 19.8. Näiden jälkeen on vielä valmiiksi ohjelmoituna yhdet verikokeet syyskuun alkuun ja sitten tämä painajainen pitäisi olla takana ainakin näiden tutkimuksien osalta. Kävin edellämainituissa tutkimuksissa. HCG-arvot olivat laskeneet odotetusti eikä ultrauksessa löydetty mitään. Kaikki meistä otetut verikokeilla suoritetut tutkimukset osoittautuivat normaaleiksi. Niistä ei löytynyt mitään selittävää tekijää raskauden keskeytymiselle.

Henkinen vointi on edelleen vaihteleva. Ajoittain huomaan päivien kuluvan nopeasti ja kivutta, kunnes taas joku asia muistuttaa keskenmenosta ja mieliala romahtaa täysin. Olen huomattavasti ärtyvämpi kuin yleensä ja kiihdyn Paavolle jatkuvasti pienistä asioista, jotka normaalisti ohittaisin vain olan kohautuksella. Raskasta aikaa siltäkin osin, että tiedän tämän olevan myös Paavolle vaikeaa. Silti en osaa pitää itseäni kurissa ja niellä kiukkuani ja pahaa oloani, joka ei ole millään tavalla Paavon aiheuttamaa.

Kammottava ajatus, että nämä tekstit, päiväkirja, jonka avulla oli tarkoitus pystyä myöhemmin palaamaan raskausaikaisiin muistoihin, muuttuikin vuodatukseksi siitä, kuinka unelmamme murskaantuivat. Taas. Tuska tuntuu pohjattomalta, elämä suunnattomalta ja kaipuu loputtomalta. Kaiken tämän keskellä, täytyy olla äärimmäisen kiitollinen lujasta parisuhteesta. Meidän polulle on asetettu ennenkin esteitä, osa suurempia ja osa pienempiä. Tämä on tähänastisen parisuhteemme suurin koetinkivi. Uskon kuitenkin vakaasti, että tämän selätämme ja voimme myöhemmin kokea suurta ylpeyttä siitä, kuinka jaksoimme seisoa toistemme tukena kun maailma potki päähän pahemman kerran.

Vaikka meidän tielle asetetut koettelemukset tuntuvat jälleen kerran kohtuuttomilta,

haluan uskoa, että kaikella on tarkoitus.

Haluan myös uskoa, että jokaiselle annetaan vain sen verran kantaakseen,

kuin hän jaksaa, pystyy ja kykenee.

Vaikka meidän selkärankaamme on koeteltu kammottavilla tavoilla parisuhteemme aikana,

on se silti kestänyt.

Nämäkin iskut muuttakoot sen entistä lujemmaksi,

murtumattomaksi,

ettemme ikinä sano toisillemme hyvästi,

 vaan olisimme me,

kunnes kuolema meidät erottaa.

Todella vanha, mutta edelleen vaan niin hyvä kuva meistä <3

Keskenmenoon päättyneen raskauden päiväkirja

Tässä kirjoituksessa julkaisen edellisessä postauksessa luvatun raskauspäiväkirjan. Kommentoin aikaisemmin kirjoittamiani asioita kursivoiduissa kohdissa.

Katsotaan mihin tämä teksti loppuen lopuksi päätyy. Uuden blogin aloittamista olen useamman kerran miettinyt, tai sitten vaihtoehtoisesti vanhan jatkamista. Katsotaan, jos jossain vaiheessa kun viikkoja on tarpeeksi kasassa, tulisi tästä osa vanhaa blogia. Teksti päätyi loppuen lopuksi osaksi blogia, täysin erilaisella merkityksellä kuin sitä kirjoittaessa ajattelin.

Tämän raskautumisen taustalla on kaksi varhaisraskauden keskenmenoa tasan viikolla 6+0. Ensimmäinen keskenmeno tapahtui kesäkuussa 2015, juuri muutama päivä ennen juhannusta. Toinen keskenmeno tapahtui helmikuussa 2016. Lasta olemme yrittäneet suunnilleen tammikuusta 2015 lähtien, mentaliteetilla tulee jos on tullakseen. Nuo kaksi keskenmenoa pudottivat kahteen kertaan melko korkealta. Ensimmäinen keskenmeno oli vielä jollain tasolla helposti käsiteltävissä. Ei pidetty yhtä keskenmenoa vakavana asiana. Näitä raskauksia ei keretty varmentaa varhaisultrassa, joten ei ole tietoa siitä, oliko kyseessä esimerkiksi kemiallinen raskaus.

Toisen keskenmenon kohdalla varsinkin minun maailma romahti täysin. Menetin uskon koko meidän vanhemmuuteen, ikinä. Ajattelin, ettei meidän kuulu saada lapsia. Kävin läpi kaikki matalikot purnaten narkomaaniäitejä ja kiroten alimpaan helvettiin kaikki muutkin ihmiset, jotka eivät mielestäni ansainneet lasta. Koin meidän kokemat menetykset erittäin epäreiluina ja kohtuuttomina. Pidin meitä potentiaalisina vanhempina, parina joka on ollut yhdessä liki 9,5 vuotta, josta naimisissa muutaman kuukauden. Elettiin kunnollista elämää, molemmat käytiin kokopäivätöissä ja kannettiin leipää pöytään unohtamatta kuuliaisesti kartutettua asuntosäästämistä.  Tuntui, että meillä oli kaikki kohdallaan ja seuraava vaihe, joka veisi elämäämme eteenpäin, julmasti meiltä riistettiin. Toistamiseen.

Nuo keskenmenot ovat asiat, josta voisin kirjoittaa loputtomiin. Niitä käytiin läpi sekä Paavon, että raskauksista tienneet lähipiirin kanssa paljon. Kuitenkin on asioita, jotka haluan tallentaa omaa itseäni ja muita samaan tilanteeseen joutuneita varten. Ainakin oman kokemukseni mukaan varhaisista keskenmenoista sekä pitkään kestävästä raskautumisen yrittämisestä puhutaan aivan liian vähän. Vaikka näitäkin tapauksia omaan ystäväpiiriin kuuluu, tuntuvat ne olevan tabuja, joista ei kovin herkällä keskustella. Noiden aikaisempien keskenmenojen osalta en ole mitään tekstejä laatinut, ne unohtuivat autuaasti positiivisen raskaustestin jälkeen.

5. raskausviikko 4.6.–10.6.2016

4+0 olimme yhdessä Paavon kanssa kuvaamassa perhetutun hautajaisia. Muistotilaisuuden alkua odottaessa katseltiin kun pienen lapsen vanhemmat hoitivat reilu puolivuotiasta prinsessaansa. Tuolloin kerroin Paavolle, että kuukautiset ovat myöhässä ja aion tehdä testin seuraavana päivänä.

Seuraavana aamuna heräsin ennen kukonlaulua täpinöissäni ja lähdin tekemään raskaustestiä sekavissa tunnelmissa. Positiivinen tulos olisi ihana ja odotettu asia, kuitenkin siitä aiheutuisi taas uuden keskenmenon pelko ja erilaisten tunteiden laaja kirjo.

Testinä käytin perus markettitestiä, Precheckiä. Positiivisen tuloksen piirryttyä tikkuun huusin Paavon hereille. Paavo tuli silmiään hieron vessan ovelle ihmettelemään, että mikä on hätänä. Siinä vaiheessa Paavo pysty lukemaan testin tuloksen minun onnenkyynelten kastelemilta kasvoilta.

Jo heti seuraavana päivänä, eli maanantaina soitin neuvolaan ja sain varattua ensikäynnin 11.7. Ikäväkseni aikaa varatessani sain todeta saman, mitä mietin edellisten päättyneiden raskauksien aikana: jos taloudellinen tilanne antaisi periksi, hoitaisin raskauden seurannan jossain aivan muualla kuin julkisella puolella. Terveydenhoitaja vaikutti ynseältä, häneltä ei herunut onnitteluja eikä muitakaan inhimillisiä aatoksia. Toivon, että kasvotusten kyseinen terveydenhoitaja olisi asiallinen ja ymmärtäisi meidän tilannetta myös nuo aikaisemmat keskenmenot mukaan lukien.

Koko viikon ajan rinnat olivat todella arat ja ne turposivat aivan hillittömästi. Öisin nukuin urheiluliivit päällä, koska kyljen kääntäminen ilman mitään tukea tuntui siltä, kuin rintoja revittäisiin irti. En voi edes kuvitella minkälainen tuska niillä naisilla on, joilla on jo ennen raskautta isot rinnat jos omanikin olivat niin hirvittävän kipeät. Viikkoa maustoivat osaltaan jyrkät mielialanvaihtelut. Samassa lauseessa kerkesin kertoa mieltä kalvavista peloista silmät vetistäen ja siirtyä siitä luontevasti suunnittelemaan vauvan vaatetusta. Hieman aaltoilevaa siis.

6. raskausviikko 11.6.–17.6.2016

Viikon alussa rinnat olivat edelleen todella arat ja urheiluliivien käyttö öisin oli edelleen välttämätöntä. Tämän viikon aikana kaikki ruuat maistuivat vielä erittäin hyvällä ruokahalulla. Mikään tuoksu tai haju ei aiheuttanut kuvotusta. Kaikki, mikä vain liittyi ruokaan, tuntui tervetulleelta. 

5+4 illalla minulla oli kovaa alavatsa kipua, jolloin pelko keskenmenosta heräsi vahvana. Seuraavana aamuna rintojen arkuus ei ollut enää samassa mittakaavassa ja pelko keskenmenosta oli jo erittäin voimakas.  Alavatsalla tuntui jomotusta ja ilmassa oli kuukautisten alun tuntua. Töihin meneminen tuntui ylitsepääsemättömältä ajatukselta. Työskentelen päiväkodissa ja ympärillä olevat lapset muistuttivat ikävästi läsnäolollaan oman menetyksen pelosta.

Lähestyvä, tähän saakka kriittinen 6+0 loi oman paineensa tilanteeseen. Mietittiin Paavon kanssa mahdollisia mielenrauhoittamiskeinoja. Tultiin siihen tulokseen, että näin pienillä viikoilla en vielä varhaisultraan mene, koska suurella todennäköisyydellä mitään ei olisi vielä nähtävissä eikä ainakaan rauhoittavaa sykettä pystyttäisi havaitsemaan.

5+5 kävin mielenrauhan saamiseksi yksityisellä puolella mittauttamassa HCG-arvon verestä. Tuloksia jouduttiin odottamaan viikonlopun yli, mutta maanantaina tulokset saadessani olo oli todella helpottunut: 14068.

7. raskausviikko 18.6.–24.6.2016

6+1 lähtien minulla oli voimakasta pahoinvointia. Kahden, korkeintaan kolmen tunnin välein oli pakko syödä jotain, tai kuvotus pääsi yltymään todella pahaksi. Lisäksi väsymys oli todella ylitsepääsemätöntä. Onneksi olin tuossa vaiheessa kesälomalla ja sain lepäillä ja elellä rauhassa omaan tahtiini.

6+4 pelko keskenmenosta heräsi jälleen. Valkovuoto oli aamulla herätessä veren värjäämää sekä alavatsa kipuili. Panikoiduin aivan täysin. Istuin vessassa kauhuissani ja kutsuin Paavon paikalle katsomaan. Oli kamalaa nähdä hänen kasvoiltaan epätoivo ja pelko uudesta menetyksestä. Paavon oli lähdettävä töihin ja minä jäin nyyhkyttäen pesemään hampaita. Se hetki iskostui todella syvälle selkäytimeen. Olin yksin kodissa, josta olin kerinnyt alkaa haaveilla meidän pienen perheen pesää kaikkien pelkojen keskellä.

Hetken aikaa kasailtuani itseäni ilmoitin tilanteesta äidilleni ja kerroin alkavani soittaa aikaa yksityiselle ultraäänitutkimusta varten. Pyysin äitiäni olemaan valmiudessa siltä osin, jos saan ajan sellaiseen ajankohtaan päivästä, ettei Paavo pääse mukaan. En halunnut missään nimessä mennä ultraan yksin. Onneksemme sain ultra-ajan samalle päivälle ja vieläpä sellaiseen aikaan, että Paavokin pääsisi sinne mukaan.

Iltapäivällä istuin eteisessämme valmiiksi pukeutuneena, laukku olan yli vedettynä ja odotin Paavon kotiin tuloa, jotta päästäisiin lähtemään lääkärin vastaanotolle. Aika tuntui kuluvan taaksepäin ja paniikki yltyi joka hetki kovemmaksi. Paavon tullessa kotiin pillahdin itkuun ja kasailin itseäni sillä aikaa, kun Paavo vaihtoi työvaatteet pois. Automatka lääkäriin, joka todellisuudessa kesti viidestä kymmeneen minuuttiin, tuntui vähintään vuodelta. Puristin penkkiä, purin huulta ja koetin pidättää itkua, huonolla menestyksellä.

Ilmoittauduttiin lääkäriasemalla viisi minuuttia ennen aikaamme. Kunpa olisin tuolloin jo saanut kuulla lääkärin olevan myöhässä. Istuimme odotusaulassa raastavan puolituntisen. Ravasin vessassa. Kävin juomassa. Itkin. Pidätin itkua. Itkin vähän lisää. Odotusaulan musiikit auttoivat hetkittäin unohtamaan tilanteemme, sitten havahduin siihen, ettei voi istua siellä fiilistelemässä baarimusiikkeja. Itku sai vallan taas.

Kun viimein pääsimme vastaanotolle, oli gynekologi onneksemme todella asiallinen ja hän ottautui tilanteeseemme siihen vaadittavalla vakavuudella. Alkuun minulta kyseltiin perustiedot, kuukautiskierron pituudet, edelliset kuukautiset, työnkuva, edelliset raskaudet. Esitietojen perusteella meiltä kysyttiin, haluammeko hieman kalliimman käynnin sisältäen sisätutkimuksen ultran lisäksi. Siinä vaiheessa emme todellakaan jääneet nuukailemaan vaan halusin selvittää vuodon syyn ehdottomasti. Tutkimuksista huolimatta lääkäri ei löytänyt syytä vuodoille. Alavatsan kivut selittyivät kohdun kasvukivuilla.

Sisätutkimuksen jälkeen gynekologi alkoi suorittaa ultraäänitutkimusta. Tässä kohtaa tuntui, että ajankulku pysähtyi. Pitkän aikaa ruudulla näkyi vaan mustaa. Ajoittain vaaleita vilahduksia, muttei kuitenkaan toivottua näkymää. Tuntui, että lääkärikin alkoi tuskastua ja hän valmistautui jo kertomaan epätoivottuja uutisia. ”Katsotaanpas vielä” ja sitten ruudulla alkoi näkyä pieni, 3,2mm pitkä hahmo, joka vilkkui kauttaaltaan merkkinä sykkivästä sydämestä.

Tässä kohtaa minun sydän heitti voltteja ja hakkasi tuhatta ja sataa. Katsoin Paavoa jälleen kerran silmät vetistäen ja näin ilon hänenkin kasvoillaan. Hetki oli täysin pakahduttava. Sopersin lääkärille, että saadaanko todistusaineistoa tästä reissusta ja lääkäri tulostikin useamman ultrakuvan meille mukaan.

Masuasukki ei vastannut täysin viikkojaan. Edellisistä kuukautisista oli siis tuona päivänä 6+4, ultrassa saadun CRL-mitan mukaan alkio vastaisi viikkoja 6+0, jolloin laskettuaika muuttuisi neljällä päivällä. Käytännössä laskettua aikaa ei kuitenkaan muutettaisi, jos se ei muutu oli viidellä päivällä. Seurataan tilannetta ja katsotaan, mikä tilanne on np-ultrassa. Silloinhan laskettua aikaa vasta aletaan muuttaa, jos tarve sille on.

8. raskausviikko 25.6–1.7.2016

Tällä viikolla pahoinvointi ja väsymys jatkuivat edelleen voimakkaina. Odotin kauhun sekaisin tuntein töihin paluuta. Olin aivan varma, etten pärjää töissä. Päivät kuluivat nuokkuen vähän väliä. Silloin kun en nuokkunut, söin.  Tämän viikon aikana meillä meni todella paljon ruokaa roskikseen. Saattoi olla, että edellisenä päivänä ostettu jauheliha aiheutti seuraavana päivänä niin paljon kuvotusta, etten voinut kuvitellakaan syöväni sitä. Myös erilaiset, ruuanlaitosta tulevat tuoksut, hajut, aiheuttivat järkyttävää pahoinvointia eikä paljon muu, kuin noutoruoka maistunut.

9. raskausviikko 2.7.–8.7.2016

8+0 ja 8+1 pahoinvointi edelleen aivan järkyttävää. Olimme noiden päivien välisen yön lapsenvahtina lokakuussa 3 vuotta täyttäville kaksosserkkutytöilleni enkä meinannut selvitä sunnuntaista hengissä. Paavo lähti illalla näkemään kavereitaan ja kun hän palasi minä istuin vessan lattialla peittoon kääriytyneenä ja pidättelin oksennusta. Kertaakaan en ollut tähän päivään mennessä oksentanut ja onnistuin tälläkin kerralla pidättelemään. Uskon, että huonosti vieraassa paikassa nukuttu yö verotti osaltaan ja heikensi vointia huomattavasti.

Mietin 8+1 illan, että millä verukkeella jään töistä pois, jos en oikeasti ole seuraavana aamuna työkuntoinen tuon pahoinvoinnin kanssa. Töissä kaksi tiimikaveriani tietää raskaudestani, mutta johtajalleni en ollut vielä kertonut mitään. En siis voisi soittaa ja kertoa olevani niin pahoinvoiva, etten voi tulla töihin.

Onneksi seuraavana aamuna, 8+2, vointi oli paljon parempi kuin edellisenä kahtena viikkona ja jaksoin kammeta töihin. Tuon töihin paluun jälkeen pahoinvointi ja väsymys ovat pysyneet kurissa todella hyvin. Päivien aikana ei ole aikaa murehtia omaa oloaan ja töistä palatessa on pääsääntöisesti ollut heti joku ruoka valmiina, niin järkyttävän kova nälkä ei ole päässyt yllättämään.

Tämän ja edeltävän viikon aikana minusta on tullut eritekammoinen. Minä, jolla ei tähän asti ollut mitään vaikeutta esimerkiksi töissä siivota lasten oksennusta tai pestä pyllyjä, yökkäilen jo kun täytyy edes kerätä koiran kakat ulkona. Töissä pyllyä pestessä huomasin saman efektin. Yleensä kakan täytyy olla jotenkin historiallisen kamala, että minua alkaa yököttää, mutta nyt riippumatta siitä, miten ”siisti” kakka on, meinaa oksennus tulla. Toivottavasti tämä hupi loppuu jossain vaiheessa. Voi olla töissä hieman tuskasta, jos en alle 3-vuotiailla työskennellessä pysty pesemään pyllyä ilman oksennusrefleksiä.

Lisäksi tämän ja edellisen viikon aikana olen huomannut, että reisien iho puutuu todella herkästi esimerkiksi kyljellään maatessa. Välillä yöllä herää siihen, kun kylkeä kääntäessä ”tuorepuoli” kipuilee todella pahasti puutuneen ihon vuoksi.

8+4 käytiin ostamassa kaveripariskunnalta Brion Go Next yhdistelmärattaat. Rattaat vietiin odottamaan käyttöä minun vanhempien luokse. Oltiin tosi hyvissä ajoin noiden rattaiden oston kanssa, mutta en voinut vastustaa tarjousta ostaa noita vähän käytettyjä rattaita lähipiiristä tilaisuuden tarjoutuessa. Jälkeenpäin kadun tätä ostosta suunnattomasti. Rattaat ovat pyörineet jaloissa ja alati muistutelleet menetyksestä. Nyt ne ovat painettuina kaapin perällä odottamasta jos niitä joskus tarvittaisiin tai sitten myyntiin laittamista.

Tuntuu, että työkaverit aavistavat jotain. 8+5 keski-ikää lähentelevä kollega alkoi spontaanisti avautua synnytyksen ihanuudesta meidän ollessa kahden kesken. Tilanteessa menin täysin hämilleni ja poistuin naama punoittaen vessaan soperreltuani ensin, että minulla on kamala hätä. En tiedä, voiko osalla ihmisistä olla herkempi kyky havaita tällaisia asioita.

10. raskausviikko 9.7.–15.7.2016

9+2 minulla alkoi raastava migreeni kesken työpäivän. Menin töihin klo 6.00 huonosti nukutun yön jälkeen ja puoli kymmenen aikoihin aurallisena ilmestynyt migreeni sekä näköhäiriöt olivat sitä luokkaa, että päätin soittaa johtajallemme tarvitsevani loppupäivän sairaslomaa. Johtaja hieman ihmetteli, miksen ota mitään lääkkeitä pelkän Panadolin lisäksi. Johtajani on tietoinen migreenistäni ja siihen normaalisti käytössä olevasta lääkityksestä. Ajattelin nyt olevan sopiva hetki kertoa raskaudesta. Hieman jännittyneenä sanoin, että tilanne on se, etten raskauden takia voi muita lääkkeitä käyttää. Johtaja vastasi välittömästi lämpimällä äänensävyllä onnitellen ja kehottaen minua painumaan kotiin lepäämään. Keskusteltiin vielä hetki siitä, että toivon raskauteni säilyvän vielä toistaiseksi salassa ja kerron työkavereille kun sen aika on. Puhelun päätyttyä ajelin kotiin makaamaan pimeään huoneeseen toivon, että migreenin pahin terä taittuisi levolla.

Samalle päivälle sattui neuvolan ensikäynti. Odotin käyntiä aika skeptisenä. Kuten kerroinkin aikaisemmin, hoitaisin raskaudenseurannan yksityisellä puolella jos taloudellinen tilanteemme sen sallisi. Tai sallisihan tilanne sen, mutta menettäisimme ison osan säästöistä, joille on vielä käyttöä kun suuremmat hankinnat alkavat.

Meidän alueella terveydenhoitajana toimii sama henkilö, joka aikoinaan oli minun ja Paavon yläasteen terveydenhoitaja. Jo aikaa varatessani tiesin tämän ja hänen vastaanotolleen saapuessamme terveydenhoitajakin tunnisti meidät. Hän halusi varmistua siitä, ettei aikaisemmalla ”hoitosuhteella” ole meidän puolestamme mitään haittaa ja todettiin, ettei sillä ole meille merkitystä. Toisaalta mukava jatkaa yhteistä matkaa entuudestaan tutun hoitajan kanssa.

Ensikäynnille halusin mennä yhdessä Paavon kanssa ja näin jälkikäteen olen kyllä tyytyväinen, että päästiin yhdessä. Jotenkin olisi tuntunut yksinäiseltä kertoa meidän parisuhteesta ja ajatuksista odotukseen liittyen ilman Paavon läsnäoloa. Lisäksi nyt Paavollakin on varmasti jatkossa matalampi kynnys osallistua erilaisiin neuvolan tarjoamiin käynteihin, sillä terveydenhoitaja huomioi Paavon läsnäolon mielestäni erittäin hyvin koko 1,5 tunnin vastaanoton ajan.

Käynnin aikana keskusteltiin lisäksi paljon äitiysneuvolan rakenteesta, siitä mille viikoille mikäkin käynti sijoittuu, varattiin aikoja sekä np-ultraan että neuvolalääkärille. Vaikka meillä on aikaisempia keskenmenoja, ei ainakaan tässä vaiheessa koettu tarpeelliseksi seurata raskautta tihennetysti. Katsotaan mihin tulokseen tullaan np-ultran ja neuvolalääkärin käyntien jälkeen. Näiden valmiiksi varattujen käyntien lisäksi sain nipullisen lähetteitä laboratoriokokeisiin. Näytteistä tehdään lakisääteiset tutkimukset, joiden lisäksi sukurasitteen vuoksi minulle määrättiin myös sokerirasituskokeet viikoilla 12–16.

Veriseulontojen osalta tultiin siihen tulokseen, ettei niihin osallistuta, ellei np-ultrassa löydy jotain hälyttävää. Ultra suoritetaan viikoilla 12+2, joten sen jälkeen jää vielä aikaa muutama päivä osallistua ensimmäisiin veriseuloihin tai sitten mahdollisesti myöhempiin seuloihin, jos tarve vaatii.

Puhuimme terveydenhoitajan kanssa mahdollisesta riskistä, että seula hälyttää jotain poikkeavaa osoittautuen kuitenkin puhtaaksi syvällisemmän tarkastelun jälkeen sekä myös siitä mahdollisuudesta, että vaikka seuloissa ei mitään näkyisikään, ei se välttämättä silti takaa tervettä lasta. Osallistumalla sekä np- että rakenneultraan saadaan kuitenkin kattavaa tietoa lapsen kehityksestä ja rakenteesta ja ne tiedot tässä vaiheessa meille riittävät. Vaikka toiveissa totta kai siintää terve lapsi, en usko, että meistä olisi raskaudenkeskeytykseen missään olosuhteissa.

Päällimmäisenä mieleen neuvolakäynnistä jäin kolmen viikon päässä odottava np-ultra sekä hillitön määrä muistettavia asioita siihen mennessä. Täytyy yrittää huolehtia nuo laboratoriotutkimukset alta pois mahdollisimman pian, etten unohda niihin osallistumista.

9+3 migreeni jatkui edelleen. Kampesin aamulla töihin olon ollessa siedettävä. Pian töiden teon alettua totesin, ettei meluisassa ja hälyisessä ympäristössä työskentely tule onnistumaan, päänsärky alkoi voimistua. Soitin työterveyteen ja sain ajan onneksi jo aamupäivästä. Työterveyden lääkäri oli asiallinen ja suhtautui huonoon vointiini asiaankuuluvalla vakavuudella. Totesimme lääkkeiden käytön olevan tällä hetkellä huonoin mahdollinen hoitokeino migreeniin, joten sain loppuviikon sairauslomaa.

Johtajalle neljä päivää kestävästä sairauslomasta ilmoittaessa olin todella tyytyväinen siihen, että olin saanut edellisenä päivänä kerrottua raskaudestani. Johtaja ei ihmetellyt sairasloman pituutta lainkaan, vaan hyvin huolestuneena kehotti painumaan kotiin lepäämään ja parantelemaan vointia kaikessa rauhassa. Täytyy kyllä olla kiitollinen siitä, kuinka hyvin johtaja on suhtautunut raskauteeni ja jo tähän mennessä sen mukanaan tuomiin poissaoloihin. Toivottavasti jatkossa en joudu olemaan normaalia enempää poissa, vaan pystyn hoitamaan työni vuoden vaihteeseen saakka kunnialla.

11. raskausviikko 16.7.–22.7.2016

10+1 ilmaantui päivän mittaa muutamia verisiä viiruja paperiin pyyhkimisen yhteydessä. Tämä sai minut täysin pois tolaltaan ja olin jo aivan varma, että raskaus on keskeytynyt, taas. Kuitenkaan vuotoa ei alkanut missään vaiheessa. Alamahaa on jomotellut ja kiristellyt pari päivää, seuraillaan vointia.

10+2 työpäivän jälkeen hieman valoarkuutta sekä orastavan päänsäryn tuntua. Edellisen viikon migreenikohtauksen jälkeen olo on melko säikky kyseisen vaivan suhteen. Täytyy siirtyä suoraan lepoon jos vointi alkaa heikentyä. 

Np-ultran lähestyessä on alkanut mietityttää, missä vaiheessa tiedon raskaudesta voi julkistaa kaikille. Jo tällä hetkellä todella iso osa meidän sukulaisista ja ystäväpiiristä tietää. Monet ovat osanneetkin jo aavistella ajankohdan olevan käsillä ja ovat vihjaillen udelleet mahdollisesta raskaudesta. Emme ole kokeneet tarpeelliseksi valehdella näissä tilanteissa, vaan olemme vastanneet myöntävästi. Meidän molempien työnantajat tietävät myös, joten siltä osin mitään tarvetta salaamiseen ei ole. Lähinnä minua vain kauhistuttaa se, että jos tulee jälleen keskenmeno niin kuinka monelle sitä joutuu selittelemään. Meidän täytyy Paavon kanssa vielä miettiä tätä asiaa ja katsotaan mihin lopputulokseen tullaan. Tuntuisi kuitenkin luontevalta julkistaa tieto raskaudesta melko pian, mahdollisesti np-ultran yhteydessä, koska niin moni raskaudesta tosiaan jo tietää. Tätäkin olemme joutuneet jälkeenpäin katumaan. Seuraavan raskauden kohdalla todennäköisesti vain todella harva tulee tietämään raskaudesta, ennen kuin se näkyy päällepäin. Tai vaihtoehtoisesti kailotan asiasta kaikille tuen toivossa, mikäli vastoinkäymisiä ilmenee taas.

10+3 veristä vuotoa oli uudestaan. Mietittiin, että odotetaan vielä muutama päivä ja seurataan vointia. Oma vointini kääntyi kuitenkin todella itkuiseksi ja aloin pelätä pahinta. Äitini sai järjestettyä meille ultra-ajan yksityiseltä lääkäriasemalta. Mentiin vastaanotolle jännittyneinä ja peläten pahinta. Lääkäri kyseli alkuun rutiinikysymykset ja sen jälkeen ultrattiin. Valitettavasti meidän pahimmat pelot osoittautuivat toteen ja sikiön sykettä ei löydetty. CRL-mitta vastasi viikkoja 9+4. Lääkäri laittoi meille lähetteen KYS:lle naisten poliklinikalle, jossa alettaisiin suorittaa jatkotutkimuksia ja muutenkin hoitoni suoritettaisiin siellä loppuun. Istuttiin ja itkettiin vastaanotolla tovi, kunnes lähdettiin kotiin sulattelemaan noita meidän unelmat murskanneita uutisia.

Tähän päättyy raskauspäiväkirja. Päiväkirjaa pidin sillä ajatuksella, että haluan palata tuntemuksiini myöhemmin ja mahdollisesti np-ultran jälkeen julkaista sen täällä blogissa. Toisin kuitenkin kävi, elämä ei kysynyt mitä olin ajatellut ja nyt julkaisen päiväkirjan osana keskenmenon jälkeistä surutyötä.

Nyt kun palasin lukemaan päiväkirjaa pitkän tauon jälkeen huomaan, miten nopeasti aika on kulunut ja kuinka monta tuntemusta ja kokemusta olin jo kerennyt unohotaa tai ainakin painaa taka-alalle. Vaikka aikaa on kulunut paljon, sai tekstin lukeminen kyynelkanavat aukeamaan ja herkistyin useita kertoja tämän postauksen teon aikana. Vaikka siis aikaa kuluu, suru ei häviä, se vain muuttaa muotoaan.

Tämän päiväkirjaosion jatkoksi tulen julkaisemaan myös tekstin KYS:n naisten tauteihin erikoistuneessa Kaarisairaalassa saamastani hoidosta ja kokemuksistani siitä. 

En voi väittää kirjoittamiani asioita faktoiksi,

ne ovat kuitenkin totuuksia kohdallani.

Ne ovat osa minun ja puolisoni Paavon tarinaa.

 

Uuden alku

Pitkän tauon jälkeen palaan blogin ääreen suurten ja ajatusmaailmaa osittain mullistaneiden kokemusten jälkeen. Toivon, että kokemuksieni jakaminen tuo joillekin samojen asioiden kanssa painiville helpotusta, lohtua ja tukea. Jos tämä ei muita hyödytä, niin ainakin saan purkaa omia ajatuksiani itselleni luontaisella tavalla, kirjoittamalla.

Olemme puolisoni kanssa kohdanneet viimeisen kahden vuoden aikana kolme alkuraskauden keskenmenoa. Kaksi ensimmäistä tapahtuivat raskauden ollessa hyvin varhaisessa vaiheessa, raskausviikon 6 paikkeilla. Näitä raskauksia ei keretty todeta varhaisraskauden ultrassa, joten varmuutta ei ole siitä, olivatko ne esimerkiksi kemiallisia raskauksia.

Viimeisin keskenmenon toteaminen ajoittui raskausviikkoon 11, heinäkuun 2016 puolivälissä. Nyt lasketusajan lähestyessä, tunteet myllertävät ja ajatukset kääntyvät päivittäin menetettyyn lapseen ja vanhemmuuteen. Laskettuaika olisi siis ollut 11.2., joten olisin jäänyt joulun alla pitämään vuosilomat ja siitä siirtynyt äitiyslomalle.

Tuo heinäkuinen keskenmeno ravisteli maailmaamme raskaasti ja menetyksen miettiminen tuo edelleen kyyneleet vuolaina silmiin. Kuitenkin elämässä on mentävä eteenpäin ja haluan blogin kautta jatkaa asian käsittelyä. Omien kokemuksieni mukaan etenkin varhaisista keskenmenoista puhutaan liian vähän, niitä vähätellään eikä niiden merkitystä kokijalle ymmärretä. Meidän kokemuksiemme kautta haluan tehdä keskustelunavauksen ja purkaa keskenmenoista puhumisen tabua.

Katsotaan, kuinka prosessi lähtee käyntiin. Todennäköisesti tulen blogissa käsittelemään jatkossa entisen "Corgistin elämän" kaltaisiakin aiheita ja otan mielelläni vastaan toiveita aiheiden suhteen. Toiveita ja kysymyksiä voi esittää kommentoinnin kautta tai sähköpostilla osoitteeseen mari.a.rytkonen@outlook.com. Toivon, että kommentointi pidetään asiallisena ja aihetta kunnioittava, asiattomat kommentit poistetaan.

Aloitan aiheen käsittelyn seuraavassa kirjoituksessa jakamalla raskausaikana kirjoittamani raskauspäiväkirjan. Seuraavana käsittelyyn tulee keskenmenon toteamisen jälkeinen sairaanhoito ja kokemukseni tuolloin. Katsotaan sen jälkeen minkälaisia aiheita esiin nousee. Edellä mainitut raskauspäiväkirja ja kokemukset keskeytyneen keskenmenon hoidosta lääkkeellisellä tyhjennyksellä ovat kirjoitettu aikaisemmin ja ne ovat olleet tallennettuna odottamassa rohkeutta tuoda asia julkiseen käsittelyyn. Nyt, melkein puoli vuotta keskenmenon jälkeen koen olevan oikea aika.

© Tuuli Kuosmanen