Katsotaan mihin tämä teksti loppuen lopuksi päätyy. Uuden blogin aloittamista olen useamman kerran miettinyt, tai sitten vaihtoehtoisesti vanhan jatkamista. Katsotaan, jos jossain vaiheessa kun viikkoja on tarpeeksi kasassa, tulisi tästä osa vanhaa blogia. Teksti päätyi loppuen lopuksi osaksi blogia, täysin erilaisella merkityksellä kuin sitä kirjoittaessa ajattelin.
Tämän raskautumisen taustalla on kaksi varhaisraskauden
keskenmenoa tasan viikolla 6+0. Ensimmäinen keskenmeno tapahtui kesäkuussa
2015, juuri muutama päivä ennen juhannusta. Toinen keskenmeno tapahtui
helmikuussa 2016. Lasta olemme yrittäneet suunnilleen tammikuusta 2015 lähtien,
mentaliteetilla tulee jos on tullakseen. Nuo kaksi keskenmenoa pudottivat
kahteen kertaan melko korkealta. Ensimmäinen keskenmeno oli vielä jollain
tasolla helposti käsiteltävissä. Ei pidetty yhtä keskenmenoa vakavana asiana. Näitä raskauksia ei keretty varmentaa varhaisultrassa, joten ei ole tietoa siitä, oliko kyseessä esimerkiksi kemiallinen raskaus.
Toisen keskenmenon kohdalla varsinkin minun maailma romahti
täysin. Menetin uskon koko meidän vanhemmuuteen, ikinä. Ajattelin, ettei meidän
kuulu saada lapsia. Kävin läpi kaikki matalikot purnaten narkomaaniäitejä ja
kiroten alimpaan helvettiin kaikki muutkin ihmiset, jotka eivät mielestäni
ansainneet lasta. Koin meidän kokemat menetykset erittäin epäreiluina ja
kohtuuttomina. Pidin meitä potentiaalisina vanhempina, parina joka on ollut
yhdessä liki 9,5 vuotta, josta naimisissa muutaman kuukauden. Elettiin kunnollista
elämää, molemmat käytiin kokopäivätöissä ja kannettiin leipää pöytään
unohtamatta kuuliaisesti kartutettua asuntosäästämistä. Tuntui, että meillä oli kaikki kohdallaan ja
seuraava vaihe, joka veisi elämäämme eteenpäin, julmasti meiltä riistettiin.
Toistamiseen.
Nuo keskenmenot ovat asiat, josta voisin kirjoittaa
loputtomiin. Niitä käytiin läpi sekä Paavon, että raskauksista tienneet
lähipiirin kanssa paljon. Kuitenkin on asioita, jotka haluan tallentaa omaa
itseäni ja muita samaan tilanteeseen joutuneita varten. Ainakin oman
kokemukseni mukaan varhaisista keskenmenoista sekä pitkään kestävästä
raskautumisen yrittämisestä puhutaan aivan liian vähän. Vaikka näitäkin
tapauksia omaan ystäväpiiriin kuuluu, tuntuvat ne olevan tabuja, joista ei
kovin herkällä keskustella. Noiden aikaisempien keskenmenojen osalta en ole mitään tekstejä laatinut, ne unohtuivat autuaasti positiivisen raskaustestin jälkeen.
5. raskausviikko 4.6.–10.6.2016
4+0 olimme yhdessä Paavon kanssa kuvaamassa perhetutun
hautajaisia. Muistotilaisuuden alkua odottaessa katseltiin kun pienen lapsen
vanhemmat hoitivat reilu puolivuotiasta prinsessaansa. Tuolloin kerroin
Paavolle, että kuukautiset ovat myöhässä ja aion tehdä testin seuraavana
päivänä.
Seuraavana aamuna heräsin ennen kukonlaulua täpinöissäni ja
lähdin tekemään raskaustestiä sekavissa tunnelmissa. Positiivinen tulos olisi
ihana ja odotettu asia, kuitenkin siitä aiheutuisi taas uuden keskenmenon pelko
ja erilaisten tunteiden laaja kirjo.
Testinä käytin perus markettitestiä, Precheckiä.
Positiivisen tuloksen piirryttyä tikkuun huusin Paavon hereille. Paavo tuli
silmiään hieron vessan ovelle ihmettelemään, että mikä on hätänä. Siinä
vaiheessa Paavo pysty lukemaan testin tuloksen minun onnenkyynelten
kastelemilta kasvoilta.
Jo heti seuraavana päivänä, eli maanantaina soitin neuvolaan
ja sain varattua ensikäynnin 11.7. Ikäväkseni aikaa varatessani sain todeta
saman, mitä mietin edellisten päättyneiden raskauksien aikana: jos
taloudellinen tilanne antaisi periksi, hoitaisin raskauden seurannan jossain
aivan muualla kuin julkisella puolella. Terveydenhoitaja vaikutti ynseältä,
häneltä ei herunut onnitteluja eikä muitakaan inhimillisiä aatoksia. Toivon,
että kasvotusten kyseinen terveydenhoitaja olisi asiallinen ja ymmärtäisi
meidän tilannetta myös nuo aikaisemmat keskenmenot mukaan lukien.
Koko viikon ajan rinnat olivat todella arat ja ne turposivat
aivan hillittömästi. Öisin nukuin urheiluliivit päällä, koska kyljen
kääntäminen ilman mitään tukea tuntui siltä, kuin rintoja revittäisiin irti. En
voi edes kuvitella minkälainen tuska niillä naisilla on, joilla on jo ennen
raskautta isot rinnat jos omanikin olivat niin hirvittävän kipeät. Viikkoa
maustoivat osaltaan jyrkät mielialanvaihtelut. Samassa lauseessa kerkesin
kertoa mieltä kalvavista peloista silmät vetistäen ja siirtyä siitä luontevasti
suunnittelemaan vauvan vaatetusta. Hieman aaltoilevaa siis.
6. raskausviikko 11.6.–17.6.2016
Viikon alussa rinnat olivat edelleen todella arat ja
urheiluliivien käyttö öisin oli edelleen välttämätöntä. Tämän viikon aikana
kaikki ruuat maistuivat vielä erittäin hyvällä ruokahalulla. Mikään tuoksu tai
haju ei aiheuttanut kuvotusta. Kaikki, mikä vain liittyi ruokaan, tuntui
tervetulleelta.
5+4 illalla minulla oli kovaa alavatsa kipua, jolloin pelko
keskenmenosta heräsi vahvana. Seuraavana aamuna rintojen arkuus ei ollut enää
samassa mittakaavassa ja pelko keskenmenosta oli jo erittäin voimakas. Alavatsalla tuntui jomotusta ja ilmassa oli
kuukautisten alun tuntua. Töihin meneminen tuntui ylitsepääsemättömältä
ajatukselta. Työskentelen päiväkodissa ja ympärillä olevat lapset muistuttivat
ikävästi läsnäolollaan oman menetyksen pelosta.
Lähestyvä, tähän saakka kriittinen 6+0 loi oman paineensa
tilanteeseen. Mietittiin Paavon kanssa mahdollisia mielenrauhoittamiskeinoja.
Tultiin siihen tulokseen, että näin pienillä viikoilla en vielä varhaisultraan
mene, koska suurella todennäköisyydellä mitään ei olisi vielä nähtävissä eikä
ainakaan rauhoittavaa sykettä pystyttäisi havaitsemaan.
5+5 kävin mielenrauhan saamiseksi yksityisellä puolella
mittauttamassa HCG-arvon verestä. Tuloksia jouduttiin odottamaan viikonlopun
yli, mutta maanantaina tulokset saadessani olo oli todella helpottunut: 14068.
7. raskausviikko 18.6.–24.6.2016
6+1 lähtien minulla oli voimakasta pahoinvointia. Kahden,
korkeintaan kolmen tunnin välein oli pakko syödä jotain, tai kuvotus pääsi
yltymään todella pahaksi. Lisäksi väsymys oli todella ylitsepääsemätöntä.
Onneksi olin tuossa vaiheessa kesälomalla ja sain lepäillä ja elellä rauhassa
omaan tahtiini.
6+4 pelko keskenmenosta heräsi jälleen. Valkovuoto oli
aamulla herätessä veren värjäämää sekä alavatsa kipuili. Panikoiduin aivan
täysin. Istuin vessassa kauhuissani ja kutsuin Paavon paikalle katsomaan. Oli
kamalaa nähdä hänen kasvoiltaan epätoivo ja pelko uudesta menetyksestä. Paavon
oli lähdettävä töihin ja minä jäin nyyhkyttäen pesemään hampaita. Se hetki
iskostui todella syvälle selkäytimeen. Olin yksin kodissa, josta olin kerinnyt
alkaa haaveilla meidän pienen perheen pesää kaikkien pelkojen keskellä.
Hetken aikaa kasailtuani itseäni ilmoitin tilanteesta
äidilleni ja kerroin alkavani soittaa aikaa yksityiselle ultraäänitutkimusta
varten. Pyysin äitiäni olemaan valmiudessa siltä osin, jos saan ajan sellaiseen
ajankohtaan päivästä, ettei Paavo pääse mukaan. En halunnut missään nimessä
mennä ultraan yksin. Onneksemme sain ultra-ajan samalle päivälle ja vieläpä
sellaiseen aikaan, että Paavokin pääsisi sinne mukaan.
Iltapäivällä istuin eteisessämme valmiiksi pukeutuneena,
laukku olan yli vedettynä ja odotin Paavon kotiin tuloa, jotta päästäisiin
lähtemään lääkärin vastaanotolle. Aika tuntui kuluvan taaksepäin ja paniikki yltyi
joka hetki kovemmaksi. Paavon tullessa kotiin pillahdin itkuun ja kasailin
itseäni sillä aikaa, kun Paavo vaihtoi työvaatteet pois. Automatka lääkäriin,
joka todellisuudessa kesti viidestä kymmeneen minuuttiin, tuntui vähintään
vuodelta. Puristin penkkiä, purin huulta ja koetin pidättää itkua, huonolla
menestyksellä.
Ilmoittauduttiin lääkäriasemalla viisi minuuttia ennen
aikaamme. Kunpa olisin tuolloin jo saanut kuulla lääkärin olevan myöhässä.
Istuimme odotusaulassa raastavan puolituntisen. Ravasin vessassa. Kävin
juomassa. Itkin. Pidätin itkua. Itkin vähän lisää. Odotusaulan musiikit
auttoivat hetkittäin unohtamaan tilanteemme, sitten havahduin siihen, ettei voi
istua siellä fiilistelemässä baarimusiikkeja. Itku sai vallan taas.
Kun viimein pääsimme vastaanotolle, oli gynekologi
onneksemme todella asiallinen ja hän ottautui tilanteeseemme siihen
vaadittavalla vakavuudella. Alkuun minulta kyseltiin perustiedot,
kuukautiskierron pituudet, edelliset kuukautiset, työnkuva, edelliset
raskaudet. Esitietojen perusteella meiltä kysyttiin, haluammeko hieman
kalliimman käynnin sisältäen sisätutkimuksen ultran lisäksi. Siinä vaiheessa
emme todellakaan jääneet nuukailemaan vaan halusin selvittää vuodon syyn
ehdottomasti. Tutkimuksista huolimatta lääkäri ei löytänyt syytä vuodoille.
Alavatsan kivut selittyivät kohdun kasvukivuilla.
Sisätutkimuksen jälkeen gynekologi alkoi suorittaa
ultraäänitutkimusta. Tässä kohtaa tuntui, että ajankulku pysähtyi. Pitkän aikaa
ruudulla näkyi vaan mustaa. Ajoittain vaaleita vilahduksia, muttei kuitenkaan
toivottua näkymää. Tuntui, että lääkärikin alkoi tuskastua ja hän valmistautui
jo kertomaan epätoivottuja uutisia. ”Katsotaanpas vielä” ja sitten ruudulla
alkoi näkyä pieni, 3,2mm pitkä hahmo, joka vilkkui kauttaaltaan merkkinä sykkivästä
sydämestä.
Tässä kohtaa minun sydän heitti voltteja ja hakkasi tuhatta
ja sataa. Katsoin Paavoa jälleen kerran silmät vetistäen ja näin ilon hänenkin
kasvoillaan. Hetki oli täysin pakahduttava. Sopersin lääkärille, että saadaanko
todistusaineistoa tästä reissusta ja lääkäri tulostikin useamman ultrakuvan
meille mukaan.
Masuasukki ei vastannut täysin viikkojaan. Edellisistä
kuukautisista oli siis tuona päivänä 6+4, ultrassa saadun CRL-mitan mukaan
alkio vastaisi viikkoja 6+0, jolloin laskettuaika muuttuisi neljällä päivällä. Käytännössä
laskettua aikaa ei kuitenkaan muutettaisi, jos se ei muutu oli viidellä
päivällä. Seurataan tilannetta ja katsotaan, mikä tilanne on np-ultrassa.
Silloinhan laskettua aikaa vasta aletaan muuttaa, jos tarve sille on.
8. raskausviikko 25.6–1.7.2016
Tällä viikolla pahoinvointi ja väsymys jatkuivat edelleen
voimakkaina. Odotin kauhun sekaisin tuntein töihin paluuta. Olin aivan varma,
etten pärjää töissä. Päivät kuluivat nuokkuen vähän väliä. Silloin kun en
nuokkunut, söin. Tämän viikon aikana
meillä meni todella paljon ruokaa roskikseen. Saattoi olla, että edellisenä
päivänä ostettu jauheliha aiheutti seuraavana päivänä niin paljon kuvotusta,
etten voinut kuvitellakaan syöväni sitä. Myös erilaiset, ruuanlaitosta tulevat
tuoksut, hajut, aiheuttivat järkyttävää pahoinvointia eikä paljon muu, kuin
noutoruoka maistunut.
9. raskausviikko 2.7.–8.7.2016
8+0 ja 8+1 pahoinvointi edelleen aivan järkyttävää. Olimme
noiden päivien välisen yön lapsenvahtina lokakuussa 3 vuotta täyttäville
kaksosserkkutytöilleni enkä meinannut selvitä sunnuntaista hengissä. Paavo
lähti illalla näkemään kavereitaan ja kun hän palasi minä istuin vessan
lattialla peittoon kääriytyneenä ja pidättelin oksennusta. Kertaakaan en ollut
tähän päivään mennessä oksentanut ja onnistuin tälläkin kerralla pidättelemään.
Uskon, että huonosti vieraassa paikassa nukuttu yö verotti osaltaan ja heikensi
vointia huomattavasti.
Mietin 8+1 illan, että millä verukkeella jään töistä pois,
jos en oikeasti ole seuraavana aamuna työkuntoinen tuon pahoinvoinnin kanssa.
Töissä kaksi tiimikaveriani tietää raskaudestani, mutta johtajalleni en ollut
vielä kertonut mitään. En siis voisi soittaa ja kertoa olevani niin pahoinvoiva,
etten voi tulla töihin.
Onneksi seuraavana aamuna, 8+2, vointi oli paljon parempi
kuin edellisenä kahtena viikkona ja jaksoin kammeta töihin. Tuon töihin paluun
jälkeen pahoinvointi ja väsymys ovat pysyneet kurissa todella hyvin. Päivien
aikana ei ole aikaa murehtia omaa oloaan ja töistä palatessa on pääsääntöisesti
ollut heti joku ruoka valmiina, niin järkyttävän kova nälkä ei ole päässyt
yllättämään.
Tämän ja edeltävän viikon aikana minusta on tullut
eritekammoinen. Minä, jolla ei tähän asti ollut mitään vaikeutta esimerkiksi
töissä siivota lasten oksennusta tai pestä pyllyjä, yökkäilen jo kun täytyy
edes kerätä koiran kakat ulkona. Töissä pyllyä pestessä huomasin saman efektin.
Yleensä kakan täytyy olla jotenkin historiallisen kamala, että minua alkaa yököttää,
mutta nyt riippumatta siitä, miten ”siisti” kakka on, meinaa oksennus tulla.
Toivottavasti tämä hupi loppuu jossain vaiheessa. Voi olla töissä hieman
tuskasta, jos en alle 3-vuotiailla työskennellessä pysty pesemään pyllyä ilman
oksennusrefleksiä.
Lisäksi tämän ja edellisen viikon aikana olen huomannut,
että reisien iho puutuu todella herkästi esimerkiksi kyljellään maatessa.
Välillä yöllä herää siihen, kun kylkeä kääntäessä ”tuorepuoli” kipuilee todella
pahasti puutuneen ihon vuoksi.
8+4 käytiin ostamassa kaveripariskunnalta Brion Go Next
yhdistelmärattaat. Rattaat vietiin odottamaan käyttöä minun vanhempien luokse.
Oltiin tosi hyvissä ajoin noiden rattaiden oston kanssa, mutta en voinut
vastustaa tarjousta ostaa noita vähän käytettyjä rattaita lähipiiristä
tilaisuuden tarjoutuessa. Jälkeenpäin kadun tätä ostosta suunnattomasti. Rattaat ovat pyörineet jaloissa ja alati muistutelleet menetyksestä. Nyt ne ovat painettuina kaapin perällä odottamasta jos niitä joskus tarvittaisiin tai sitten myyntiin laittamista.
Tuntuu, että työkaverit aavistavat jotain. 8+5 keski-ikää
lähentelevä kollega alkoi spontaanisti avautua synnytyksen ihanuudesta meidän
ollessa kahden kesken. Tilanteessa menin täysin hämilleni ja poistuin naama
punoittaen vessaan soperreltuani ensin, että minulla on kamala hätä. En tiedä,
voiko osalla ihmisistä olla herkempi kyky havaita tällaisia asioita.
10. raskausviikko 9.7.–15.7.2016
9+2 minulla alkoi raastava migreeni kesken työpäivän. Menin
töihin klo 6.00 huonosti nukutun yön jälkeen ja puoli kymmenen aikoihin
aurallisena ilmestynyt migreeni sekä näköhäiriöt olivat sitä luokkaa, että
päätin soittaa johtajallemme tarvitsevani loppupäivän sairaslomaa. Johtaja
hieman ihmetteli, miksen ota mitään lääkkeitä pelkän Panadolin lisäksi.
Johtajani on tietoinen migreenistäni ja siihen normaalisti käytössä olevasta
lääkityksestä. Ajattelin nyt olevan sopiva hetki kertoa raskaudesta. Hieman
jännittyneenä sanoin, että tilanne on se, etten raskauden takia voi muita
lääkkeitä käyttää. Johtaja vastasi välittömästi lämpimällä äänensävyllä
onnitellen ja kehottaen minua painumaan kotiin lepäämään. Keskusteltiin vielä
hetki siitä, että toivon raskauteni säilyvän vielä toistaiseksi salassa ja
kerron työkavereille kun sen aika on. Puhelun päätyttyä ajelin kotiin makaamaan
pimeään huoneeseen toivon, että migreenin pahin terä taittuisi levolla.
Samalle päivälle sattui neuvolan ensikäynti. Odotin käyntiä
aika skeptisenä. Kuten kerroinkin aikaisemmin, hoitaisin raskaudenseurannan
yksityisellä puolella jos taloudellinen tilanteemme sen sallisi. Tai sallisihan
tilanne sen, mutta menettäisimme ison osan säästöistä, joille on vielä käyttöä
kun suuremmat hankinnat alkavat.
Meidän alueella terveydenhoitajana toimii sama henkilö, joka
aikoinaan oli minun ja Paavon yläasteen terveydenhoitaja. Jo aikaa varatessani
tiesin tämän ja hänen vastaanotolleen saapuessamme terveydenhoitajakin tunnisti
meidät. Hän halusi varmistua siitä, ettei aikaisemmalla ”hoitosuhteella” ole
meidän puolestamme mitään haittaa ja todettiin, ettei sillä ole meille
merkitystä. Toisaalta mukava jatkaa yhteistä matkaa entuudestaan tutun hoitajan
kanssa.
Ensikäynnille halusin mennä yhdessä Paavon kanssa ja näin
jälkikäteen olen kyllä tyytyväinen, että päästiin yhdessä. Jotenkin olisi tuntunut
yksinäiseltä kertoa meidän parisuhteesta ja ajatuksista odotukseen liittyen
ilman Paavon läsnäoloa. Lisäksi nyt Paavollakin on varmasti jatkossa matalampi
kynnys osallistua erilaisiin neuvolan tarjoamiin käynteihin, sillä
terveydenhoitaja huomioi Paavon läsnäolon mielestäni erittäin hyvin koko 1,5
tunnin vastaanoton ajan.
Käynnin aikana keskusteltiin lisäksi paljon äitiysneuvolan
rakenteesta, siitä mille viikoille mikäkin käynti sijoittuu, varattiin aikoja
sekä np-ultraan että neuvolalääkärille. Vaikka meillä on aikaisempia
keskenmenoja, ei ainakaan tässä vaiheessa koettu tarpeelliseksi seurata
raskautta tihennetysti. Katsotaan mihin tulokseen tullaan np-ultran ja
neuvolalääkärin käyntien jälkeen. Näiden valmiiksi varattujen käyntien lisäksi
sain nipullisen lähetteitä laboratoriokokeisiin. Näytteistä tehdään
lakisääteiset tutkimukset, joiden lisäksi sukurasitteen vuoksi minulle
määrättiin myös sokerirasituskokeet viikoilla 12–16.
Veriseulontojen osalta tultiin siihen tulokseen, ettei
niihin osallistuta, ellei np-ultrassa löydy jotain hälyttävää. Ultra
suoritetaan viikoilla 12+2, joten sen jälkeen jää vielä aikaa muutama päivä
osallistua ensimmäisiin veriseuloihin tai sitten mahdollisesti myöhempiin
seuloihin, jos tarve vaatii.
Puhuimme terveydenhoitajan kanssa mahdollisesta
riskistä, että seula hälyttää jotain poikkeavaa osoittautuen kuitenkin
puhtaaksi syvällisemmän tarkastelun jälkeen sekä myös siitä mahdollisuudesta,
että vaikka seuloissa ei mitään näkyisikään, ei se välttämättä silti takaa
tervettä lasta. Osallistumalla sekä np- että rakenneultraan saadaan kuitenkin
kattavaa tietoa lapsen kehityksestä ja rakenteesta ja ne tiedot tässä vaiheessa
meille riittävät. Vaikka toiveissa totta kai siintää terve lapsi, en usko, että
meistä olisi raskaudenkeskeytykseen missään olosuhteissa.
Päällimmäisenä mieleen neuvolakäynnistä jäin kolmen viikon
päässä odottava np-ultra sekä hillitön määrä muistettavia asioita siihen
mennessä. Täytyy yrittää huolehtia nuo laboratoriotutkimukset alta pois
mahdollisimman pian, etten unohda niihin osallistumista.
9+3 migreeni jatkui edelleen. Kampesin aamulla töihin olon
ollessa siedettävä. Pian töiden teon alettua totesin, ettei meluisassa ja
hälyisessä ympäristössä työskentely tule onnistumaan, päänsärky alkoi
voimistua. Soitin työterveyteen ja sain ajan onneksi jo aamupäivästä.
Työterveyden lääkäri oli asiallinen ja suhtautui huonoon vointiini
asiaankuuluvalla vakavuudella. Totesimme lääkkeiden käytön olevan tällä
hetkellä huonoin mahdollinen hoitokeino migreeniin, joten sain loppuviikon
sairauslomaa.
Johtajalle neljä päivää kestävästä sairauslomasta
ilmoittaessa olin todella tyytyväinen siihen, että olin saanut edellisenä
päivänä kerrottua raskaudestani. Johtaja ei ihmetellyt sairasloman pituutta
lainkaan, vaan hyvin huolestuneena kehotti painumaan kotiin lepäämään ja
parantelemaan vointia kaikessa rauhassa. Täytyy kyllä olla kiitollinen siitä,
kuinka hyvin johtaja on suhtautunut raskauteeni ja jo tähän mennessä sen
mukanaan tuomiin poissaoloihin. Toivottavasti jatkossa en joudu olemaan
normaalia enempää poissa, vaan pystyn hoitamaan työni vuoden vaihteeseen saakka
kunnialla.
11. raskausviikko 16.7.–22.7.2016
10+1 ilmaantui päivän mittaa muutamia verisiä viiruja
paperiin pyyhkimisen yhteydessä. Tämä sai minut täysin pois tolaltaan ja olin
jo aivan varma, että raskaus on keskeytynyt, taas. Kuitenkaan vuotoa ei alkanut
missään vaiheessa. Alamahaa on jomotellut ja kiristellyt pari päivää,
seuraillaan vointia.
10+2 työpäivän jälkeen hieman valoarkuutta sekä orastavan
päänsäryn tuntua. Edellisen viikon migreenikohtauksen jälkeen olo on melko
säikky kyseisen vaivan suhteen. Täytyy siirtyä suoraan lepoon jos vointi alkaa
heikentyä.
Np-ultran lähestyessä on alkanut mietityttää, missä
vaiheessa tiedon raskaudesta voi julkistaa kaikille. Jo tällä hetkellä todella
iso osa meidän sukulaisista ja ystäväpiiristä tietää. Monet ovat osanneetkin jo
aavistella ajankohdan olevan käsillä ja ovat vihjaillen udelleet mahdollisesta
raskaudesta. Emme ole kokeneet tarpeelliseksi valehdella näissä tilanteissa,
vaan olemme vastanneet myöntävästi. Meidän molempien työnantajat tietävät myös,
joten siltä osin mitään tarvetta salaamiseen ei ole. Lähinnä minua vain kauhistuttaa
se, että jos tulee jälleen keskenmeno niin kuinka monelle sitä joutuu
selittelemään. Meidän täytyy Paavon kanssa vielä miettiä tätä asiaa ja
katsotaan mihin lopputulokseen tullaan. Tuntuisi kuitenkin luontevalta
julkistaa tieto raskaudesta melko pian, mahdollisesti np-ultran yhteydessä,
koska niin moni raskaudesta tosiaan jo tietää. Tätäkin olemme joutuneet jälkeenpäin katumaan. Seuraavan raskauden kohdalla todennäköisesti vain todella harva tulee tietämään raskaudesta, ennen kuin se näkyy päällepäin. Tai vaihtoehtoisesti kailotan asiasta kaikille tuen toivossa, mikäli vastoinkäymisiä ilmenee taas.
Tähän päättyy raskauspäiväkirja. Päiväkirjaa pidin sillä ajatuksella, että haluan palata tuntemuksiini myöhemmin ja mahdollisesti np-ultran jälkeen julkaista sen täällä blogissa. Toisin kuitenkin kävi, elämä ei kysynyt mitä olin ajatellut ja nyt julkaisen päiväkirjan osana keskenmenon jälkeistä surutyötä.
Nyt kun palasin lukemaan päiväkirjaa pitkän tauon jälkeen huomaan, miten nopeasti aika on kulunut ja kuinka monta tuntemusta ja kokemusta olin jo kerennyt unohotaa tai ainakin painaa taka-alalle. Vaikka aikaa on kulunut paljon, sai tekstin lukeminen kyynelkanavat aukeamaan ja herkistyin useita kertoja tämän postauksen teon aikana. Vaikka siis aikaa kuluu, suru ei häviä, se vain muuttaa muotoaan.
Tämän päiväkirjaosion jatkoksi tulen julkaisemaan myös tekstin KYS:n naisten tauteihin erikoistuneessa Kaarisairaalassa saamastani hoidosta ja kokemuksistani siitä.
En voi väittää kirjoittamiani asioita faktoiksi,
ne ovat kuitenkin totuuksia kohdallani.
Ne ovat osa minun ja puolisoni Paavon tarinaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti