Kukapa olisi uskonut

Eipä olisi vielä vuosi sitten uskonut, että näin elokuun viimeisenä 2017
istun aamulla Savon Sanomat syliin levitettynä sohvan nurkassa ja 
mietin, että mistä kuvakulmasta saan luettua koko aukeaman niin,
ettei maha ole tiellä.
Ennen sohvalle asettumista on aamupalapöytään
ollut katettuna smoothiet ja kahvit kahdelle,
koirat ruokittu ja pissitettu omalla takapihalla.
Ei olisi myöskään uskonut,
että tämä pikkurouva on ennen kello kaheksaa aamulla
laittanut karjalanpaistin uuniin tekeytymään.

Kun peilaa vuoden takaiseen elokuuhun, oli tunnelma aikalailla synkkä, jopa musta. Toivuin keskenmenon fyysisistä ja psyykkisistä seurauksista ja voisi sanoa, että olin aivan rikki aloitettuani uutta toimintakautta töissä. Ajatukset eivät pysyneet kasassa, mutta töissä oli parempi kuin kotona, ei kerennyt ajatella niin paljoa.

Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon. Lisäksi vieläpä niin isoja asioita. Ostimme ensiasunnon lokakuussa ja reilu kaksi viikkoa sitten siihen muutimme. Vaihdoimme joulukuussa isomman auton hiljaisena toiveena siitä, että koirien lisäksi peräkonttiin pitäisi saada mahtumaan myös rattaat. Auton valinnassa kriteereinä oli myös nahkasisusta helpottamaan kurajälkien siivoamista auton sisäpuolelta. Toki kriteereinä oli myös niitä ei niin lapsiperheauton valintaan yleensä vaikuttavia tekijöitä, mutta tuossa kohtaa olimme henkisesti aikalailla maassa ja ajatuksen tasolla valmistautuneet elämään kahden.

Helmikuussa maailma alkoi kirkastua. Raskaustestiin ensin hyvin hentoina piirtyneet kaksi viivaa vahvistuivat. Vahvistusta positiiviselle testille saatiin myös viikottain toteutetuista hCG-seurannoista. Odotimme jälleen. Odotimme kauhun, pelon, innostuksen ja ihastuksen vaihdellessa. Kuitenkin melko alusta asti minulla oli vahva tunne siitä, että näin tämän piti mennä. Näin oli tarkoitettu.

Nyt elokuun pimenevinä iltoina olen sytyttänyt kynttilöitä omaan kotiimme.

Kotiimme, johon saamme pian myös lapsemme tuoda.

Vaikka illat pimenevät, on tunnelma kirkas.

Aina ennen aamunsarastusta, on se pimein hetki.

Olen kiitollinen saadessani nyt raskausviikolla 34 todistaa sitä,

että asioilla on aina tapana järjestyä.

Tavalla tai toisella.

Ennemmin tai myöhemmin.

Kaikella on jokin merkitys.

Täytyy vain uskoa ja luottaa.

Raskauden tuomat muutokset

Raskaus on tuonut mukanaan monia erilaisia muutoksia.

Osaa ehkä osasinkin odottaa jo ennen raskautta, mutta osa on ollut täysin uusia.

Tällaisia vastaavankaltaisia postauksia ovat lukuisat bloggaajat kirjoittaneet,

mutten aio peilata niitä omaani.

Kehonkuva. Raskauden aikana kehonkuvani on ollut positiivisempi kuin koskaan aikaisemmin. Tuntuu, että kehoni pääsee viimein toteuttamaan sen, mihin se on tarkoitettu. Ihastelen pyöristyvää mahaani ja kasvavia rintoja päivittäin. Saatan pöljänä kävellä koirien kanssa ulkona ja tuijottaa ees taas heiluvia rintoja, joita ei ole ennen raskautta ollut. Koen olevani aidosti nainen raskauden myötä. Kehoni tähän astiset virheet eivät pistä silmään peilikuvaani katsellessani, vaan niistä on tullut osa prosessia, jonka läpikäymisen jälkeen meistä tulee viimein äiti ja isä.

Mielenkiinnonkohteet. Kun ennen kaupassa käynnin pystyi suorittamaan jäämättä ihmettelemään vastaantulevien perheiden rattaita ja turvakaukaloita, on nykyisin kauppareissusta lähes mahdoton selvitä ilman, että vähintään yhden, erityisesti BRIOn, travel systemin nähdessään jää tarkastelemaan mikä turvakaukalo, mitkä rattaat, onko välissä adaptereita. Tämä on tietenkin täysin luonnollista käytöstä, johon on törmännyt jo ennenkin muissakin elämäntilanteissa. Jokainen varmasti voi myöntää, että esimerkiksi auton vaihtoa miettiessään kiinnittää kyseisen merkin ja mallin autoihin aikaisempaa enemmän huomiota. Lisäksi myös erilaisissa tiloissa kulkiessa miettii ja kiroilee jo valmiiksi sitä, että miten sinne voi ikinä tulla rattaiden kanssa kun esteettömyyttä ei ole huomioitu laisinkaan. Sama koskee tietenkin myös esimerkiksi pyörätuoleja ja rollaattoreja.

Maailmankatsomus. Raskaus on tottakai vaikuttanut myös maailmankatsomuksellisiin asioihin. Maailmaa katselee erilaisista näkökulmista kuin ennen ja asioita on alkanut pohtia entistä enemmän vanhemmuuden näkökulmasta. Joitakin tähän asti tärkeitä arvoja on alkanut kyseenalaistaa ja uusia perhekeskeisempiä arvoja on muodostunut tilalle. Ollaan Paavon kanssa käyty monia arvokeskusteluja siitä, kuinka toivomme vanhempina toimivamme. Toivon, että noita arvokeskusteluja käydään matkan varrella paljon lisää ja löydämme yhteisen kasvatuksellisen linjan, jonka takana molemmat varmoina seisovat.

Kaverisuhteet. Osittain kahden edellä mainitun raskauden mukanaan tuoman muutoksen seurauksena kaverisuhteet ovat osaltaan muovautuneet melko paljon. Joidenkin vanhojen, hyvienkin kavereiden kanssa yhteydenpito on jäänyt todella vähälle erilaisten elämäntilanteiden takia. Minä elän jonkun asteisessa vauvakuplassa jo nyt ja välillä tuntuu, etten osaa puhua muusta kuin raskaudesta tai Mötkiksestä. En tietenkään voi olettaa, että erilaisissa elämäntilanteissa olevia nämä asiat pohjattomasti kiinnostaisivat. Kaveripiirini onkin supistunut entisestään, mutta onneksi ne, jotka olen saanut vierelläni pitää, ovat tulleet entistä läheisemmiksi.

Mielialavaihtelut. Ison osan tähän astisesta raskaudesta olen ainakin omasta mielestäni ollut yllättävänkin rauhallinen ja seesteinen. Olen luonteeltani melko temperamenttinen, mutta raskauden ajan olen pääasion ollut ihmeen tyyni ja zen. Toki sitten kun kiehahtaa, niin kiehahtaa varmasti vähintään yhtä pahasti yli kuin ennen raskautta, mutta ei ole kiehahtanut kovinkaan usein. Rauhallisuuden vastapainona puheisiini on tullut aikaisemmin minulle epätyypillistä aggressiota ja ääriajattelua. Toivon tämän johtuvan Mötkiksen testosteroonista kehossani ja piirteen poistuvan raskauden myötä. Piirre on kuitenkin pääosin lähinnä erittäin huvittava ja se ilmenee lähinnä Paavon kanssa kahdestaan ollessamme kun kehotan häntä ajaman mummon yli suojatiellä jos meno on liian hidasta...

Muisti. Se on olematon, jos sitä on olemassa enää ollenkaan. Kaikki sovitut tapaamiset on kirjattava kalenteriin ylös tai muuten en niitä muista. Tuntuu, että on niin monia asioita mielessä yhtäaikaa, ettei oikein mikään tunnu siellä pysyvän.

Seksi. Ajoittain on aivan sula mahdottomuus keskittyä itse aktiin kun Mötkis potkii sisältäpäin. Tottakai osittain myös kasvava maha vaikuttaa siihen, ettei kaikki asennot ole mahdollisia, mutta mielestäni laatu ja määrä eivät ole raskauden myötä kärsineet, päin vastoin. Toki raskauden aikana on ollut vaiheita, jolloin peittoa ei ole huvittanut heiluttaa kipujen tai muuten huonovointisuuden takia, mutta erityisesti keskiraskaus oli kulta-aikaa tällä osa-alueella.

Avoimuus. Edeltävää aihetta olisin tuskin ennen raskautta sivunnut pienelläkään sanalla esimerkiksi näin julkisesti. Lisäksi myös muistakin asioista, etenkin seksuaalisuuteen liittyvistä, on ollut raskauden myötä paljon helpompi puhua kuin ennen. Kuten kehonkuvan kohdalla kirjoitin, ihastelen rintojani päivittäin ja olen sen myös kertonut avoimesti muillekin.

Tällaisia raskauden tuomia muutoksia olen itsessäni havainnut.

Toki niitä varmasti tulee vielä lisää raskauden loppua kohti,

mutta tällä hetkellä nämä ovat päällimmäisenä mielessä.

Neuvolakuulumiset 23.8.2017

Eilen oli pitkästä aikaa äitiysneuvola. Edellinen neuvola olikin 13.7.2017 eli reilu kuukausi sitten. Alunperin neuvola oli varattu olemaan 18.8. mutta muuttotohotuksen keskellä en malttanut neuvolaan lähtä vaan siirsin aikaa muutamalla päivällä. Neuvolassa käydessä viikkoja oli siis tasan 32+0.

Käynnin alussa terkkari kyseli kuulumiset ja voinnit. Tällä hetkellähän voin erittäin hyvin. Nukun hyvin öisin muuttostressin lauettua, liitoskivut ovat lähes olemattomat ja muutenkin koen olevani hyvinvoiva ainakin muutaman viikon takaiseen väsymykseen ja kipuiluun verraten. Kerroin terkkarille muutaman kerran olleen huimausta viime viikkoina, mutta epäilin niiden johtuvan lähinnä pitkästä ateriavälistä tai korkeentaan romahtaneesta hemoglobiinista.

Kuulumisten kerronnan jälkeen terkkari alkoi suorittaa mittauksia. Hemoglobiini otettiin heti alkuun ja hyvähän se oli edelleen, 132. Ensimmäisessä neuvolassa hemppari oli 131 ja matalimmillaan se on tähän astisen raskauden aikana käynyt 121 eli ei hätiä mitiä sen osalta. Verenpaine oli tyypillisesti neuvolassa korkeampi kuin kotona mitattuna, 120/79. Kuitenkin siis täysin normaalirajoissa, mutta kotona mitatessa verenpaine on yleensä about 100-110/60-70. Kotona mitatessa kuitenkin istun paikallani hiljaa jonkun viitisen minuuttia ennen mittaamista, toisin kuin neuvolassa paineet mitataan hyvä ettei jo vastaanottohuoneen ovelta. Selitystä noille huimauskohtauksille ei mittauksista löytynyt. Tulimme siihen tulokseen, että ne lienee johtuneet liian pitkistä ateriaväleistä tai riittämättömästä levosta. Aika siis hidastaa nyt tahtia muuttostressin laannuttua.

Painoa ensimmäiseen neuvolakäyntiin verrattuna on tullut vain himpun yli kaksi kiloa, joka onkin tullut vasta edellisen neuvolan jälkeen. Vähäisellä ja erittäin maltillisella painonnousulla on siis selvitty. Kuitenkin tässä vaiheessa Mötkis itsessään painaa sen about 2 kiloa ja siihen päälle istukka, lapsivesi ja ylimääräinen neste kudoksissa niin ei juurikaan ole ylimääräistä tullut. Terkkari tarkasteli myös sokeriseurannan ja totesi senkin olevan täysin kunnossa.

Tuohon vähäiseen painonnousuun olen itse erittäin tyytyväinen. Odotan kuitenkin hivenen kauhulla näitä viimeisiä viikkoja, jos painoa alkaakin kertyä nopealla tahdilla paljon. Kuitenkin mitä vähemmän ylimääräisiä kiloja olisi synnärille mennessä niin sitä parempi. Ylipainoa kun oli kuitenkin jo ennen raskautta.

Mittausten jälkeen siirryin tutkimuspöydälle ja terkkari otti sf-mitan, joka oli 29,5cm. Mitta asettui täysin keskikäyrälle, eikä sf-mitan perusteella siis mitään jättiläistä pitäisi olla tulossa. Seuraavana terkkari tunnusteli Mötkiksen tarjontaa ja veikkasi käsin tunnustellen Mötkiksen olevan pää alaspäin pää jo kohtuu alhaalla, muttei kuitenkaan kiinnittyneenä. Sydänääniä terkkari sai jonkun aikaa dopplerilla etsiä kun Mötkis pyörähti vähän väliä juuri anturin alta poikkeen eikä parasta mahdollista kohtaa meinannut löytyä. Keskimääräiseksi sykkeeksi terkkari kuitenkin ilmoitti 145.

Kaikki oli siis kunnossa ja seuraava neuvolakäynti varattiin syyskuun puoleen väliin. Tuolloin käytäisiin imetysasioita läpi. Tuon neuvolan lisäksi tiedossa on imetyksen tuki-ilta sekä perhevalmennus syyskuussa. Koska minulla on käynti äitipolille vielä syyskuun loppupuolella, ei neuvolalääkäriä ole. Tuon tiedon varmistuttua täytyy muistaa soittaa paria viikkoa ennen KYS:n aikaa ajanvaraukseen ja selvittää kenelle aika on varattu. Varsinkin kun kyseessä on viimeinen lääkärikäynti raskausaikana haluan lääkärin olevan joku muu kuin edellisen ultran ja niskaturvotusultran tehnyt sohveli.

32+0

Nyt kun muutto on saatu pakettiin, edellisen asunnon avaimet luovutettu ja uusi arki on alkanut rullata koitan saada panostettua blogin kirjoittamiseen enemmän. Luonnoksissa on odottamassa viimeistelyä vaille valmis synnytystoivepostaus sekä muutama muukin aihe siellä odottaa viimeisiä viilauksia. Uutta kotiakin pyrin vilauttamaan ainakin jossain muodossa.

10 viikkoa laskettuun aikaan

Eilen oli tasan 10 viikkoa laskettuun aikaan. Tokihan tuo laskettu aika on viitteellinen eikä todellakaan mikään "lapsi saapuu tänä päivänä"- päivämäärä, mutta konkretisoi se kuitenkin vielä jäljellä olevan odotuksen määrää. Hurjaa, miten aika kuluu välillä äärettömän nopeasti ja välillä taas matelee. Edelliset kolme viikkoa, kun olimme yhdessä Paavon kanssa kotona hurahtivat ohi ihan hetkessä. Nyt taas kun olen yksin kotona päivät tuntuu aika matelevan.

Tällä hetkellä raskaus ei todellakaan ole oireeton, vaan joka päivä on ainakin jotakin oiretta. Uusimpana kehiin ovat astuneet liitoskivut ja sukkapuikkosupistukset. Onneksi kuitenkin nuo uudet oireet ilmenivät vasta nyt ja pysyvät kuitenkin vielä kohtuudella kurissa. Lähinnä tällä hetkellä jaksamiseen eniten vaikuttava tekijä ovat katkonaiset yöunet. Nukahdan pääsääntöisesti illalla helposti, ellei nukkumaan mennessä närästä. Kuitenkin heräilen pitkin yötä vaihtamaan asentoa tai johonkin naapureiden ääniin. Minusta on tullut todella herkkäuninen ja lisäksi tuo monen lisätyynyn kanssa hakemalla haettava nukkumisasento ei helpota öitä. Selällään nukun vieläkin osan yöstä. Kyljellään nukkuessa lonkat kipeytyvät niin paljon, että välillä on pakko nukkua myös selällään. Lisäksi kylkiluut ovat alkaneet kipeytyä huomattavasti Mötkiksen kasvaessa ja potkiessa niitä päivittäin.

Raskausdiabetes on pysynyt edelleen täysin kurissa ilman sen suurempia ruokavaliomuutoksia. Edellisessä kasvukontrollissa lääkäri mainitsi siitä, että nyt alkaa juuri ne kriittisimmät viikot, jolloin insuliinin tuotanto voi muuttua riittämättömäksi kahdelle. Ainakin toistaiseksi arvot ovat kuitenkin olleet hyviä ja hyvä niin. Jos arvoissa alkaisi olla ylityksiä, olisi ruokavaliossa kuitenkin paljon parantamisen varaa, joten siltä osin uskon, että ruokavaliomuutoksella vielä ainakin jonkun aikaa pärjäisi, eikä tabletti- tai pistoshoitoa tarvitsisi aloittaa. Onneks myös paino on pysyny edelleen hyvin kurissa, eikä plussaa oo tullu kun 2-3 kiloa.

Muuten yleisvointi on ollut hyvä. Verenpaineet ovat pysyneet matalina ja tosiaan nuo sokeritkin kurissa. Tänään koin kuitenkin kauhunhetkiä, kun entisen työkaverin luota Mötkikselle vaatteita hakiessani nojailin sohvan selkänojaan ja yhtäkkiä silmissä alkoi mustua ja korvat tinnittää, kylmä hiki nousi pintaan ja olin ihan varma, että pyörryn siihen paikkaan. Entinen työkaveri kuitenkin lähihoitajana hoiti tilanteen hyvin, antoi tuolin, lasin vettä ja avasi ikkunoita. Siinä aikani istuskelin ja pikkuhiljaa olo alkoi tokeentua. Entinen työkaverini sanoikin, että valahdin ihan kalpeaksi ja nuo omat tuntemukset siihen lisättynä, niin ei varmaan tajunnan menetys ollut erityisen kaukana. Tänään oli todella painostava ilma ja lisäksi olin syönyt huonosti. Nämä tekijät varmaan osaltaan selittivät tuota heikkoa vointia.

Nyt on enää jäljellä muutama päivä ja yö nykyisellä asunnolla ja sitten pääsemme omaan, uuteen kotiin. Eniten odotan innolla Mötkiksen tavaroiden purkamista ja paikalleen laittamista. Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun ensimmäisenä pakattuja Mötkiksen vaatteita olen viimeksi hipelöinyt ja nyt en enää oikeestaan oikein muistakkaan, että mitä vaatteita on tullut hankittua. Tätä helpottamassa on onneksi listaukset siitä, mitä on ostettuna ja minkä verran, mutta kuosit ja värit ovat kyllä täysin unohtuneet. Vaikka Mötkiksen tavarat ehken himottavatkin eniten purkamisen osalta, täytyy kuitenkin aloittaa tylsästi ihan vaan minun ja Paavon vaatteista ja keittiön käyttötavaroista. Mötkiksen vaatteiden purkamiseen on vielä toivottavasti paljon aikaa ja ne kerkeää katsoa paikalleen sitten, kun kaikki muu on valmiina.

Hivenen kauhistuttaa se, etten voi itse olla tekemässä kaikkea ja purkamassa tavaroita paikalleen, vaan paljon joudun delegoimaan tekemistä muille. Onneksi kuitenkin muuttoon avuksi tulee minun vanhempien lisäksi meidän hyviä kavereita, joiden omaan harkintakykyyn luotan. Lisäksi tärkeintä varsinaisena muuttopäivänä on nykyisen asunnon tyhjäksi saaminen ja kaikkien tavaroiden siirtäminen uuteen kotiin. Kerkeän niitä siellä pikkuhiljaa purkaa muuton jälkeenkin. Oman haasteensa toki tuo tämä kasvava maha, mutta eiköhän tästä muutostakin selvitä. Täytyy vaan pyytää riittävästi apua ystäviltä ja sukulaisilta.

30+0

Kunhan muutosta selvitään, kirjoittelen ainakin synnytystoiveistani sekä

raskauden mukanaan tuomista muutoksista. Varmasti myös jonkunlainen

uuden kodin esittelysarja on  tulossa.

Nyt kuitenkin varmaan koittaa pitempi tauko blogin osalta,

mutta palailen kunhan aika ja energia taas riittää.

Minikesälomareissu

Haaveiltiin kevättalvella plussaamisen jälkeen vielä pitkän aikaa kesälomareissusta esimerkiksi Kreikkaan kesällä. Kuitenkin keskenmenon jäljiltä oltiin molemmat arkoja raskausaikana ulkomaille lähtemisen suhteen ja tultiin siihen tulokseen, ettei tänä kesänä Suomen aluerajojen ulkopuolelle tarvihe reissata. Nyt jälkeenpäin ajateltuna parempi näin. Jouduin kuitenkin jo monta viikkoa sitten jäämään ensimmäisen kerran sairaslomalle harkkasupistusten takia enkä varmaan reissussa olisi jaksanut kulkea ns. riittävästi. Lisäksi eilinen automatka Tuurin kyläkauppaan ja Ähtärin eläinpuiston kautta takaisin vahvisti tuntemusta.

Käytiin siis eilen 29+0 päiväseltään pienellä kesälomareissulla ajatuksena käydä Tuurissa ja tulla takaisin kotiin. Matkaan lähdettiin puoli kymmenen maissa ja varmaan jo Maaningan jälkeen karttaa selatessani tajusin, että Ähtärin eläinpuisto sattuu matkan varrelle. Tultiin siihen tulokseen, että käydään siellä jos vaan keli on kohdillaan. Pitkin matkaa sateli vähän väliä ja oltiin jo aika varmoja, että joudutaan tyytymään pelkässä Tuurissa käyntiin.

Menomatkalla pysähdyttiin Karstulan Teboililla ja täytyy kyllä sanoa, että pieneen hetkeen en ole yhtä kammottavaa julkista vessaa nähnyt. Vessan lattia lainehti kauttaaltaan vessapaperin peitossa ja näky oli muutenkin siivoton. Jos rakko olisi antanut periksi, oisin ollut valmis etsimään seuraavan huoltoaseman... Kyseisen vessan parhaat puolet olivat henkilökunnan puolesta jätetyt ns. heippalaput, joissa pyydettiin viemään vaipat ulos roskikseen sekä sulkemaan wc:n ovi, jotta ravintolan puolella vältytään hajuhaitoilta.

Tuon hajuhaittalapun ymmärsin kyllä joo, wc-tilat olivat suoraan ruokailutilan vieressä, mutta kehotus vaippojen viemisestä ulos roskikseen ylitti ymmärrykseni. Öö, kai ne vessojen roskiksen kuitenkin tyhjennetään päivittäin mahdollisesti useampaankin kertaan ja jos käytössä olisi kunnollinen, kannellinen, roskis, niin tuskin vaipoista sen suurempaa hajuhaittaa aiheutuisi, kuin muustakaan wc:n käytöstä.

Lue pilke silmäkulmassa tästä eteenpäin. Mainitsin lapusta Paavolle ja kysyin oliko miesten vessassa samanlaista, eikä kuulemma ollut. Tässä kohtaa sisäinen sukupuolten tasa-arvon kannattaja heräsi ja taisin jopa (melko kovaan) ääneen pohtia, että "ai eikö isät muka voikaan vaihtaa vaippaa". Mielestäni oli hivenen huvittavaa, että vielä nykyäänkin ajatellaan lapsen hoitamisen kuuluvan vain äidille. Toki joo veikkaan, että myös meidän perheessä Mötkis tulee vaippaikäisenä kulkemaan minun matkassa julkisissa vessoissa, mutta entäpä jos lapsi reissaakin yksin isämiehen kanssa syystä tai toisesta. No joo, kuhan vähän pöllyttelin hormoonihuurujani.

Matkaa jatkettiin sateessa ja päätettiin, että ajetaan suoriltaan Tuuriin ja katsellaan takaisin päin tullessa keliä uudestaan. Kun pääsimme perille Tuuriin yllätyin suuresti liikennejärjestelyistä tai lähinnä niiden puutteesta. Paikoitustilaa oli paljon, mutta paikan löytäminen oli täysin sattumanvaraista. Etsimme lähemmäs 20 minuuttia parkkipaikkaa, kunnes saimmekin auton kohtuu lähelle pääsisäänkäyntiä. Voin vain kuvitella minkälaista parkkipaikan etsiminen olisi ollut esimerkiksi viikonloppuna kun keskellä viikkoakin se oli jo työn ja tuskan takana.

Oltiin käyty Tuurissa yhdessä Paavon siskon perheen kanssa ehkäpä 8 vuotta sitten, joten muistikuvat kyseiset paikasta eivät olleet ne tuoreimmat mahdolliset. Jo heti sisäänastuessa täytyy kyllä todeta, että näkymä oli melko vaikuttava. Etenkin kupolikaton taivaskuviointi oli yllättävänkin aidon oloinen. Itse kiertely kyläkaupan puolella ei kuitenkaan vastannut odotuksia. Koko ajan oli tunne, etten tiedä yhtään missä olen ja mistä löydän mitäkin. Sattumanvaraisesti törmäilimme kiinnostaviin myyntisektoreihin, eikä mukaan tarttunutkaan muuta kuin kokoontaitettava muovinen kuksa sekä Muumipeikko käsipyyhe Mötkikselle. Kassajonossa hymyn huulille kuitenkin nosti Hymyn kannessa komeilevat Keskisen Vesa.

Tuurista lähdettiin siis takaisin kotiinpäin ajelemaan sillä ajatukselle, että pysähdytään Ähtäriin syömään ja tuumailemaan säätä. Ajomatkan aikana sateli ajoittain vettä ja Ähtärin keskustaan päästessä keli vaikutti uhkaavasti siltä, ettei eläinpuistoon olisi asiaa. Käytiin paikallisessa pitseriassa syömässä todella, todella hyvät pitsat ja kuin tilauksesta pitseriasta poistuttaessa aurinko alkoi paistella.

Ajeltiin siis eläinpuistoon ja lähdettiin kiertämään kierrosta hissukseen kävellen. Ajoittain matkan teko oli todella äärimmäisen hidasta kun vatsa kovettui kivikovaksi ja kävelin paineen tunteen pakottamana jalat levällään, mutta kuitenkin saimme koko kierroksen kuljettua. Lisäksi matkantekoa ei ainakaan nopeuttanut eläinpuiston osalta huono kenkävalinta. Olin siis liikenteessä balleriinoilla kun alkuperäisenä suunnitelmana oli mennä vain Tuuriin. Lisäksi hilpeyttä ja halveuksuntaa muissa eläinpuistonkävijöissä herätti polveen asti ulottuvilla halkioilla varustettu maximekko. Hehheh, asuvalinta oli siis kokonaisuudessaan aika kohdillaan.

Aikaa meillä kului suunnilleen kaksi tuntia. Joidenkin eläinten kohdalla pysähdyttiin lyhyemmäksi ja joidenkin kohdalla pidemmäksi aikaa. Seuraavan kerran kun muutaman kesän päästä kesälomareissua voisi jo Mötkiksen kanssa Ähtäriin suunnitella pitää siis varata ainakin kolme tuntia, mielellään vaikka neljäkin niin kerkeää ihan kaikessa rauhassa ihmetellä eläimiä ja istuskella rauhassa syömässä eväitä.

Vaikka kyseinen päivä ei ollut erityisen kuuma ja sadettakin oli päivän aikana ollut eivät eläimet olleet erityisen aktiivisella tuulella. Etenkin lumileopardin ja suden kohdalla tuo aktiivisuuden puute jäi hieman harmittamaan kun kyseisiä eläimiä ei nähnyt liikkeessä ollenkaan. Ne vain makasivat aitauksissaan. Aktiivisimpia olivat villisiat, joiden poikaset innostuivat hippasille juuri aitauksen kohdalla ollessamme, sekä karhut, joista yksi pulahti uimaan. Toki on paljon tuurista kiinni, minkä eläimen sattuu näkemään ja miten aktiivisena. Pitäisi varmaan kiertää puisto pariin kertaan, että näkisi suurimman osan eläimistä oikeasti liikkeellä.

Eläimiä katsellessa sitä mietti, että mitähän niiden päissä liikkuu. Luontokappaleet, joiden kuuluisi juoksennella erämaassa vapaina, olivat kahlittuina aitauksissa ihmisten pällisteltävänä. Suomessa eläinpuistossa käydessä voi kuitenkin onneksi luottaa siihen, että eläimistä pidetään hyvää huolta, ne saavat oikeanlaista ravintoa ja aitaukset on suunniteltu niiden tarpeita vastaamaan. Kuitenkin oli sinällään surullista, että villipedot, joiden pitäisi kaikota pelkästään ihmisen haistaessaan, esittelivät varsin auliisti liikkeitään kuin mitkäkin sirkusnarrit. Ymmärrän kuitenkin myös kantojen säilyttämiseen liittyvän näkökulman esimerkiksi lumileopardin osalta. Eläinpuistojen mahdollistamana niiden lisääntymiseen voidaan pyrkiä vaikuttamaan positiivisesti ja kanta voisi elpyä jälleen elinvoimaiseksi. Kaksipiippuinen juttu. Itsekin kävijänä toki vaikutan eläinpuistojen säilyvyyteen, mutta koen kuitenkin villieläinten kuuluvan luontoon, lajilleen ominaiseen ympäristöön.