Käytiin siis eilen 29+0 päiväseltään pienellä kesälomareissulla ajatuksena käydä Tuurissa ja tulla takaisin kotiin. Matkaan lähdettiin puoli kymmenen maissa ja varmaan jo Maaningan jälkeen karttaa selatessani tajusin, että Ähtärin eläinpuisto sattuu matkan varrelle. Tultiin siihen tulokseen, että käydään siellä jos vaan keli on kohdillaan. Pitkin matkaa sateli vähän väliä ja oltiin jo aika varmoja, että joudutaan tyytymään pelkässä Tuurissa käyntiin.
Menomatkalla pysähdyttiin Karstulan Teboililla ja täytyy kyllä sanoa, että pieneen hetkeen en ole yhtä kammottavaa julkista vessaa nähnyt. Vessan lattia lainehti kauttaaltaan vessapaperin peitossa ja näky oli muutenkin siivoton. Jos rakko olisi antanut periksi, oisin ollut valmis etsimään seuraavan huoltoaseman... Kyseisen vessan parhaat puolet olivat henkilökunnan puolesta jätetyt ns. heippalaput, joissa pyydettiin viemään vaipat ulos roskikseen sekä sulkemaan wc:n ovi, jotta ravintolan puolella vältytään hajuhaitoilta.
Tuon hajuhaittalapun ymmärsin kyllä joo, wc-tilat olivat suoraan ruokailutilan vieressä, mutta kehotus vaippojen viemisestä ulos roskikseen ylitti ymmärrykseni. Öö, kai ne vessojen roskiksen kuitenkin tyhjennetään päivittäin mahdollisesti useampaankin kertaan ja jos käytössä olisi kunnollinen, kannellinen, roskis, niin tuskin vaipoista sen suurempaa hajuhaittaa aiheutuisi, kuin muustakaan wc:n käytöstä.
Lue pilke silmäkulmassa tästä eteenpäin. Mainitsin lapusta Paavolle ja kysyin oliko miesten vessassa samanlaista, eikä kuulemma ollut. Tässä kohtaa sisäinen sukupuolten tasa-arvon kannattaja heräsi ja taisin jopa (melko kovaan) ääneen pohtia, että "ai eikö isät muka voikaan vaihtaa vaippaa". Mielestäni oli hivenen huvittavaa, että vielä nykyäänkin ajatellaan lapsen hoitamisen kuuluvan vain äidille. Toki joo veikkaan, että myös meidän perheessä Mötkis tulee vaippaikäisenä kulkemaan minun matkassa julkisissa vessoissa, mutta entäpä jos lapsi reissaakin yksin isämiehen kanssa syystä tai toisesta. No joo, kuhan vähän pöllyttelin hormoonihuurujani.
Matkaa jatkettiin sateessa ja päätettiin, että ajetaan suoriltaan Tuuriin ja katsellaan takaisin päin tullessa keliä uudestaan. Kun pääsimme perille Tuuriin yllätyin suuresti liikennejärjestelyistä tai lähinnä niiden puutteesta. Paikoitustilaa oli paljon, mutta paikan löytäminen oli täysin sattumanvaraista. Etsimme lähemmäs 20 minuuttia parkkipaikkaa, kunnes saimmekin auton kohtuu lähelle pääsisäänkäyntiä. Voin vain kuvitella minkälaista parkkipaikan etsiminen olisi ollut esimerkiksi viikonloppuna kun keskellä viikkoakin se oli jo työn ja tuskan takana.
Oltiin käyty Tuurissa yhdessä Paavon siskon perheen kanssa ehkäpä 8 vuotta sitten, joten muistikuvat kyseiset paikasta eivät olleet ne tuoreimmat mahdolliset. Jo heti sisäänastuessa täytyy kyllä todeta, että näkymä oli melko vaikuttava. Etenkin kupolikaton taivaskuviointi oli yllättävänkin aidon oloinen. Itse kiertely kyläkaupan puolella ei kuitenkaan vastannut odotuksia. Koko ajan oli tunne, etten tiedä yhtään missä olen ja mistä löydän mitäkin. Sattumanvaraisesti törmäilimme kiinnostaviin myyntisektoreihin, eikä mukaan tarttunutkaan muuta kuin kokoontaitettava muovinen kuksa sekä Muumipeikko käsipyyhe Mötkikselle. Kassajonossa hymyn huulille kuitenkin nosti Hymyn kannessa komeilevat Keskisen Vesa.
Tuurista lähdettiin siis takaisin kotiinpäin ajelemaan sillä ajatukselle, että pysähdytään Ähtäriin syömään ja tuumailemaan säätä. Ajomatkan aikana sateli ajoittain vettä ja Ähtärin keskustaan päästessä keli vaikutti uhkaavasti siltä, ettei eläinpuistoon olisi asiaa. Käytiin paikallisessa pitseriassa syömässä todella, todella hyvät pitsat ja kuin tilauksesta pitseriasta poistuttaessa aurinko alkoi paistella.
Ajeltiin siis eläinpuistoon ja lähdettiin kiertämään kierrosta hissukseen kävellen. Ajoittain matkan teko oli todella äärimmäisen hidasta kun vatsa kovettui kivikovaksi ja kävelin paineen tunteen pakottamana jalat levällään, mutta kuitenkin saimme koko kierroksen kuljettua. Lisäksi matkantekoa ei ainakaan nopeuttanut eläinpuiston osalta huono kenkävalinta. Olin siis liikenteessä balleriinoilla kun alkuperäisenä suunnitelmana oli mennä vain Tuuriin. Lisäksi hilpeyttä ja halveuksuntaa muissa eläinpuistonkävijöissä herätti polveen asti ulottuvilla halkioilla varustettu maximekko. Hehheh, asuvalinta oli siis kokonaisuudessaan aika kohdillaan.
Aikaa meillä kului suunnilleen kaksi tuntia. Joidenkin eläinten kohdalla pysähdyttiin lyhyemmäksi ja joidenkin kohdalla pidemmäksi aikaa. Seuraavan kerran kun muutaman kesän päästä kesälomareissua voisi jo Mötkiksen kanssa Ähtäriin suunnitella pitää siis varata ainakin kolme tuntia, mielellään vaikka neljäkin niin kerkeää ihan kaikessa rauhassa ihmetellä eläimiä ja istuskella rauhassa syömässä eväitä.
Vaikka kyseinen päivä ei ollut erityisen kuuma ja sadettakin oli päivän aikana ollut eivät eläimet olleet erityisen aktiivisella tuulella. Etenkin lumileopardin ja suden kohdalla tuo aktiivisuuden puute jäi hieman harmittamaan kun kyseisiä eläimiä ei nähnyt liikkeessä ollenkaan. Ne vain makasivat aitauksissaan. Aktiivisimpia olivat villisiat, joiden poikaset innostuivat hippasille juuri aitauksen kohdalla ollessamme, sekä karhut, joista yksi pulahti uimaan. Toki on paljon tuurista kiinni, minkä eläimen sattuu näkemään ja miten aktiivisena. Pitäisi varmaan kiertää puisto pariin kertaan, että näkisi suurimman osan eläimistä oikeasti liikkeellä.
Eläimiä katsellessa sitä mietti, että mitähän niiden päissä liikkuu. Luontokappaleet, joiden kuuluisi juoksennella erämaassa vapaina, olivat kahlittuina aitauksissa ihmisten pällisteltävänä. Suomessa eläinpuistossa käydessä voi kuitenkin onneksi luottaa siihen, että eläimistä pidetään hyvää huolta, ne saavat oikeanlaista ravintoa ja aitaukset on suunniteltu niiden tarpeita vastaamaan. Kuitenkin oli sinällään surullista, että villipedot, joiden pitäisi kaikota pelkästään ihmisen haistaessaan, esittelivät varsin auliisti liikkeitään kuin mitkäkin sirkusnarrit. Ymmärrän kuitenkin myös kantojen säilyttämiseen liittyvän näkökulman esimerkiksi lumileopardin osalta. Eläinpuistojen mahdollistamana niiden lisääntymiseen voidaan pyrkiä vaikuttamaan positiivisesti ja kanta voisi elpyä jälleen elinvoimaiseksi. Kaksipiippuinen juttu. Itsekin kävijänä toki vaikutan eläinpuistojen säilyvyyteen, mutta koen kuitenkin villieläinten kuuluvan luontoon, lajilleen ominaiseen ympäristöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti