Kun pelko varjostaa raskautta

Ensimmäistä raskauskolmannesta käsittelevässä postauksessa

kirjoitin ensimmäisessä ultrassa heränneestä

epäilystä osittaisesta rypäleraskaudesta.

Kuitenkin kontrollin kontrollien jälkeen

epäily on hälventynyt kerta toisensa jälkeen,

ainakin lääkäreiden silmissä.

Kuitenkin omat epäilyt vielä lajinsa painavat päälle.

Kun mahdollisesta osittaisesta rypäleraskaudesta ensimmäisen kerran kohdallani puhuttiin, tarjottimella oli lähinnä paskoja vaihtoehtoja. Esitettiin seuraavat skenaariot: raskaus menee kesken, raskaus etenee normaalisti ja syntyy terve tai kromosomistoltaan poikkeava lapsi tai rypäleraskaus kehittyy istukkasyöväksi.

Ensimmäinen skenaario oli meille tuttu, sen olimme käyneet läpi kolmesti. Siltä osin sen vaihtoehdon pystyin ymmärtämään ja hyväksymään kohtuu nopeastikin. Meillä oli jo yksi terve lapsi, Mötkis, joten myös skenaario kaksi oli tuttu ja turvallinen, se paras mahdollinen. Kolmas tarjottimella oleva vaihtoehto oli vaikeampi sulattaa. Entä jos lapsellamme olisikin joku kehityspoikkeama, minkälaiseksi arki muodostuisi yhden vilkkaan ja vauhdikkaan puolitoistavuotiaan sekä kehitysvammaisen lapsen kanssa. Haastavaksi? Ylitsepääsemättömäksi? Kuitenkin palkitsevaksi?

Raskauden edetessä viimeisintä vaihtoehtoa ei ole sen kummemmin pohdittu lääkärikäyntien ja ultrien yhteydessä. Yhdistelmäseulannat, jotka niskaturvotusultran yhteydessä laskettiin olivat alhaiset, alhaisemmat, kuin Mötkistä odottaessamme, joten tuolloin ei lääkäri ohjelmoinut mitään jatkotutkimuksia. Kuitenkin tämä vaihtoehto on jäänyt itseäni kovin mietityttämään, vaikka ultrissa tarkasteltuna sikiön kehitys on näyttänyt etenevän normaaliin tapaan.

Tuo istukkasyöväksi kehittyminen on edellä käsitellyistä skenaarioista se pysäyttävin. Äitini on sairastanut kohdunkaulansyövän 30-vuotiaana menettäen syöpähoitojen seurauksena sekä kohdun, että munasarjat, jättäen minut ainoaksi lapseksi. Tältä osin kaikki, mikä on kohdallani ollut jotenkin poikkeavaa kyseisellä alueella, on saanut minut aina kauhun valtaan. Tämän takia myös isäni otti osittaisen rypäleraskauden epäilyn raskaasti.

Jotta istukkasyöväksi kehittyvä tila saadaan osaltani suljettua pois, lähtee istukka patologin tutkittavaksi synnytyksen jälkeen. Haluan, että syövän mahdollisuus suljetaan pois myös esimerkiksi hCG-kontrollien kautta. Mikäli kyseessä on todella ollut alunperin osittainen rypäleraskaus, josta on jäänyt kasvamaan ja kehittymään elävä sikiö, on mahdollisilla solumuutoksilla raskauden ajan aikaa tapahtua. Rypäleraskauksista lukiessani olen yleisesti ottaen saanut käsityksen, että osittainenkin rypäleraskaus pyritään keskeyttämään mahdollisimman nopeasti, jotta ns. taudinkehitys saadaan katkaistua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Tällä hetkellä kuitenkin meidän tapauksessamme vaikuttaa siltä, että raskaus tulee etenemään normaalisti loppuun asti. Kohta ollaan kuitenkin jo sellaisilla viikoilla, että mikäli Kirppu syntyisi, olisi hänellä jo ihan kohtuulliset selviämismahdollisuudet. Kuitenkin pelko sekä Kirpun terveyden, että oman sairastumisen puolesta on läsnä. Ei nyt ihan päivittäin, mutta lähestulkoon. Tämä epätietoisuus on kaikkein raastavinta, kun ei voi varmuudella tietää, mikä tilanne on. Oliko ensimmäisen ultran epäily osittaisesta rypäleraskaudesta aiheellinen, onko Kirpulla seulannoista ja ultrista huolimatta kaikki hyvin, miten kaikki tulee etenemään synnytyksen jälkeen.

Huomenna olevassa rakenneultrassa kuitenkin toivon muistavani näistä asioista keskustella. Muutamia päiviä ennen ultraa soitin Kysille tiedustellen ultraa tekevää lääkäriä ja iloisena yllätyksenä sain kuulla ajan olevan näillä näkymin osaston apulaisylilääkärille, joten korkein odotuksin käynnille menen. Lääkäri on sama, joka aikanaan hoiti äitiäni hänen sairastuessaan kohdunkaulansyöpään. Hän tulee kuulemma aina muistamaan äitini, koska tämä oli niin nuori syöpään sairastuessaan.

Toivonkin, että käynnillä voidaan suunnitella myös jo raskauden jälkeistä aikaa. Jonkunlaista seurantaa todellakin kaipaan. Lisäksi toivon, myös loppuraskauden ajalle tihennettyä seurantaa sikiön terveyden seuraamiseksi. Näin rakenneultran lähestyessä mietityttää myös, olisiko ollut tarpeen tehdä NIPT tai lapsivesipunktio tai muu tutkimus, jolla sikiön terveydentilasta olisi saanut tarkemmin tietoa. Rakenneultran jälkeen kuitenkin ollaan viisaampia ja toivon, ettei lääkäri kerkeä vaihtua tällä välillä. Kyseisellä lääkärillä kuitenkin olisi useamman vuosikymmenen kokemus sekä asemansa puolesta varmastikin mahdollisuus vaikuttaa hoidon suunnitteluun ns. rivilääkäriä laajemmin.

Raskauspäiväkirja vol 2: toinen kolmannes

13. raskausviikko 28.10.-3.11.2018

Kuluneen viikon aikana aloin tuntea pieniä hipaisuja vatsassa, jotka pikkuhiljaa alkoivat voimistua. Vointi oli hyvä ja jaksavainen ja pikkuhiljaa pääsin palailemaan taas liikunnankin pariin.

14. raskausviikko 4.11.-10.11.2018

Viikon aikana Paavo näki ensimmäisen kerran liikkeitä vatsan läpi ja tunsi niitä myös.

15. raskausviikko 11.11.-17.11.2018

Meidän isänpäivä lähti hieman toivottua vauhdikkaammin käyntiin, kun heräsin aikaisin aamulla vessahätään. Olin herännyt useamman kerran yön aikana käymään pissillä, mutten kuitenkaan vielä siinä vaiheessa ollut osannut ajatella jotain outoa olevan tekeillä. Kuitenkin aamulla herätessäni ja vessassa käydessäni huomasin, ettei rakko tyhjeni täysin ja virtsaaminen kirvelee hieman. Ajattelin, että hienoa, VTI. Menin kuitenkin vielä takaisin sänkyyn köllimään vain todetakseni hetken päästä, että pakko lähteä uudestaan vessaan.

Tuolla käynnillä laitoin valot päälle ja pöntöltä noustessani näky veti tunnelman kaikkea muuta kuin juhlavaksi. Virtsa oli veristä. Odottelin hetken, että Mötkis heräisi syömään ja pienen hetken kuluttua hän heräsikin. Annoin hänelle rintaa ja kun varmistuin Mötkiksen painuneen takaisin unille, hiippailin pois makkarista poikien jäädessä tuhisemaan vierekkäin.

Yritin soittaa äidilleni ja isälleni, sillä Paavolla oli päivystysviikko, enkä siltä osin voinut jättää poikia kahdelleen kotiin, vaan oli pakko saada joku tulemaan meille varmistukseksi, jos Paavo joutuisikin töihin. En saanut vanhempiani kiinni, joten aloin laitella aamupalaa ja soittelin Kysin päivystykseen. Kuten arvelinkin, käsky tulla näytille kävi. Siinä aikani tuskailin ja mietin, että miten saan vanhempani melkein 15 kilometrin päässä hereille, en ainakaan huutamalla. Sitten suuri lamppu syttyi, ja muistin, että minulla on heidän naapurinsa numero. Laitoin naapurille viestin, että jos on kotona, voisiko käydä herättämässä vanhempani. Pian naapuri vastasikin, että joo hän käy, mukavaa isänpäivää. Kiittelin ja toivotin heille myös mukavaa isänpäivää.

Pian äitini soitteli takaisin, että mikä hätänä. Selitin tilanteen ja pyysin heitä tulemaan meille mahdollisimman pian. Vanhempani lähtivätkin tulemaan ja minä jatkoin aamupalan valmistelua. Söin siinä vielä aamupalan itse, ennen kuin Paavo ja Mötkis heräsi. Kun pojat nousivat sanoin Paavolle, että ei nyt saa saada mitään paskahalvausta, mutta minun pissa on veristä ja minun täytyy lähtä näytille Kysille. Varmistukseksi kuuntelimme vielä sydänäänet kotona ennen lähtöäni ja sitten suunta kohti Kysiä yhdessä isäni kanssa Paavon ja minun äitini jäädessä meille Mötkiksen kanssa.

Kysillä homma eteni tyypillisen verkkaisesti. Ensin ilmoittaudutaan päivystykseen ja odotetaan pääsyä hoidon tarpeen arviointiin. Sitten odotetaan pääsyä lääkärille, jonka jälkeen odotetaan pääsyä hoitajalle, joka ottaisi verikokeet ja vastaanottaisi virtsanäytteen. Sitten odotetaan tunti, että labrojen tulokset valmistuu ja siihen vielä hetki päälle, että lääkäri kerkeää ne katsoa ja ottaa taas vastaan. Kokonaisuudessaan tuo reissu ei kuitenkaan onneksi kestänyt kuin kolme tuntia, mutta oli siinäkin tarpeeksi. Tuon tunnin odottelun aikana käytiin viereisellä huoltsikalla kahvilla ja välipalalla, sillä Kysin kahviot aukeavat sunnuntaisin vasta klo 11.

Diagnoosiksi sain akuutin virtsarakon tulehduksen virtsanäytteessä olleen infektion kuvan vuoksi. CRP oli hieman koholla, mutta se voi liittyä itsessään pelkästään raskauteen. Pientä lämpöilyä minulla kuitenkin myös oli. Sain antibioottikuurin ja ohjeet tiedustella bakteeriviljelyn tuloksia muutaman päivän päästä omalta terveysasemalta. Lisäksi noin viikon kuluttua kuurin päättymisestä olisi hyvä käydä antamassa kontrollivirtsanäyte, jotta varmistuu taudin olevan varmasti ohi. Näillä ohjein lähdettiin apteekin kautta kotiin ja isänpäivän viettoon.

Isänpäivä iltana käytiin vielä minun vanhempien luona päivällisellä ja touhusteltiin yhdessä perheen kesken Paavon päivystyksen puitteissa. Olo alkoi helpottaa nopeasti kuurin aloituksen jälkeen ja jo muutaman tunnin päästä ensimmäisen tabletin ottamisesta virtsan väri normalisoitui.

Parin päivän päästä soittelinkin terveysasemalle ja kyselin bakteeriviljelyn tuloksia. Hieman hämmästyneenä kuuntelin, kun hoitaja kertoi viljelyn olevan negatiivinen. Kerroin virtsan olleen veristäkin, josta hoitajakin hieman hämmentyi. Hän kuitenkin tarkasti tulokset vielä uudelleen todeten, ettei viljelyssä kyllä mitään ole, mutta ohjasi kuitenkin käymään antamassa kontrollinäyte vielä viikon kuluttua kuurin päättymisestä.

Samaisella viikolla kävin vielä sokerirasituksessa viikoilla 14+5. Paavo oli kotona Mötkiksen kanssa sen aikaa, että sain labroissa käytyä ja lähti vasta minun kotiuduttua töihin. Muutaman tunnin päästä kotiutumisesta soittelin neuvolan soittoajan puitteissa labrojen tuloksista kuullen iloisia uutisia. Kaikki arvot olivat alle raja-arvojen, joten raskausdiabetesta ei ainakaan tässä vaiheessa diagnosoitu. Paastoarvo oli hieman koholla, mutta kuitenkin alle raja-arvon, joten yöpaaston pituuteen ja iltapalan laatuun terkkari suositteli kiinnittämään huomiota. Muuten mennään näillä mitä nyt on. Seuraava rasitus toteutetaan joskus puolivälin jälkeen ja siitä kuulen tarkemmin seuraavassa neuvolassa.

16. raskausviikko 18.11.-24.11.2018

Käytiin neuvolakäynnillä yhdessä koko perhe Paavon ollessa lomalla viikoilla 15+3. Käytiin läpi kuulumisia ja vointia sekä Paavo otti influenssarokotuksen. Mittauksien osalta kaikki oli kunnossa, painoa oli raskauden alusta tullut pari, kolme kiloa. Enemmän siis kun Mötkiksen raskaudesta tähän mennessä, mutta toki elämäntilanne on kokonaisuudessaan täysin erilainen. Verenpaine ole hyvä, 118/77. Hemoglobiini oli edellisestä mittauskerrasta laskenut 20 yksikköä ollen nyt 124. Kuitenkaan mitään tarvetta rautalisän aloitukselle terkkari ei nähnyt. Täytyy seuraavassa neuvolassa taas mittauttaa hemppari ja miettiä olisiko kuitenkin hyvä lisää aloittaa. Mittausten lisäksi kuunneltiin Kirpun sydänääniä ja Mötkiskin pääsi ensimmäisen kerran kuulemaan pikkusisaruksensa sydänäänet.

17. raskausviikko 25.11.-1.12.2018

16+3 minulle oli varattuna seuraava kontrolliaika Kysille ja käynnille menin yhdessä äitini kanssa. Käynnillä oli vastassa Mötkiksen niskaturvotusultrassa minua itkettämään onnistunut lääkäri ja odotukset käynnin suhteen romahtivat kyllä melkoisesti. Olin käyntiä varatessa kysellyt kelle lääkärille se on ja silloin oli tietona, että lääkärinä olisi sama mukava ja asiantunteva lääkäri, kuin Mötkiksen viimeisessä ultrassa ja synnytyksessä. Noh, toisin kävi.

Lääkäri oli kuitenkin yllättävän asiallinen ja syy tähän selvisikin myöhemmin. Lisäksi hänellä oli opiskelija mukana, jonka läsnäoloon tietenkin annoin suostumuksen. Lääkäri kyseli kuulumiset ja voinnin eikä niissä mitään ihmeempää ollut. Kerroin isänpäivänä olleessa VTI-epäilystä ja lääkäri tarkisti muutama päivä sitten antamani virtsanäytteen tulokset koneelta, todeten niiden olevan puhtaat. Edelleen siis hieman mysteeriksi jäi, että mistä virtsan verisyys aiheutui. 

Seuraavana siirryttiin ultraamaan. Lääkäri tarkasteli sikiön varhaisten rakenteiden osalta todeten kaiken, mikä on näkyvissä olevna kunnossa. Kirppu oli koko ajan selkä anturiin päin, joten kädet ja vatsanpeitteet jäivät näkemättä. Myöskään sydäntä lääkäri ei saanut tarkemmin tarkasteltua. Sikiön tarkastelun jälkeen alettiin tarkastelemaan tarkemmin kohtua ja lähinnä istukkaa. Istukka onkin etuseinämässä ja napanuora kiinnittyy keskelle sitä. Istukan ylä- ja alareunoilla on kuitenkin kalvojen sisällä tyhjiä kohtia, joita lääkäri nimitti laguunoiksi. Verenkiertoa niissä ei näyttänyt olevan.

Näkymä oli lääkärin mukaan kuitenkin melko tavallinen eikä mitään syytä huoleen olisi. Jatkona olisi seuraavana rakenneultraääni, jonka jälkeen päätettäisiin loppuraskauden osalta seurannan tarve. Kuten jo ensimmäisessä ultrassa lääkärin kanssa puhuttiin, istukka tulisi lähtemään synnytyksen jälkeen patologille tarkasteltavaksi. Tässä vaiheessa siis kaikki vaikuttaa olevan kunnossa, eikä mitään huolta sikiön osalta ole. Painoarvioksi Kirpulle saatiin 151 grammaa.

18. raskausviikko 2.12.-8.12.2018

Liitoskivut alkoivat nostaa päätään ja vaivata lähes päivittäin. Kuitenkin ne pysyivät vielä siedettävinä, mutta osittain fyysinen rasitus sekä kelien liukkaus niitä ärryttivät entisestään.

17+2, masukin alkoi tosissaan jo ilmestyä

19. raskausviikko 9.12.-15.12.2018

Liitoskivut jatkuivat ja olivat välillä jo melko voimakkaitakin. Ei kuitenkaan ihan vielä mitään lamauttavia, mutta sen verran kovia, että välillä joutui tahtia ihan tosissaan hidastamaan.

20. raskausviikko 16.12.-22.12.2018

19+1 minulla oli neuvolakäynti. Käytiin läpi kuulumiset ja edellinen Kysin käynti. Mitään ihmeempää kantaa terkkari ei Kysin käyntiin ottanut, totesi vaan, että hänellekin nuo laguunat olivat täysin vieraita. Kerroin vaivanneista liitoskivuista ja väsymyksestä, sekä esitin toiveen hemoglobiinin mittaamisen. Mittailtiin paino, verenpaineet ja se hemppari. Painoa oli tullut kilo kuukauden takaiseen neuvolaan nähden, joten ihan maltillisissa lukemissa edelleen pysytään. Verenpainekin oli hyvä 116/81 ja hemoglobiinistakaan ei selitystä väsymykselle löytynyt. Se oli 135 ja noussut edellisestä käynnistä yli kymmenen yksikköä. Lisäksi kuunneltiin vauvan sykkeet, varailtiin seuraava neuvola ja sain kotiin voimavarakyselyt täytettäväksi. Seuraava käynti neuvolassa olisikin se niin sanottu KELA-käynti, jolla saa raskaustodistuksen ja pääsee hakemaan KELAsta äitiysavustuksen, äitiyspäivärahan sekä lapsilisän.

22.12. viikkoja ollessa kasassa 19+6 julkaistiin raskausuutinen somessa ja saatiin melko monelta kuulla heidän aavistelleenkin jotain tällaista olevan meneillään. Sinällään raskauden julkistamisesta lähtien on ollut tietyllä tavalla helpompi olla, kun ei tarvitse enää miettiä, että kuka tietää ja kuka ei, vaan automaattisesti voi kaikille kertoa odotuksesta.

Tästä eteenpäin raskauskuulumisia julkaisen sitä mukaan,

kun on kerrottavaa ja aikaa kirjoittaa.

Rakenneultran kuulumiset ovatkin seuraavana tiedossa

ultran häämöttäessä jo parin päivän päässä.

Raskauspäiväkirja vol 2: ensimmäinen kolmannes

5. raskausviikko 2.9.-8.9.2018

3.9.2018 tein positiivisen raskaustestin. Testin tulos oli hyvin hailakka, mutta niin oli myös Mötkiksestä tehty ensimmäinen positiivinen testi. Samana päivänä soittelin terkkarille ja varattiin neuvola-aikoja. Varattiin myös ultra raskauden keston määritystä varten, sillä kiertoni ei ollut tässä vaiheessa vielä kovinkaan säännöllinen. Terkkari varasi pyynnöstäni tulevalle perjantaille konsultaatioajan neuvolalääkärille koskien mahdollisia tukilääkityksiä tässäkin raskaudessa. Edellisessä raskaudessa käytössä olivat Folvite, Disperin ja Lugesteron enkä oikein tiennyt, olisiko niitä hyvä tässäkin raskaudessa käyttää.

Koko viikon olo oli aikalailla epätodellinen ja hämmentynyt. Oltiin äärettömän onnellisia, sillä raskaus sai alkunsa hyvin pian, kun toiselle lapselle lupa tulla annettiin. Plussasinkin siis jo heti ensimmäisen epäsäännöllisen kierron jälkeen. Toisaalta kuitenkin myös jännitti mitä tapahtuisi, jos kaikki ei menisikään hyvin. Nyt onneksi olisi Mötkis pitämässä minua liikkeellä ja siten myös toisi päiviin tekemistä. Nyt en myöskään ehdi analysoida ja pohtia kaikkia olojani ihan niin puhki, kuin edellisessä raskaudessa ja aika varmasti tulee kulumaan paljon nopeammin.

En malttanut odottaa perjantaihin asti neuvolääkärin ajatusta tukilääkityksistä, joten soittelin itse Kysin lapsettomuuspolille ja selvittelin asiaa. Tässä raskaudessa tultaisiin käyttämään samoja tukilääkityksiä, kuin Mötkiksen raskaudessa. Tulisin myös olemaan taas Kysin seurannassa, joten seuraava ultra varattiinkin Kysille.

6. raskausviikko 9.9.-15.9.2018

Huono olo ja väsymys vaivasivat pitkin viikkoa. Viikon lopulla kainaloihin ilmestyivät kosketusarat pallerot tissien herätessä uuteen raskauteen. Mötkiksen synnyttyähän minulla nousi nuo samanlaiset kipeät pallerot kainaloihin maidonnousun yhteydessä, joten osasin tämän oireet yhdistää heti maidontuotantoon.

Oikeastaan plussaamisesta asti olin nukkunut äärettömän huonosti, joten soittelin neuvolaan ja kyselin soittoaikaa neuvolalääkärille, jotta voitaisiin miettiä jotain lääkkeellistä apua unettomuuteen. Soittoajan sain parin päivän päähän ja tuolloin vastaukseksi sain, että tähän asti satunnaisesti käyttämäni Mirtazapin ei sovi käytettäväksi raskauden aikana, vaan käyttöön otettaisiin Opamox satunnaisesti. Opamoxia voisi käyttää vain satunnaisesti sen ollessa bentsodiatsepaami, eli vahvasti koukuttava, ja väärinkäytetty, lääke. Tähän vastaukseen tyydyin ja päätin käyttää Opamoxia vain äärimmäisessä tilanteessa.

7. raskausviikko 16.9.-22.9.2018

Väsymys ja pahoinvointi painoi edelleen. Ensimmäiset oksennukset oksensin tällä viikolla ja olotila oli väsymyksen kanssa aivan järkyttävä. Lauantaihin mennessä oltiin päästy siihen tilanteeseen, että päätin nyt olevan aika ottaa Opamoxia nukkumaan mennessä. Kohtuullisen yön sen turvin nukuinkin ja seuraavana päivänä olo oli helpompi.

8. raskausviikko 23.9.-29.9.2018

Tuo yksi Opamoxilla nukuttu yö lähes kolmen viikon unettomuuden jälkeenhän, kuten arvata saattaa, ei riittänyt mihinkään. Jäätävä väsymys ja kuvotus ja pahoinvointi painoi päälle kuin olisi seinä vastassa ja keskiviikkoon mennessä saavutettiin niin sanotusti pohja. Aamulla Paavon tehdessä lähtöä töihin herättiin Mötkiksen kanssa ja jätin Mötkiksen Paavolle mennessäni itse vessaan. Paavo kysyi minulta, sainko nukuttua edellisenä yönä. Pudistelin päätäni ja kyyneleet alkoivat valua. Paavo kysyi, että mikä on hätänä. Tähän vastasin tämän raskauden kamalimman lauseen. Menisipä tämä kesken, saisin edes nukkua. Niin. Näin toimii väsynyt mieli. Tekee tepposet ja heittää kupin täysin nurin. Paavo lähti töihin surullisena ja huolissaan. Minä jäin keräilemään itseäni. Samana päivänä oli Mötkiksen 1-vuotiskuvaus, jossa en halunnut näyttää ihan niin tuskaiselta, kuin olin.

Vähän ajan päästä soitteli äitini ja kysyi vointiani. Noh, itkuksihan se meni. Sain kuitenkin kerrottua aikovani soittaa Teratologiseen tietopalveluun, kunhan se aukeaa. Tuota aikeamista sitten odotettiinkin kuin kuuta nousevaa ja kun viimein pääsin soittamaan oli helpotus aivan valtava. Tietopalvelun työntekijä kysyi heti, miksen muka voisi käyttää Mirtazapinia, se sopii käytettäväksi raskauden aikana siinä, missä Opamoxkin. Lisäksi Mirtazapinia käytettäessä vältettäisiin bentsojen käyttö ja mahdollinen riippuvuus niihin.

Tässä kohtaa kirosin mielessäni, ja lujaa. Vittu. Vitun neuvolalääkäri. Saatana. Hänen kanssa puhuessaan minulle jäi päällimmäiseksi ajatukseksi, että raskauden aikaisen unettomuuden hoitaminen on haastavaa, koska normaalisti käytetyt lääkkeet eivät ole vaihtoehto. Niinpä niin. Ei tainnut olla kyseisen lääkärin lääketietämys ihan tätä päivää. Onneksi päädyin varmistamaan tuon asian ja Teratologisesta tietopalvelusta sain suoralta kädeltä vastauksen.

Kyseinen päivä taittuikin paljon kivuttomammin kuin aikaisemmat. Tiesin, että illalla voisin ottaa nukahtamislääkkeen ja nukkuisin tulevana yönä. Pystyin taas hengittämään. Lisäksi minusta tuntui, että pahoinvointi helpottui heti huomattavasti saadessani tietää, että ensi yöstä eteenpäin minä taas nukun. Tämä menee ohi, palaan ennalleni.

Seuraavalle päivälle minulla oli varattuna aika Ensikotiyhdistyksen työntekijälle. Aika varattiin samalla viikolla, kun plussasin sillä ajatuksella, että halusin päästä purkamaan hieman ajatuksiani uudesta raskaudesta ja siitä, mitä pelkojakin se minussa herätti. Käynti kuitenkin keskittyi melko pitkästi vallitsevan tilanteen purkamiseen. Käytiin läpi unettomuuttani ja jaksamista, tarvittaisiinko mahdollisesti jotain apua ja tukea arkeen. Mikä olisi tällä hetkellä meidän perheelle paras. Työntekijä ehdottikin heidän kauttaa saatavan vapaaehtoistyöntekijän ottamista avuksi. Vapaaehtoistyöntekijä voisi käydä ulkoilemassa Mötkisken kanssa sillä aikaa, kun itse lepäisin, hoitaisin kotia tai kävisin lenkillä. Tekisin sillä aikaa sitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu. Jäin miettimään tätä vaihtoehtoa ja lupasin ilmoittaa päätöksestäni mahdollisimman pian.

27.9. minulla oli tämän raskauden ensimmäinen ultra Kysillä. Viikkoja oli tuolloin kasassa 7+4, joten siltä osin hyvillä mielin menin ultraan: jos syke olisi näkyäkseen, se näkyisi jo varmasti tässä vaiheessa. Paavo ei ollut vielä tässä vaiheessa kertonut töihin raskaudesta, joten hän ei päässyt mukaani käynnille. Tehtiinkin sellaiset järjestelyt, että hain äitini töistään olemaan Mötkiksen kanssa ja isäni, joka on rakennuspuolen töissä Kysillä, tuli mukaani ultraan. Sinällään hyvä, etten ollut käynnillä yksin.

Käynnin alussa lääkäri kyseli perinteiset viimeiset kuukautiset, onko ollut vuotoja, minkälaisia oireita ja niin pois päin. Sitten käytiinkin läpi jo aloitetut lääkitykset ja päästiin viimein siirtymään siihen kaikkein jännittävimpään vaiheeseen, eli ultraamiseen. Ultraus tehtiin alakautta ja hyvin pian näytölle piirtyikin pieni papunen, Kirpuksi myöhemmin nimetty, jonka sydän löi vimmatusti. Kirppu vastasi viikkoja 7+0 eli muutaman päivän pienempää, kuin kuukautisista laskettuna. Tuossa vaiheessa oma sydämeni heitti volttia: meitä olisi ensi kesänä neljä.

Pitkään en kuitenkaan ehtinyt iloita ennen kuin lääkäri pudotti minut maan pinnalle. Hän onnitteli ensin hieman laimeasti elävästä pienestä ja siirtyi sitten näyttämään kohdusta aluetta, joka sai hänet kovin mietteliääksi. Kohdussa näkyi alkion vierellä lumisademaisema. Osittainen rypäleraskaus. Alkiolla oma erillinen istukka, mutta myös tuon lumisademaiseman muodostamaa rypälemäistä kudosta kohdussa näkyi. Näin sen ominkin silmin ja näky oli erilainen kuin koskaan aikaisemmin näin pienillä viikoilla ultrassa.

Sain nousta tutkimuspöydältä ja alettiin käydä lääkärin kanssa asiaa läpi. Isäni oli kalpea kuin lakana. Itse yritin olla reipas vielä tässä vaiheessa. Rypäleraskauden riskinä on pahimmillaan istukkasyöväksi kehittyvä tila, jota hoidetaan sytostaattihoidoilla. Mikäli sytostaatit eivät tepsisi, ainut hoitokeino olisi kohdun poisto. Vittu. Tässä kohtaa minulla oikeastaa sumeni ja humisi vain korvissa. Vittu, en minä voi kuolla. Minulla on pieni lapsi. En myöskään voi sanoa kohdulleni heihei, haluanhan lisää lapsia. Lääkäri näki parhaaksi tässä vaiheessa, että varataan kontrolliultra viikon päähän ja otetaan hCG-labrat heti tänään, jotta ollaan viisaampia. Lääkäri lupasi soittaa, mikäli hCG olisi poikkeavan korkea, kuten rypäleraskaudelle olisi tyypillistä. Raskauteen hän toivotti suhtautumaan varovaisen toiveikkaasti, mitä ikinä se tarkoittaisikaan.

Poistuttiin huoneesta ja oltiin molemmat isäni kanssa aivan pihalla. Ei mitään helvetin tolkkua. Löydettiin äitini käytävältä työntelemästä Mötkistä rattaissa ja lähdettiin suuntaamaan labraan. Matkalla kerrottiin mitä oltiin juuri kuultu. Labraan pääsyä odottaessani soitin Paavolle. Tässä kohdassa hanat aukesivat ja itku tuli vuolaana. Mitä helvettiä meille on taas tapahtumassa. Eikö meitä oltu koeteltu jo riittävästi lapsettomuuden saralla ennen Mötkistä. Missä on kohtuus ja tolkku. Labrojen jälkeen suuntasin autolle, pakkasin Mötkiksen kyytiin ja lähdettiin viemään äitini takaisin töihin suunnaten sen jälkeen itsekin kotiin.

Loppupäivä oli itkuinen, en todella tiennyt mitä tulisi tapahtumaan ja miten meidän käy. Mitä Mötkikselle käy, jos minä sairastun vakavasti, miten Paavo ja Mötkis pärjää kahden, jos pahin mahdollinen tapahtuu. Miten tämä on mahdollista, että meille lyödään taas märkää rättiä naamaan, kun toiveena on lapsi. Vitutti, pelotti, suututti. Soitin myös Ensikotiyhdistyksen työntekijälle ja sovittiin, että meidän perheen tueksi saadaan heidän kauttaan vapaaehtoistyöntekijä, joka voisi olla esimerkiksi Mötkiksen kanssa minun ollessa lääkärissä tai hän voisi tulla myös muuten seurakseni tai mahdollistamaan esimerkiksi salille pääsemisen arkisin Paavon ollessa töissä.

Seuraavana päivänä soittelin neuvolaan ja kerroin tilanteesta. Terkkari oli ihmeissään ja kuunteli hämmästyneenä kertomaani. Pyysin häntä tarkistamaan, näkyisikö hCG-labran tulokset jo. Hän tarkisti ne ja kertoi tuloksen olevna 30666 eli viikkoihin nähden hieman yläkantissa, mutta ei mitenkään hälyttävästi. Huokaisin vähän helpotuksesta. Peruttiin seuraavalle viikolle varattu ensikäynti ja sovittiin, että soittelen kontrolliultran jälkeen uutta aikaa tarpeen mukaan.

9. raskausviikko 30.9.-6.10.2018

Fyysinen oloni oli hyvä, pahoinvointi oli väistynyt, mutta pään sisällä olo oli kaikkea muuta, kuin hyvä. Päivät matelivat. Koko viikolle täytin kalenterin mahdollisimman täyteen, en halunnut olla yksin. Joka päivä näin jotakin. Viimein koitti 8+4, päivä jolle kontrolliultra oli varattuna. Ensikotiyhdistyksen vapaaehtoinen tuli olemaan Mötkiksen kanssa Kysillä sen aikaa, että päästiin Paavon kanssa käymään ultrassa. Tällä kertaa en voinut mennä käynnille yksin vaan sanoin Paavolle, että hän tulee keinolla millä hyvänsä ultraan mukaan, ihan sama vaikka mitä joutuisi töihin selittämään. Ja Paavo tulikin. Niin paniikissa käynnille lähdin, että unohdin laukkuni kotiin. Siellä olisivat olleet neuvolakortti ja kukkaro. Unohduksen huomasin vasta Kysin parkkihalliin ajaessani, eikä minulla ollut enää aikaa kääntyä takaisin niitä hakemaan.

Hetkeä myöhemmin nähtiin vapaaehtoistyöntekijän kanssa Kaarisairaalan aulassa ja siirryttiin odotusaulaan odottamaan vuoroani. Myös Paavo tuli paikalle tervehtien vapaaehtoistyöntekijän ja istuttiin alas odottamaan vuoroamme. Minuutit matelivat. Joka kerta, kun vuoronumerotaulun numero muuttui, olin valmis pomppaamaan pystyyn ja juoksemaan huoneeseen. Jouduttiin kuitenkin vielä odottamaan.

Kun viimein vuoromme koitti yllätyin iloisesti. Meitä oli vastassa myös edellisen raskauden aikaan tapaamamme lääkäri, joka oli tuolloin ehkä hieman tyly, mutta äärettömän asiantunteva. Olinkin toivonut, että käynnillä olisi joku eri lääkäri, jotta saisimme toisenkin lääkärin näkemyksen asiasta. Lääkäri kertasi tilanteemme ja pyysi minua siirtymään tutkimuspöydälle. Asetuttiin tottumuksesta paikoillemme, minä pöydälle makaamaan ja Paavo viereeni istumaan, kädet etsittiin toistemme käsiin ja alettiin odottaa.

Ultraus toteutettiin jälleen alakautta ja lähes hengistystä pidättäen odotettiin mitä lääkäri sanoisi. Kirppu oli nähtävissä heti, hänen sydämensä pamppaili edelleen. Hän oli kasvanut viikossa täsmällisesti edelliseen ultraan verraten vastaten nyt viikkoja 8+0. Lääkäri jatkoi ultraamista ja tarkasteli kohtua muuten. Hän osoitti näytöltä muutamia rakkuloita, jotka itsekin näimme, mutta tilanne oli aivan toisenlainen kuin edellisessä ultrassa. Ei lumisademaisemaa. Tilanne oli huomattavasti parempi, kuin viikko sitten. Mitään selitystä tilanteelle lääkäri ei osannut antaa, mutta tulimme siihen tulokseen, että hyvä näin. Käynniltä saimme mukaamme useita kuvia Kirpusta sekä seuraavan ajan. Seuraavan kerran ultrattaisiin normaalin raskaudenseurannan mukaisesti niskaturvotusultra.

10. raskausviikko 7.10.-13.10.2018

Koko viikko meni tohistessa Mötkiksen synttäreitä ja olo olikin hyvä ja virkeä edellisen viikon hyvien uutisten jälkeen. 9+4 kävin myös neuvolassa ensikäynnillä ja melkoista sukkulointiahan se käynti olikin. Minulla oli Mötkis mukana, joten ihan täysin en käyntiin pystynyt keskittymään, mutta kuitenkin, tulipahan käytyä. Käytiin läpi raskautta ja otettiin perusmitat. Verenpaine oli 120/69 ja hemoglobini 144. Painoa nyt oli riittävästi ja siitä puhuttiinkin, ettei hirveästi tarvitsisi tulla. Koska Mötkiksen raskaudessa minulla oli ruokavaliohoitoinen raskausajan diabetes, tässäkin raskaudessa tulisin käymään sokerirasituksessa ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Sain lähetteet labroihin ja varattiin seuraava neuvola varhennetusti raskausviikolle 15.

11. raskausviikko 14.10.-20.10.2018

10+5 kuunneltiin ensimmäisen kerran sydänääniä dopplerilla. Ensimmäisen kerran Mötkiksestähän sydänääniä kuunneltiin 11+1. Alkuun ei millään meinattu saada sydänääniä kuulumaan, mutta olihan niiden kuunteluyrityskin melkoinen tsembalo. Mötkis oli siis hereillä ja touhusi menemään olkkarissa samalla kun sydänääniä yritimme löytää. Varmaan puolen tunnin ajan niitä etsittiin ja aina pieneksi hetkeksi jotain saatiinkin kuulumaan, kunnes taas kadotimme kohdan. Tultiinkin siihen tulokseen Paavon kanssa, että yritetään uudestaan kunhan Mötkis menee päiväunille.

Päiväunien aikaan sydänääniä sitten alettiinkin jälleen etsiä. Tällä kertaa minulla oli rakko täynnä ja muutenkin meillä oli paremmin aikaa ja rauhaa syventyä touhuun. Pitkän aikaa jälleen etsittiin. Löydettiin jälleen vaimea syke, löydettiin syke, istukan virtaukset sekä oma sykkeeni samaan aikaan. Sitten viimein alkoi kuulua pelkkä Kirpun syke. Kyllähän siinä kohtaa olo oli väistämättäkin helpottunut. Olin ollut kovin oireeton jo pidemmän aikaa, joten olin kerennyt alkaa pelätä pahinta. Kuitenkin pieni Kirppunen on edelleen matkassa ja voitiin hyvillä mielin jäädä odottamaan seuraavalla viikolla olevaa nt-ultraa.

10+3, melkoinen turvotus

12. raskausviikko 21.10.-27.10.2018

26.10.2018 meillä oli niskaturvotusultra Kysillä. Käynnille mentiin yhdessä Paavon kanssa ja Ensikotiyhdistyksen vapaaehtoistyöntekijä oli Mötkiksen kanssa käynnin ajan kärräilemässä pitkin Kysin käytäviä. Aika oli heti aamun ensimmäinen, mutta silti lääkäri oli myöhässä melkein 15 minuuttia. Oli taas tuskaisen pitkät minuutit odotella. Lisäksi odottelun tuskaisuutta lisäsi se, että olin pidätellyt aamupalan jälkeen pissaa varmuuden vuoksi, kun en muistanut pitäisikö rakon olla täynnä vai tyhjä ja siinä vaiheessa kun huoneeseen viimein päästiin sisään, oli rakko ainakin varmuudella täynnä.

Käynnin alussa lääkäri kyseli nopsasti kuulumiset, esitteli hänellä mukana olevan saksalaisen lääkäriopiskelijan ja kysyi suostumuksen tämän läsnäoloon ultran aikana. Suostuttiin opiskelijan mukana olemiseen ja kerroin, että minulla on täysi rakko, johon lääkäri totesi, että helpompi se on tyhjentää kun täyttää, joten käyn sitten vessassa, jos täysi rakko häiritsee näkymää. Sitten alettiin ultraamaan. Sekoilun merkeissä kävin heittämässä housut pois, johon lääkäri totesi, että laita vaan takaisin, ultrataan mahan päältä. Olisinhan minä tämän tietenkin Mötkiksen raskaudesta muistanut, mutta siinä paniikin sekaisesti heitin housut vain päästäkseni pukemaan ne heti takaisin. Kun pääsin tutkimuspöydälle lääkäri aloitti ultrauksen ja totesi, että on todellakin täysi rakko eikä sen takia saada kunnollista näkymää. Minut passitettiin siis vessaan ja sitten aloitettiin kunnolla ultraamaan.

Lääkäri tarkasteli sikiön kokonaisvaltaisesti rakenteiden osalta ja kertoi kaiken, mitä tässä vaiheessa voidaan katsoa, olevan kunnossa. Ultrauspäivänä viikkoja kuukautisista laskettuna oli 11+5 ja sikiö vastasi viikkoja 11+2. Kuitenkin ihan omalla ajallaan hän kasvaa, kun edellisissä ultrissakin sikiön CRL-mitta oli vastannut muutamaa päivää pienempää. Riskiluvut oli alhaiset.

Kirppunen <3

Sikiön tarkastelun päätyttyä lääkäri ultrasi vielä kohtua ja istukkaa etsien viitteitä mahdollisesti rypäleraskaudesta. Kuitenkaan mitään sellaiseen viittaavaa hän ei löytänyt, mutta halusi kuitenkin istukan kontrolloitavaksi vielä kuukauden päästä. Tuolloin istukka olisi pidemmälle kehittynyt ja sitä saataisiin tarkemmin tarkasteltua. Lisäksi pieni epäily mahdollisesti endometrioosista heräsi ja tuotakin saadaan varmasti seuraavalla käynnillä tarkemmin selvitettyä. Kuitenkin niskaturvotusultran osalta kaikki kunnossa, sikiö näyttää voivan hyvin ja raskaus etenee normaalisti.

PUOLIVÄLI

Nyt kun puoliväliin saakka on päästy,

on aika julkistaa bloginkin puolella todellinen syy hiljaiselolle.

Meillä odotetaan vauvaa syntyväksi toukokuussa.

Oma vointi on ollut vaihteleva ja sen seurauksena sängyn pohja on kutsunut

Mötkiksen nukkuessa enemmän, kuin blogin pariin istahtaminen.

Tulossa on siis raskausaiheisia postauksia nyt kun olemme odotuksestamme julkisesti kertoneet.

Pikkuinen tonttu hyppeli näin, jalassa tossut väärin päin.
Pikkuinen tonttu huuteli näin, tästä se joulu alkaa.

Valitettavasti tämäkään raskaus ei oo ollu varsinkaan henkisesti todellakaan se helpoin, mutta onneksi ollaan jo puolivälissä. Jospa nyt, tai viimeistään uudenvuoden aattona olevan rakenneultran jälkeen, voisi alkaa hengittää vapaammin ja uskoa, että Kirpulla on kaikki hyvin.

Malttamattomana nään jo synnytysunia ja muutenkin synnytys mietityttää lähes päivittäin. Mötkiksen synnytys ei ollut ihan mikään 6/5 kokemus, joten nyt toivon muutaman asian menevän toisin. Tämä kun tulee hyvin suurella todennäköisyydellä olemaan viimeinen synnytys, jonka koen. Lisäksi KYSllä on tällä välillä koulutettu kätilöitä myös vesisynnytykseen ja sinällään voisin olla halukas kokeilemaan vettä ainakin avautumisvaiheessa.

Myös muuttuva arki, oma jaksaminen ja oma aika, sekä parisuhteen koettelemukset mietityttävät. Nythän Mötkiksen kanssa on päästy siihen tilanteeseen, että hän nukkuu pääsääntöisesti yöt heräämättä, imetyskertoja on vain yksi päivässä ja hän on vauhdikas ja menevä, kuitenkin myös syliin halimaan tuleva taapero. Hänet voi jättää mummalaan useammaksi tunniksi kerrallaan hoitoon ilman, että kovin suuresti tarvitsee miettiä miten hoidossa sujuu.

Uusi vauva kuitenkin tulee muuttamaan kaiken. Arki muovautuu erilaiseksi, vain kaksi kättä aiheuttaa varmasti ajoittain riittämättömyyttä, kun arkea pyörittää kahden vaippapyllyn kanssa. Väsymys tulee lyömään taas ankarasti vasten kasvoja ja olenkin pahimmissa skenarioissa henkisesti valmistautunut siihen, ettei vauvan synnyttyä seuraavaan vuoteen tarvitse pahemmin nukkua.

Kuitenkin on ihana, että lapsille tulee noin puolentoista vuoden ikäero. Heistä tulee olemaan valtavasti seuraa toisilleen, niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka sisaruksesta saakin korvaamattoman leikkikaverin, saa hänestä myös varmasti todellisen tappelukaverin. Tuleva vauvavuosi tulee varmasti vaatimaan koko perheeltä veronsa. Kuitenkin onneksi minun vanhemmat pystyvät töiden ohelle lajinsa auttelemaan. Lisäksi laskettuaika on toukokuun puolivälissä, joten kesälomakuvioita voidaan ainakin yrittää puljata siten, että kesän aikana, vauvan ensikuukausina, olisi apua saatavilla ja Mötkiskin saisi ajoittain jakamattoman huomion.

Kuten sanottua, raskausaiheisia postauksia on luvassa.

Mötkistä odottaessa kirjoitin raskauspäiväkirjaa

ja samankaltaiset postaukset on tulossa myös tästä raskaudesta.

Luvassa on ensimmäisen kolmanneksen postaus,

sekä toinen kolmannes tähän puoliväliin saakka.

Tästä eteenpäin kirjoittelen raskauskuulumisia sitä mukaa,

kun ne ajankohtaisia ovat.

Tomaattinen broileripata

Tämä resepti on naurettavan helppo koko perheen ruoka.

Resepti on sovellus useammasta eri reseptistä,

eikä ihan täysin omaa käsialaani,
muttei myöskään kenenkään toisen käsialaa.

öljyä
valkosipuli
sipuli
tomaattimurska
pippuri
mausteita oman maun mukaan
broilerin ohut leikettä

Pilko sipulit ja kuullota öljyssä, itse käytin oliiviöljyä. Lisää kuullotettujen sipulien joukkoon tomaattimurska ja mausta pippurilla muilla mausteilla perheen maun mukaan. Anna kastikkeen kiehua viitisen minuuttia miedolla lämmöllä. Asettele broilerin leikkeet uunivuokaan ja kaada kastike päälle. Paista 200°C noin 30 minuuttia. Varmista ennen tarjoilua, että leikkeet ovat varmasti kypsiä.

Itse käytin kaksi purkkia tomaattimurskaa 700g broilerin ohut leikkeitä kohti. Ehkä himpun maltillisempikin määrä murskaa olisi riittänyt. Tehdessäni tätä ruokaa ensimmäisen kerran, kuullotin sipulit ja keittelin kastikkeen kannellisessa paistinpannussa, mutta saman asian ajaa varsin hyvin pieni kasari. Tuon kasarin kun voisi hyötykäyttään huuhtelun jälkeen esimerkiksi lisukkeiden keittämiseen, niin säästyisipä yhden astian pesulta.

26 faktaa minusta

Postaus oli tarkoitus julkaista 9.11.2018 viettäessäni 26-vuotissyntymäpäivääni.

Noh, kuten todettua, blogi on elänyt hiljaiseloa parin kuukauden ajan

ja tämäkin postaus jäi pöytälaatikkoon muhimaan.

Laitetaan tämäkin maailmalle kuitenkin nyt.

1. Olen 26-vuotias

2. Olen äiti reilu vuosikkaalle vipeltäjälle

3. Olen viettänyt liki puolet elämästäni aviomieheni kanssa. Naimisissa olemme olleet 3 vuotta

4. Kaikki isovanhenpani ovat yhä elossa

5. Minulla on velipuoli, mutta käytännössä olen aina ollut ainoa lapsi

6. Ennen esikoisen syntymää kävimme läpi lapsettomuuden kohdaten kolme keskenmenoa kahdessa vuodessa

7. Ainoat leikkaukset, jotka minulle on tehty on kita- ja nielurisojen poisto

8. Koulutukseltani olen sosionomi (AMK) lastentarhanopettajan kelpoisuudella

9. Intohimoni kuitenkin on lastensuojelutyö

10. Olen materialisti ja pessimisti

11. Äitiys eheytti ja muutti minua paljon

12. Lumoudun vieläkin päivittäin poikaamme katsellessani

13. Olen asunut Kuopiossa koko ikäni vuoden Iisalmessa asumista lukuunottamatta, enkä usko, että olemme täältä pois muuttamassakaan

14. Musiikkimakuni on täysin laidasta laitaan

15. Minulla on kaksi tatuointia. Kolmas on suunnitteilla, kunhan imetys on ohi

16. Murehdin tulevaa aivan liikaa ja opettelenkin tässä ja nyt elämää

17. Rakastan listoja ja järjestelmällisyyttä

18. Olen kolmannen sukupolven corgin emäntä

19. Ainut lävistys, joka minulla on ollut, on napakoru. Sekin on umpeutunut vuosia sitten

20. Nautin kotiäitinä olemisesta lähes täysin. Päivissä on hetkiä, jolloin olisin valmis jo lähtemään töihin, mutta suurimman osan ajasta koen tämän olevan just minun juttu

21. Lapsuudessani ja nuoruudessani harrastin pianon soittoa. Nykyään soitan omaksi ilokseni vanhempieni luona käydessä

22. Tykkään katsoa dokumentteja, etenkin rikoksiin liittyvät ja luontodokkarit ovat lähellä sydäntä

23. Ensikosketuksestani spinningiin lähtien olen kaikista sen aiheuttamista persekivuista huolimatta pitänyt siitä kovin, masokisti siis...

24. Olen aina ollut epävarma itsestäni ja eri elämänvaiheissa olen pyrkinyt peittämään sitä eri tavoin

25. Olen mahdoton sokerihiiri ja voisin elää pelkillä herkuilla, jos se olisi vaihtoehto

26. Blogi on toiminut terapiana sekä ajatusten selkiyttäjänä minulle lapsettomuudestamme lähtien

© Laura Parkkonen

Imetyksen lopettaminen

Oon saanu olla hurjan tyytyväinen siihen,

miten onnistunu imetystaival meillä on jo takana.

Nyt kun Mötkis on ylittänyt yhden vuoden rajapyykin,

on imetyksen lopettamisen miettiminen tullut ajankohtaiseksi.

Se kuitenkin herättää minussa melko ristiriitaisia tunteita.

Heti raskauden alussa tiesin, että haluan lastamme imettää. Piste. Jääräpääminä ei nähnyt muita vaihtoehtoja ja kun imetys alkoi sujua, en nähnyt mitään syytäkään miettiä muita vaihtoehtoja. Itseasiassa koko vauvavuoden aikana Mötkis ei saanut korviketta kertaakaan. Tämä ei ole minulle mikään "sulka hattuun"- tyyppinen meriitti tai saavutus, sillä olihan se ajoittain rankkaa. En voinut olla montaa tuntia kerrallaan poissa Mötkiksen luota, sillä hän ei pullosta suostunut pumpattuja maitoja juomaan ja näin rinta oli ainut tapa ruokkia häntä. Oltiin symbioosissa, tiukassa sellaisessa.

Sitä mukaa kun kiinteitä tuli mukaan kuvioihin viiden kuukauden iästä eteenpäin, pystyin olemaan hieman vapautuneemmin poissa kotoa. Pikkuhiljaa ajan kuluessa päivittäiset imetyskerrat harvenivat ja muistaakseni kymmenen kuukauden iässä päästiin siihen, että Mötkis söi rintaa pääosin vain ruokailujen yhteydessä. Tästähän imetyskerrat ovat edelleen harventuivat ja vuoden iässä Mötkis sai rintaa varhain aamulla kuuden aikaan ja ennen kun noustiin kahdeksan aikaan. Seuraavan kerran hän sai rintaa vasta päiväunien jälkeen iltapäivällä ja viimeisen kerran iltapalan jälkeen ennen yöunille menoa.

Mötkis ei kaipaillut rintaa esimerkiksi päiväunien jälkeen, ellen ollut sitä paikalla tarjoamassa. Pikkuhiljaahan näistäkin muutamasta viimeisestä imetyskerrasta päikkäreiden jälkeinen imetyskerta jäi pois. Se kun aikaisemminkin aina välillä jäi pois, jos ympärillä tapahtui jotain riittävän mielenkiintoista, joka vei Mötkiksen huomion. Välillä mietinkin, että minkä verran maitoa enää edes tulee, mutta toisaalta Mötkis on pääosin tyytyväinen rinnalla ollessaan.

Tällä hetkellä jäljellä on enää yksi ainut imetyskerta. Mötkis saa rintaa aamulla heräämisen jälkeen olkkarissa. Enää en sängyssä häntä imetä, ellei hän ole jostain syystä tullut kesken yön meidän viereen nukkumaan. Tämä on sinällään ihan hyvä ratkaisu tähän hetkeen ja tuolla aamuisella imetyksellä Mötkis saa sen verran mahantäytettä, että kerkeän laittaa aamupalan ilman hirvittävää nälkäkiukkuraivoa.

Sinällään toivon, että lopullinen päätös imetyksen lopettamisesta tulisi Mötkikseltä itseltään. Hän ei vain joku päivä enää kaipaisi rintaa. Toisaalta täysin lopettamisella ei vielä mielestäni ole mikään kiire. Onneksi kukaan ei erityisemmin ole painostanut imetyksen lopettamiseen. Tai no, ei sillä sinällään olisi väliä. Imetys on kuitenkin aina äidin ja lapsen välinen asia, eikä muiden mielipiteiden sen jatkumiseen tai päättymiseen pitäisi juurikaan vaikuttaa.

Varsinkin meidän tilanteessa, jossa Mötkis tulee jatkamaan kotona vielä ainakin ensi syksyyn, ei ole onneksi mikään kiire lopettaa täysin imetystä. Kuitenkin tietyllä tavalla olisi vapauttavaa päättää imetys. Ei tarvitsisi miettiä esimerkiksi minkälaisia vaatteita itse käyttää, soveltuvatko ne imetykseen. Lisäksi oma hormonitoiminta pääsisi palautumaan pikkuhiljaa. Muutenkin voisin mielestäni vielä vähemmällä pohdinnalla jättää Mötkiksen esimerkiksi iskänsä kanssa kahden päiväksi ja tehdä itse jotain muuta.

Nyt siis Mötkiksen ollessa vuoden ja vähän yli kahden kuukauden ikäinen, on imetys lähestulkoon tullut päätökseensä. Yksi ainut kerta on enää jäljellä. Imetyskerran ajoittuessa aamuun ei tarvitse omaa vaatetusta sen kummemmin pohtia, silloin on päällä yökkäri, jota joko nostamalla tai laskemalla Mötkis pääsee rinnalle. Mötkis ei ole enää pitkään aikaan syönyt rintaa varsinaisesti julkisilla paikoilla, sillä siellä hänen huomionsa on aina vienyt jokin muu.

Kuten jo alussa sanoin, olen ollut todella tyytyväinen meidän imetystaipaleeseen. Täysimetystä kesti viisi kuukautta, jonka jälkeen imetys jatkui ainakin tähän vuoden ja kahden kuukauden ikään. Tuo viimeinen imetyskerta saa puolestani jäädä pois tai olla jatkossakin. Yllättävän helpolla kuitenkin nuo kaksi muuta imetyskertaa, päikkäreiden jälkeinen ja ennen yöunia olevat kerrat, jäivät pois. Muutamia kertoja Mötkis yritti illalla päästä rinnalle ennen nukkumaan käymistä, mutta kuitenkaan mitään itkua tai raivoa kertojen poisjääminen ei aiheuttanut.

© Laura Parkkonen