Telakalla

Blogi on elänyt hiljaiseloa tässä parisen viikkoa ja syy on hyvin yksinkertainen.

Äitiä väsyttää. Äitiä väsyttää aivan julmetusti aina hetkittäin.

Useampi luonnos odottaa viimeistelyä,

mutta aivot ei raksuta joinakin päivinä sen vertaa,

että muistaisin oman nimeni,

joten hiljaiseloa on menty.

Meillä siis edelleen yöt on melko villejä.

Tai villejä ja villejä, Mötkis kyllä nukkuu,

mutta tankkaa miljoona kertaa yön aikana

ja monena yönä oma pisin unipätkä on kahden tunnin luokkaa.

Jokainen voi siis päätellä äidin vireystilan.

Lisäksi perusarki tuppaa viemään tällä hetkellä

ison osan päivästä kun Mötkiksen päiväunetkaan

eivät erityisen ruhtinaallisen pituisia ole.

Tavoitteena on nyt kuitenkin saada nuo luonnoksissa

pölyttyneet postaukset ilmoille

ja käynnistellä blogia taas aktiivisemmaksi.

Varmasti tulee jatkossakin olemaan niitä viikkoja,

kun en jaksa kirjoitella mitään.

Ja se on ihan ok.

Tällä hetkellä täytyy kuitenkin

muistaa itse levätä,

kun siihen on mahdollisuus

ja kun sitä kokee tarvitsevansa.

Sillä voidakseen hyvin, lapsi tarvitsee hyvinvoivan äidin.

Mötkis 3 kk

Kuukaudet vilisevät ohi hirveää vauhtia ja pääosin päivät tuntuvat vain katoavan. Uskomatonta, että yksi neljäsosa vauvavuodesta on jo takanapäin. Kuluneen kuukauden aikana Mötkis on alkanut viihtyä paremmin lattialla. Mahallaan viihdytään vireystilasta riippuen pieniä hetkiä tai välillä jopa pidempäänkin. Paremmin Mötkis viihtyy mahallaan esimerkiksi sohvalla ollessaan kun siitä näkee paremmin. Selällään Mötkis viihtyy huomattavasti paremmin ja viime päivinä hän on alkanut punkea itseään selältä kyljelleen jalkoja apuna käyttäen. Selällään lelukaaren alla köllötellessä Mötkis seurailee liikkuvia leluja ja kääntää katseensa äänen suuntaan. Vielä hän ei tartu esineisiin ja kädet ovatkin ison osan päivästä nyrkissä (tai suussa nyrkissä). Hän on alkanut pikkuhiljaa kiinnostua myös muista lapsista ja seurailee isompien touhuja kiinnostuneena. Eniten Mötkis nauttii seurustelusta ja höpöttelystä. Varsinkin kun iskä kotiutuu työpäivän jälkeen, on hänelle aina paljon kerrottavaa päivästä. Sitterissä istuessa lelukaari kiinnostaa kovasti ja sitä pyöritelläänkin menemään innokkaasti.

Mötkikselle yritettiin opettaa tuttia huonolla menestyksellä. Nyt kun nyrkkien imeskeleminen on alkanut, olen yrittänyt siihen puuttua aina sen nähdessäni ja tarjonnut tuttia tai jotain purulelua tilalle. Toki osittain tuo nyrkkien maistelu on niihin tutustumista, mutta en halua Mötkiksen oppivan imemään esimerkiksi peukkua tutin sijaan. Oikeastaan ainut tilanne, missä Mötkis tutin kelpuuttaa, on kaukalo. Sinne hän yleensä rauhoittuu saatuaan tutin suuhun. Puhuttiin tutin opettamisesta 3 kuukautisneuvolassa ja terkkari oli sitä mieltä, että kerta tähän asti on pärjätty ilman, ei tuttia kannata enää välttämättä tuputtaa. 6-8 kuukauden iässä imemisen tarve kuitenkin jo vähenee ja sopivan tutin löytymisessä voi kestää, joten eiköhän me lopeteta tutin opettaminen nyt tähän. Tai saa Mötkis tottakai sitä syödä juuri esimerkiksi kaukalossa jos sen kelpuuttaa, mutta ei siis enää jatketa sopivan tuttimallin ja -merkin metsästystä.
 

Päivärytmi on edelleen melko sama kuin edellisen kuukausikatsauksen aikaan. Erona kuukauden takaiseen on se, että päikkäreiden määrä on vähentynyt erittäin paljon ja välillä mietinkin saako Mötkis tarpeeksi unta vuorokaudessa. Öisin nukutaan pääsääntöisesti 10-12 tuntia, jonka lisäksi päikkäreitä otetaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Kesto on jotakin muutaman minuutin torkahduksesta 1.5 tuntiin. Pitkiä päikkäreitä Mötkis ei juurikaan ota, joten oma aika ja nukkuminen päivällä ovat melko vähissä. Tiheiden imujen päätyttyä Mötkiksen unirytmit onneksi tosiaan muuttuivat ja nyt nukutaan pisimpänä unipätkänä 4-5 tuntia.

Edelleen päiväunet pyritään nukkumaan omassa sängyssä tai vaunuissa. Vaunuissa nukkumisen ongelmaksi on nyt muodostunut se, ettei vaunulenkin päätteeksi Mötkis jää nukkumaan pysähtyneisiin vaunuihin. Eli jos käyn vain lyhyemmällä kävelyllä, herää hän välittömästi lenkin jälkeen ollen kärttyinen nukuttuaan liian vähän. Usein tässä kohtaa Mötkis haluaa tissiä ja sitä saadessaan nukahtaa syliin, josta en häntä heräämättä saa siirrettyä pois. Välillä torkun itsekkin Mötkiksen nukkuessa mahan päällä tai käytän ajan blogin kirjoittamiseen tai muuhun puhelimella näpertämiseen.

Neuvolassa käytiin 11.1. Lykättiin rokotteiden ottamista vajaalla viikolla, sillä Mötkis oli juuri kaksi päivää ennen neuvolaa alkanut nukkua pidempiä pätkiä öisin ja parhaimpana yönä ensimmäinen unipätkä oli jo melkein viisi tuntia. Terkkari kirjasi Mötkiksestä seuraavalla tavalla: "Aurinkoinen ja jäntevä poika. Kasvaa hienosti rintamaidolla. Seurustelee ja hymyjä antaa. Kannattaa päätä vahvasti. Otsalla kuivuutta, johon perusrasvaus." Painoa Mötkikselle oli neuvolaan mennessä kertynyt jo kiitettävät 6585g. Kuukauden takaiseen neuvolaan nähden siis 725g lisää. Pituutta herralla on nyt 63.5cm ja edellisestä neuvolasta oli kasvettu melkein 3 senttiä. Päänympärys oli kasvanut reilun 1½ senttiä ollen nyt 42.9cm.

Vaatteista on käytössä 62 ja pienimmät 68. Nyt kun nuo uusimmat mitat on tiedossa, ei ole ihmekkään, että 62 vaatteet on alkaneet jo jäädä pieneksi. Hamstrasin jo raskausaikana melkoisen varaston vaatetta kokoon 68 asti ja nyt onkin pitänyt alkaa metsästämään 74 koon vaatetta, ettei olla kohta vaan nakusillaan kaiken aikaa. Vaipoista käytössä on Liberon 4 Comfort.

Kuten kuvasta näkyy, on iskä paras <3

Pieni vesipeto

Mötkis kylpi ensimmäisen kerran kuuden päivän ikäisenä. Silloin hän oli vielä niin pieni, että hänet sai helpoiten kylvetettyä kodinhoitohuoneen lavuaarissa. Sen jälkeen Mötkiksen kanssa on vaihtelevasti joko kylvetty tai käyty suihkussa. Itse tykkään enemmän suihkuilla Mötkiksen kanssa, kun taas iskä kylvettää mielummin. Tämä sopii itselleni paremmin kuin hyvin. Oma selkäni ei tykkään hirveän hyvää lattian rajassa kyykkimisestä, joten iskä saa Mötkiksen kylvetyksen hoitaa. Vastapainona taas iskä pelkää pudottavansa Mötkiksen suihkussa, kun taas itselleni se on luontainen tapa peseytyä Mötkiksen kanssa.

6 päivää vanha kylpijä

Tänään meillä alkaa vauvauinti, jonka saimme lahjaksi mummalta ja papalta. Odotan vauvauintia vähän kauhunsekaisin tuntein. Mötkis nauttii kylvyistä ja suihkussa olemisesta kyllä suuresti tällä hetkellä, mutta vedestä pois tuleminen aiheuttaa yleensä melkoisen huudon. Toki huuto yhdistyy lähinnä siihen, että lämpimästä vedestä pois nostamisen jälkeen tulee herkästi kylmä. Toivotaan kuitenkin, että vesipeto on yhtä vesipeto vauvauinnissa kun kotonakin ammeessa polskiessa.

2½ kuukautta vanha kylpijä

Voisin palata kirjoittelemaan kokemuksiamme vauvauinnista

muutaman kerran jälkeen kun nähdään, miten Mötkis alkaa siihen suhtautua.

ÄIDIN TOIPUMINEN

Äitien palautumisesta synnytyksen jälkeen puhutaan todella paljon, mutta toipumisesta ei niinkään. Ainakin omalla kohdallani toipumisen suhteen tuli muutamia aivan täysiä yllätyksiä, joita en osannut odottaa tai niihin varautua millään tavalla. Jonkun verran oltiin puhuttu läheisimmän äitikaverin kanssa synnytyksestä toipumisesta, mutta suurin osa tutuista äideistä totesi loppuraskauden vaivoja valitellessani, että odota vaan aikaa synnytyksen jälkeen. Noh, nyt tiedän itse mitä aika synnytyksen jälkeen on...

Aiheenahan äidin toipuminen tuntuu olevan jonkun asteinen tabu. Olen itse keskustelut toipumisestani avoimesti kaikkien kanssa, jotka siitä ovat kysyneet ja välillä varmaan olen jotain kertonut ihan kysymättäkin. Kuten blogin puolella ennenkin, myös tämän aiheen kohdalla aion raottaa Pandoran lipasta ja kertoa oman kokemukseni tabuaiheesta.

Lähdetään liikkeellä ilmeisimmästä toipumista vaativasta asiasta eli miten alakerta toipui synnytyksestä. Hyvin. Toki ensimmäisinä päivinä istuminen kovalla sairaalasängyllä ei ollut erityisen nautinnollista, mutta kotona pehmeällä sohvalla pystyi jo istumaan ilman ongelmia. Muutaman nirhauman tikkaamisen lisäksi tikattiin eppariviilto sekä 2. asteen repeämä. Tikit sulivat nopeasti ja alle kolmen viikon kuluttua synnytyksestä tikeistä ei ollut tietoakaan. Tottakai lantionpohjanlihakset vaativat vahvistamista ja palautumista, mutta muuten olo on entisellään. Noista tikkausta vaatineista ruhjeista ei ole enää nyt tietoakaan. Toki eppariviillon arpi tulee kulkemaan mukana lopun elämää, mutta kuuluu asiaan. Jälkivuodon takia ja tikkauksien paranemiseksi jokaisen vessareissun yhteydessä piti vaihtaa sidettä ja suorittaa alapesut. Tämän takia vessareissut kestivät normaalia pidempään ja tuntui, että päivässä kerkeä tekemään muuta, kuin joko olemaan vessassa tai imettämään. Kuitenkin tuo huolellinen haavanhoito ei ainakaan voi hidastaa toipumista, joten koin sen tärkeäksi.

Tähän samaan kategoriaan lienee kuuluu myös itselleni aikalailla puskista tullut toipumisen osa-alue eli vatsan toiminta. Itselläni (ja ilmeisesti myös muillakin synnyttäneillä naisilla) maha tuppaa olemaan kovana synnytyksen jälkeen. Tämä kun yhdistetään tikkauksiin ja muutenkin synnytyksen jälkeen hellään alakertaan niin voin sanoa, ettei ole mikään hauska yhtälö. Viisi päivää synnytyksen jälkeen itse ihan täysin kirjaimellisesti paskoin ja itkin kun maha oli niin kovana. Ponnistaa ei uskaltanut, ettei tikit repeä, pelko peräpukamista hiipi mieleen ja tähän yhtälöön kun yhdistetään nälkäänsä hysteerisenä itkevä vauva niin tilanne ei ollut erityisen koominen, korkeentaan traaginen. Lähetin Paavon hakemaan apteekista mahan pehmikkeitä ja niillä onneksi maha saatiin nopeasti sellaiseen tilanteeseen, ettei ulostamisen kanssa tarvinnut tapella. Eli siis suosittelen hankkimaan mahanpehmikkeitä kotiin valmiiksi. Itsellä oli varattuna vain luumua, mutta ainakaan kohdallani se oli riittämätön keino. Käytössä oli seuraavan viikon Pegorion.

Yllätysmomenttina toipumiseen oman käänteensä toi minun napa. Minulla on vuosia sitten ollut napakoru, jonka reiän luulin umpeutuneen. Noh, loppuraskauden aikana lävistysreikä tottakai venyi ja ilmeisesti synnytyksen yhteydessä tai välittömästi sen jälkeen venytyksen loppuessa reiän kuiluun pääsi joku bakteeri. Neljä päivää synnytyksen jälkeen illalla napakorun reikä oli todella turpea ja esimerkiksi Mötkikselle vaippaa vaihtaessa kun maha osui hoitoalustaan, napa aristi pahasti. Vessareissun yhteydessä sitten tutkailin napaa enemmän ja puristelin sitä. Veren värjäämää mitä lie paisenestettä sieltä tuli ulos ihan reilusti. Soittelin läpi lapsivuodeosaston sekä KYS:n päivystyksen saaden ohjeeksi olla aamulla yhteydessä omaan terveysasemaan. Seuraavana päivänä kävinkin terveysasemalla, jossa napa viillettiin auki, viiltoon asetettiin haavalankaa, sain antibioottikuurin sekä ohjeen suihkutella napaa usein päin aikana. Napa lähti paranemaan, mutta kuurin päätyttyä se keräsi uudestaan märkivää töhnää sisäänsä ja kävin terveysasemalla sen uudestaan tyhjentämässä. Vielä nytkin napa vaatii seurailua ja puristelen sitä tarpeen mukaan. Ikävä "vaiva" siis jäi nuoruuden toilailusta.

Yhdeksi toipumisen osa-alueeksi voisi vielä nostaa henkisen toipumisen. Sen lisäksi, että synnytys on fyysisesti erittäin kova ponnistus, jonka kaltaista ei toista ole, oli se ainakin itselleni myös henkisesti kova kokemus. Tällä tarkoitan sitä, että olet aivan omien voimiesi äärirajoilla, koitat muistaa, että jokainen supistus vie lähemmäs lapsesi syntymää ja ottaa ne voimaksi, etkä tappele niitä vastaan ja kuitenkin jokainen ponnistus, joka ei pääty lapsesi syntymään repii sinua aivan kirjaimellisesti kappaleiksi eikä valmista tunnu tulevan.

Oma synnytykseni ei ollut mitenkään traumaattinen tai pelottava, synnytyksen jälkeinen aika sitä oli enemmänkin. Kuumehorkka säikäytti minut todenteolla sekä se, kun lapseni hyvin pian syntymänsä jälkeen lähti iskän ja kätilön kanssa toiseen huoneeseen saamaan lämpöhoitoa ja keuhkoista imettiin lapsivesiä ja itse jäin avuttomana makaamaan tikattavaksi. Synnytyksen prosessointi vaatikin paljon aikaa ja kirjoitin synnytyskertomuksen melkolailla tuoreeltaan heti kotiutumisen jälkeen. Kyselin synnytyksen kulusta paljon Paavolta täyttääkseni mustia aukkoja. Jälkeen päin ajateltuna olisi voinut olla hyvä käydä synnytystä läpi mukana olleiden kätilöiden tai kätilöopiskelijan kanssa. Siitä tuskin ainakaan haittaa olisi voinut olla henkisen toipumisen osalta.

Jokaisen äidin toipuminen on omanlaisensa. Jokainen tekee itse ratkaisut siitä, mistä haluaa puhua läheistensä kanssa, mutta toivottavaa olisi, että jokainen viimeisillään raskaana oleva tuleva äiti saisi kuulla synnytyksestä toipumisesta ainakin äitiysneuvolassa. Omakohtainen kokemukseni on, ettei synnytyksen jälkeisestä ajasta puhuttu laisinkaan äitiysneuvolassa. Synnytystä sivuttiin vain toiveiden kysymisellä ja kirjaamisella, ei muuta. Toki varmasti terveydenhoitaja olisi toipumisesta puhunut, jos siitä olisi tajunnut kysyä, mutta eipä tullut pieneen mieleenkään. Tästä annoin palautetta kun olimme siirtyneet lastenneuvolan puolelle.

Näin reilu 12 viikkoa synnytyksen jälkeen täytyy todeta olevansa kiitollinen siitä, miten hyvin on toipunut. Jälkitarkastuksessa kaikki oli kunnossa ja ajoittain kiristelevän repeämänkin pitäisi toipua entiselleen ajan kuluessa. Sain synnyttää lapseni alakautta, minulle ei jäänyt pysyviä haittoja synnytyksestä ja esimerkiksi ulostamis- ja pidätyskyky ovat ennallaan. Elämäni rankin kokemus toi mukanaan parhaan mahdollisen palkinnon.

Ensimmäisenä kotipäivänä pesimässä peiton alla

ENSIMMÄINEN HAMMAS

Mötkis oli jäystänyt nyrkkejään ja kuolaillut jo pidemmän aikaa, mutta arveltiin isimiehen kanssa sen liittyvän lähinnä käsien löytämiseen. Lisäksi Mötkis oli alkanut hepuloimaan rinnalla ja välillä syömisen alulle saanti olikin melkoista taistelua. Myös Mötkiksen rytmit olivat päivien osalta heittäneet muutaman päivän ihan täysin häränpyllyä, mutta ajattelin sen johtuvan ihan vaan siitä, että oltiin kolmelleen kotona ja rytmit olivat muutenkin vähän erilaiset kun kahdelleen kotona ollessa. Päiväunet eivät meinanneet maistua. Mötkis saattoi nukkua vain vartin kerrallaan ja sen jälkeen pollotella tyytyväisenä (tai no tyytyväisenä ja tyytyväisenä=itkuisena, muttei väsyneen oloisena) parikin tuntia.

Alettiin epäillä hampaiden puhkeamista syyksi, mutta oltiin molemmat aika skeptisiä sen vaihtoehdon suhteen. Eihän Mötkis ole kuin vasta kahden ja puolen kuukauden ikäinen ja arveltiin hampaiden tulevan vasta paljon myöhemmin. Eilen aamulla kuitenkin minulle tuli semmoinen tunne, että oiskohan nyt kuitenkin kyse hampaiden tulemisesta ja sanoin Paavolle, että tarkistaa Mötkiksen suun aamupesujen yhteydessä. Kohta Paavo huikkas, että juu täällä on alas vasen kulmahammas tullu läpite. Sitä sitten itsekin kodinhoitohuoneessa olevalle hoitopisteelle ihmettelemään ja toteamaan, että niinpä näkyy.

Kaivettiin kaapista esiin viilentävät purulelut ja liian tohkeissamme ei luettu käyttöohjeita, vaan ajattelemattomina keitettiin ne. Noh pilallehan ne meni, joten eikun uusia ostamaan Prismasta. Mukaan reissulta tarttui myös ensimmäinen hammasharja ja -tahna. Samalla reissulla käytiin apteekissa hakemassa nestemäistä Panadolia todeten kuitenkin, ettei sitä alle 3 kuukauden ikäiselle saa antaa ilman lääkärin määräystä.

Yksihampainen tissittelijä

Yötä vasten ei sitten uskallettu Panadolia antaa, kun Mötkis ei tosiaan vielä sitä kolmea kuukautta ole täyttänyt. Yö olikin sen mukainen. Mötkis ravasi tissillä turvaa ja lohtua hakemassa 1-1,5 tunnin välein. Yöunet kuitenkin kestivät onneksi liki 11 tuntia, joten itsekin kerkesi pilkkimään aina välissä ihan mukavasti yön mittaa. Aamulla jätin neuvolaan soittopyynnön, en malttanut odottaa soittoaikaan, joka alkaisi vasta klo 12. Kuitenkin 9.30 mennessä kun olin Mötkiksen ensimmäisille aamu-unille ulos saanut, rupesin soittelemaan hänelle aikaa lääkäriin. Toivotaan, että ensi yö olisi hivenen rauhallisempi tuon Panadolin turvin.

Tänään siis otettiin ensimmäistä kertaa aamupesujen yhteyteen myös hampaiden harjaus. Aika hurjaa, että jo tässä iässä sitä päästiin aloittelemaan. En olisi uskonut, että ihan vielä näin aikaisin hampaiden hoito tulee ajankohtaiseksi. Täytyy toivoa, että viime yön tissillä ravaaminen oli myös tiheää imua, tai muuten se on oven takana seuraavana. Oman haasteensa tähän hampaiden tekemiseen näin pienenä tuo se, ettei Mötkis osaa vielä tarttua esineisiin. Purulelujen suuhun saaminen on siis lähinnä äidin tai iskän tehtävä.

Hello 2018

Vuosi 2017 oli mullistava. Sen aikana seurattiin ensiasunnon valmistumista ja odotettiin onnen ja pelonsekaisissa tunnelmissa esikoisemme syntymää. Vuoden viimeiset kuukaudet saimme seurata poikamme kasvua joka päivä uutta ihmetellen. Vaikka vuosi 2017 antoi meille paljon täytyy todeta, että onneksi se on nyt ohi.

Vuosi 2018 otettiin vastaan kolmestaan kylki kyljessä nukkuen, koirien tutistessa sängyn alla piilossa raketteja. Toivon, että tuleva vuosi tuo mukanaan enemmän onnea, kuin pelkoa. Toivon, että 2018 on meidän perheen onnenvuosi.