Mies, joka täytti pyykinpesukoneen

Sosiaalista mediaa etenkin erilaisten vauvapalstojen osalta selatessa

ja ystävien kanssa aiheesta jutellessa on käynyt ilmi seuraava ilmiö:

miehet eivät osallistu kotitöihin.

Meillä siis ilmeisesti asustaa jonkinlainen satuolento.

Yhtenä iltana nimittäin jälleen pääsin hämmentymään,

kun Paavo viipyi kodarissa pidempään, kuin normaalisti.

Hän täytti ja ajasti pyykinpesukoneen valmiiksi

seuraavaa aamua odottamaan.

Meillä kotityöt jakautuvat luontevasti. Itse hoidan pääosin kotiin liittyvät asiat, sillä enemmän aikaa kotona vietän ja niitä kerkeän siten myös tekemään. Kuitenkin ihan samalla tavalla myös Paavo osallistuu niin sanottuihin akkojen hommiin. Hän täyttää astianpesukonetta sitä mukaa, kun astioita tulee, imuroi tarpeen vaatiessa ja käynnistää pyykinpesukoneen pyykkikorin täytyttyä.

Etenkin nyt kun eletään hektistä lapsiperhearkea on mielestäni tärkeää, että molemmat vanhemmat osallistuvat arjen pyörittämiseen. Se kumpi kerkeää ja pystyy jonkun kotiaskareen tekemään, sen myös tekee. Ei minulla riittäisi rahkeet, jos kaikki kotityöt lepäisivät minun harteillani. Tai riittäisi, mutta se olisi pois jostain muusta. Se mistä se olisi pois, olisi Mötkiksen kanssa olemisesta ja touhuamisesta.

Meillä ei varsinaisesti tunneta myöskään miesten tai naisten töitä. Kyllä meillä molemmat osaavat tarttua soppakauhan tai ajaa nurmen. Kuitenkin perinteisesti sukupuolirooleihin sidottuja hommia meillä ovat auton korjaaminen ja pyykkien viikkaaminen. Kukin voi varmasti päätellä, miten kyseiset askareet jakautuvat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että itse esimerkiksi vain ajaisin autoa. Kyllä minä sen tankkaan ja tuulilasinpesunesteen täytän tarpeen vaatiessa. Myös Paavolta sujuu pyykkien viikkaaminen, mutta kuitenkin itse sen mielummin teen. Mielestäni on huvittavaa kuunnella kun tosiaan osa naisista ei edes tankkaa autoa. Saati että avaisi konepellin, tai edes tietäisi miten se aukeaa.

Täytyy sanoa, että itse en pitkään miestä katselisi, joka ei kotitöihin osallistuisi. Minulle olisi aivan täysin turha tulla kertomaan, että puhtaat bokserit on loppu. Vastaus olisi varmaankin, että aha, mistähän mahtaisi johtua. Molemmat perheemme aikuiset ovat sekä fyysisesti että henkisesti kykeneviä pyykkiä pesemään. Yhdessä perhe ja koti on hankittu, joten myös niistä huolehtiminen mielestäni molemmille kuuluu.

Kuten meidänkin tapauksessa on monessa muussakin perheessä mies se, joka tuo leivän pöytään ja hän työskentelee kodin ulkopuolella. Kuitenkaan äidin roolia ei voi väheksyä. Hänen työpäivänsä ei sisällä kahvi- tai ruokataukoa, ei rauhallista hetkeä vessassa, ei Aamulypsyn vauhdittamaa työmatkaa. Äiti ei välttämättä saa koko miehen työpäivän aikana istahtaa hetkiksikään rauhassa alas, joten ei hänkään ole miehen töistä palatessa välttämättä se innokkain osapuoli tarttumaan imurin varteen.

Nyt kun Mötkis liikkuu ja touhuaa välillä turhankin innokkaasti pitkin huushollia, on joidenkin kotitöiden tekeminen Mötkiksen kanssa kahden melko haastavaa. Pyykkien ripustaminen ja astinpesukoneen täyttäminen tai tyhjentäminen ovat ehken ne pahimmat. Pyykkejä ripustaessa Mötkis kerkeää sitä mukaa repiä pyykkejä narulta, kun niitä sinne saan. Astianpesukoneeseen hän taas kiipeää enkä erityisemmin pidä ajatuksesta, että hän räveltää astianpesukonetta. Kuitenkin aina jotain vanhoja ruuantähteitä tai pesuainejäämiä siitä löytyy.

Lisäksi on joitakin hommia, mihin Mötkistä ei voi ottaa mukaan. Näistä taas ruohon leikkuu on hyvä esimerkki. On Mötkiksellä olemassa omat Peltorit. On kuitenkin täysin eri asia, antaako hän niiden olla päässä. Myös koirien harjaaminen on yksi homma, jota Mötkiksen kanssa kahden ei pysty tekemään. Hän nimittäin ryömii välittömästi koirankarvoihin. Näistä syistä siis välillä on pakko pyhittää joitakin iltoja viikosta siihen, että toinen on Mötkiksen kanssa ja toinen hoitaa kotitöitä.

Joku ajattelee tässä kohtaa, että miksen tee noita kotitöitä, jotka eivät Mötkiksen kanssa onnistu, hänen nukkuessaan. Noh, niinä hetkinä minä toivon sitä kuuluisaa omaa aikaa. Mötkiksen nukkuessa minä kirjoitan blogia, valokuvaan tai vain olen. Etenkin Paavon päivystysviikkoina nuo päiväuniajat saattavat olla ainut aika, kun minun on mahdollisuus tehdä juuri sitä mitä haluan. Sellaisiksi ne hetket olenkin nyt pyhittänyt.

Kotitöiden jakamisessa monesti varmasti iso hiertävä tekijä on se, ettei naisosapuolelle kelpaa miehen työnjälki. Meillä ainakin näin on. Paavo on paljon suurpiirteisempi kuin minä joidenkin asioiden suhteen ja juurikin tästä syystä minä olen se, joka meillä viikkaa pyykin. Tykkään ensinnäkin pystyviikata etenkin Mötkiksen pyykit sekä osan omistani. Lisäksi minun viikkaamat ja järjestelemät pinot kestävät paremmin pystyssä.

Se, että miehen tyyli tehdä kotitöitä ei miellytä naista, on hieman kinkkinen asia. Sinällään siinä vaiheessa naisen on turha valittaa siitä, ettei mies osallistu. Jos mies aina saa haukkuja sättimistä osakseen siitä, miten hän kotityöt hoitaa, into tarttua tuumasta toimeen varmasti laantuu, nopeastikin. Tälläinen tilanne toki jättää myös sen option, että nainen opastaa miehelle, kuinka toivoo jonkun askareen tapahtuvan. Tästä vaihtoehdosta olen itse sitä mieltä, että siinä ajassa kun opastan, kerkeän itse tehdä asian ja pääsen siltä osin nopeammalla ja helpommalla.

Kotitöiden levätessä vain jomman kumman harteilla,

onkin siis hyvä katsoa myös peiliin.

Olenko itse aiheuttanut sen, ettei mies osallistu kotitöihin.

Myös sanaisen arkun avaaminen aiheen tiimoilta

todennäköisesti toisi selvyyden molemmille osapuolille.

Miesosapuoli ymmärtäisi naisen näkökulmaa

vastavuoroisesti naisen ymmärtäessä miestä.

Lomareissussa

Ennen reissuun lähtöä kirjoitetun postauksen lopussa minulla oli läjä kymyksiä. No, nyt minulla on vastauksia.

Juna-asemalle meidät kävi sunnuntaiaamuna viemässä minun eno. Ajateltiin olevan kaikkein helpoin, kun hän vie meidän autolla niin ei tarvitse Mötkiksen istuinta liikutella ja tavarat varmuudella mahtuvat tuohon 5-sarjalaiseen. Oltiinkin juna-asemalla juuri sopivan ajoissa ja päästiin nousemaan junaan. Tuolloin ensimmäinen kysymystulva valtasi mielen. Minne rattaa laitetaan, entäs matkalaukut? Missä meidän perhehytti on? Vastaukset näihin kysymyksiin löytyi nopeasti ja asetuttiin perhehyttiin, jossa kanssamme matkusti äiti kolmen poikansa kanssa.

Alkumatka taittui leppoisasti, Mötkis jaksoi istuskella sylissä ja katsella mukana olevia leluja. Jossain vaiheessa hän söi pienen välipalan ja rupesi aamu-unille. Matka taittui muuten leppoisasti, mutta kyseinen päivä oli erittäin kuuma, joten myöskään junasta ei lämmintä puuttunut. Perhehytissä tuntui välillä siltä, että happi loppuu ja alkaa ahdistaa. Mötkis kuitenkin jaksoi hyvin matkan loppuun asti ja reilu neljän tunnin junamatka taittui helposti.

Helsinkiin saavuttua lähdettiin Google Mapsin avustuksella suuntaamaan hotellille ja se Forumin takaa rautatieasemalta katsottuna löytyikin. Tuossa vaiheessa meidän huone ei vielä ollut valmis, vaan jätettiin laukut laukkuhuoneeseen ja lähdettiin etsimään ruokapaikkaa. Tuossa vaiheessa Mötkis rupesi päivän toisille, pitkille, unille. Ajateltiin, että jes, saadaan syödä rauhassa ja vähän hengähtää. Noo toisin kävi. Mötkis nukkui vain puolen tunnin unet ja mäkkärille saavuttaessa hän jo heräsi. Ja kyllä, ensimmäinen ateria Helsingissä nautittiin mäkkärillä. Tuttu ja turvallinen, hahah.

Syönnin jälkeen pyörittiin vähän aikaa keskustassa, kunnes suunnattiin takaisin hotellille. Tässä vaiheessa huoneemme oli valmistunut ja päästiin kirjautumaan sisään. Huoneeseen päästessä taidettiin molemmat hieman kirota ääneen. Huone oli pieni. Tai no ehkä kahdelle aikuiselle sopiva, mutta kun mukana oli myös rattaat ja huoneeseen oli parisängyn lisäksi sijoitettu matkasänky, oli se pieni. Purettiin laukut ja vaihdettiin vaatetta ja lähdettiin takaisin kaupungille katselemaan ison kirkon meininkiä.

Päivällisaikaan ruokailtiin hotellin lähistöllä olevassa ravintolassa. Ruoka oli hyvää ja myös Mötkikselle tarjottu Muksun parsakaali-kanamuhennus upposi hyvällä ruokahalulla. Ruokailun jälkeen suunnattiin hotellille asettumaan iltatoimia varten. Iltapala-aikaan tarjottiin Mötkikselle puuroa, josta hän kieltäytyi täysin. Meillä oli siis mukana samaa puuroa, jota kotona syödään. Haluttiin, että ainakin iltapala on täysin Mötkikselle tuttu.

Mötkis tosiaan vain raivosi iltapalan tarjoamisen aikana ja sitten alkoi väsähtää täysin. Iltapesut jäi tekemättä ja yökkäri pukematta, peiteltiin hänet omaan sänkyynsä ja alettiin itsekin asettua nukkumaan matkustamisesta väsyneinä. Ei kulunut varmaan kymmentä minuuttia, kun Mötkis jo alkoi parahdella muutaman minuutin välein ja rauhoittui sitten aina uudestaan. Vajaa tunti kesti tätä menoa kunnes Mötkis oksensi. Käytettiin hänet pesuilla ja otettiin meidän väliin nukkumaan. Mötkis oli ihan kalpea ja veto poissa ja itseäni alkoi todella kauhistuttaa, että minkähänlainen reissu on tiedossa.

Yö saatiin nukuttua kohtuudella, eikä Mötkis oksentanut kertaakaan yön aikana. Aamulla kuitenkin veto oli edelleen pois ja ennen kun selvittiin aamupalalle Mötkis kerkesi jo nukahtaa rattaisiin. Syötiin Paavon kanssa aamupalaa rauhassa ja kun Mötkis heräsi tarjottiin hänellekin kurkkua ja hedelmäsosetta. Ei aikaakaan kun oksennus alkoi nousta ja Paavo sai juuri ja juuri kopattua oksennuksen Mötkiksen aamupalakulhoon.

Tultiin siihen tulokseen, että eiköhän lähdetä huoneeseen ja mietitään sitten mitä tehdään. Huoneessa päädyttiin lähtemään käymään apteekissa hankkimassa jotain nestetasapainoa ylläpitävää valmistetta Mötkikselle. Samalta reissulta mentiin Mötkiksen kummia vastaan rautatieasemalle. Käytiin kahveilla ja palattiin takaisin hotellille. Tälle päivälle meillä oli kaavailtuna Korkeasaaren reissu ja tarkasteltiin Mötkiksen vointia. Hän ei ollut aamun jälkeen oksentanut, joten uskaltauduttiin lähtemään.

Mentiin Korkeasaareen kävellen kahdesta syystä: saatiin samalla itse katsella kaupunkia tarkemmin ja Mötkis sai nukkua matkalla kunnon unet. Vähän ennen perille pääsyä Mötkis heräilikin. Syötin hänet ja lähdettiin kiertelemään eläintarhaa. Osan ajasta Mötkis oli rattaissa ja osan Tulassa. Kierrettiin kokonaisuudessaan eläintarhaa kahden tunnin ajan, kunnes lähdettiin bussilla takaisin keskustaan moikkaamaan Mötkiksen toista kummia ja hänen miestään. Käytiin syömässä ja tarjottiin Mötkiksellekin ruokaa. Vähän hän söi, mutta suurimmalta osalta hänen ruokansa jäi koskematta.

Käytiin vielä jälkkäriksi hakemassa Kauppatorin jätskikioskilta jätskit ja Mötkiksen kummin jätski päätyi lokkien suihin. Istuskeltiin vielä vähän aikaa Esplanadin puistossa, ennen kuin suunnattiin takaisin keskustaan ja hotellille päin. Hotellilla tarjottiin Mötkikselle iltapuuroa taaskin huonolla menestyksellä. Syömättä hän painui unille ja yö olikin sen mukainen. Tissillä käytiin normaalia tiheämmin, mikä nyt sinällään oli hyvä, että sai syödäkseen kuitenkin.

Aamulla kuitenkin heräsi edelliseen aamun verrattuna virkeämpi Mötkis. Hän tohotti sängyssä ympäriinsä ja suunnattiin aamupalalle. Aamupala maistuikin hyvin. Erityisesti vesimeloni osoittautui suosikiksi. Myös muita hedelmiä ja kasviksia Mötkis tutkaili kiinnostuneena ja jätimmekin jälkeemme melkoisen sotkun. Tottakai enimmät ruuat kerättiin pois lattialta, mutta pöytäliina oli ruuassa ja koko neljän hengen pöytä oli valloitettu erilaisilla kupeilla, mukeilla ja kulhoilla.

Aamupalan jälkeen lähdettiin kaupungille kiertelemään tavoitteena suunnata Hernesaaren rantaan. No, kyseinen ranta jäi löytymättä sillä minä toimin kartanlukijana. Palattiinkin hotellille takaisin ja lähdettiin uusinta kierrokselle kiertelemään kaupungille. Iltapäivällä suunnattiin Paavon serkun luokse Tikkurilaan lähijunalla. Takaisin tullessa hetken aikaa mietittiin, että pitäisikö käydä vielä ratikalla jossain, muttei kuitenkaan osattu päättää mihin ratikkaan hypättäisiin, joten se jäi tekemättä.

Käytiin syömässä ja palailtiin sen jälkeen hotellille asettumaan iltapuuhiin. Pakattiin tässä kohtaa jo tavarat valmiiksi, aamulle jätettiin vain jotain pientä pakkailtavaa. Tarjottiin Mötkikselle iltapala, jota hän jonkun verran jopa söi. Sen jälkeen painuttiin taas pehkuihin. Yö oli edeltäjäänsä vielä levottomampi eikä aamulla kukaan tainnut herätä erityisen virkeänä tai levänneenä. Suunnattiin aamupalalle ja se maistui jälleen Mötkikselle hyvin. Äidille ja iskälle maistui ainakin kahvi.

Vielä viimeinen aamupäivä kierreltiin kaupunkia. Käytiin Temppeliaukion kirkolla toteamassa, ettei sinne pääse vielä niin aikaisin aamusta ja käveltiin takaisin keskustaan. Käytiin vielä kahvilla ja välipalalla ennen kuin käytiin kirjautumassa hotellista ulos ja suunnattiin rautatieasemalle. Tässä vaiheessa kolme päivää keskustaa koluttuamme olimme jo löytäneet melkoisen näppärän reitin hotellilta rautatieasemalle ja kuljimmekin maanalaisia yhdyskäytäviä pitkin. Oli hivenen näppärämpi vetää lentolaukkuja perässä noilla tasaisilla käytävillä kuin katutason mukulakivikaduilla.

Oltiin rautatieasemalla parisen kymmentä minuuttia ennen junan lähtöä. Laituri täyttyi koko ajan ihmisistä ja muutamaa minuuttia ennen kuin junan olisi pitänyt lähteä, ei junaa vieläkään näkynyt. Seurasi kuulutus: lähtövalmistelut ovat viivästyneet ja juna myöhästyy 10 minuuttia. Okei. Kuluu nuo kymmenen minuuttia ja tulee uusi kuulutus. Eipäs lähdetä vieläkään, vaihdetaan juna. About puoli tuntia alkuperäisen lähtöajan jälkeen korvaava juna viimein saapui ja ihmiset pääsivät asettautumaan junaan.

Alkumatka sujui hyvin ja Kouvolaan päästyä aikataulua oli saatu jo hivenen kirittyä kiinni. Kouvolassa kuitenkin juna vaihtaa suuntaa ja ilmeisesti veturin kiinnittämisessä oli jotain problematiikkaa, jonka takia matkan jatkuminen viivästyi ja aikataulusta jäätiin vähän lisää jälkeen. Matka kuitenkin pääsi jatkumaan kunnes ennen Mikkeliä konduktööri kuuluttaa, ettei matka jatku Pieksämäeltä eteenpäin junalla, sillä rata on poikki myrskytuulen kaadettua puita.

Korvaana kuljetuksena olisi linja-autot. Etsimme tässä kohtaa konduktöörin käsiimme. Meillä ei ollut autossa tarvittavaa lapsen turvaistuinta tai –kaukaloa eikä meillä ollut aikomuksenakaan lähteä tuohon korvaavaan linja-autokuljetukseen ilman asianmukaista turvaistuinta. Konduktööri lupasi selvittää asiaa VR:n päästä samaan aikaan, kun itse selvitin matkavakuutuksemme korvaavuutta vastaavissa tilanteissa.

VR:n kanta oli kammottava. Olisi tuurista kiinni, onko linja-autossa turvaistuimia tai –kaukaloita. Tuurista. Lapseni henki ei ole tuurista kiinni. Konduktööri pahoitteli tilannetta kehottaen ottamaan yhteyttä asiakaspalveluunne, ja sen lupasin tehdä. Jatkoin siis turvallisen kulkuneuvon etsimistä Pieksämäki-Kuopio välille. Soitin vakuutusyhtiömme lisäksi myös VR:n asiakaspalveluun saaden vastaukseksi, että jos jatkamme matkaamme esimerkiksi taksilla, korvataan junalipun verran. Tässä vaiheessa pelastavaksi enkeliksi osoittautui isäni, Mötkiksen pappa, joka lähti asiakseen Kuopiosta Pieksämäelle ajamaan, jotta pääsemme kotiin asianmukaisen turvalaitteen kanssa. Toki jotta tähänkin päästiin, täytyi hänen ensin hakea meidän automme saadaksemme lapsemme turvaistuimen käyttöömme matkan ajaksi.

Matkasimme siis kaiken kaikkiaan väliä Helsinki-Kuopio yhteensä seitsemän tuntia. No mikäs siinä, varsinaista aikatauluahan meillä ei ollut eikä suuremmin kiire kotiin. Kuitenkin tuo VR:n näkemys siitä, että linja-auton kyytiin voi ihan hyvin nousta tuollaista vajaata yhdeksän kiloista lasta sylissä pitäen oli pöyristyttävä. Asiasta olen VR:lle asiakaspalautteen laatinut ja sen heille toimitan, kunhan saan oikean henkilön yhteystiedot käsiini. VR:n verkkosivujen asiakaspalautelomake sisältää vain 2500 merkkiä, kun laatimani palaute sisältää lähes 500 sanaa, ei siis ihan riitä.

Reissu sujui siis vaihtelevalla menestyksellä. Jos tuota Mötkiksen sairastamista ei olisi ollut, voisi sanoa, että matka oli menestyksekäs muuten, kuin paluumatkan osalta. Onneksi kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin. Jään tosiaan odottamaan VR:n vastausta ja toivon heidän ymmärtävän näkemykseni pienen lapsen kuljettamisesta linja-autossa ilman asianmukaista turvalaitetta olevan täysin turvatonta ja uusvastuutonta. Jännityksellä jään odottamaan...

Kuitenkin muuten reissu sujui sen verran hyvin,

että todennäköisesti Paavon elokuussa oleville

seuraavalle kahdelle lomaviikollekin

jotain kotimaanreissua suunnitellaan.

Tällä kertaa kuitenkin liikkeelle lähdetään omalla autolla,

uskokaa tai älkää.

Lomareissun valmistelut

Tämä(kin) postaus oli tarkoitus julkaista jo aikaisemmin.

Kuitenkin jotenkin reissuunlähtö tuli niin äkkiä 

ja viimeisten valmistelujen tekemiseen kului aikaa,

joten tämä päätyi julkaisuun vasta nyt.

Kaiken muun hyvän lisäksi vieläpä kuvattomana,

koska kuvat matkalaukuista jäi ottamatta.

Niin.

Oikeestaan siinä vaiheessa, kun Paavon kesäloman ajankohdat varmistuivat, alettiin suunnitella kesälomareissua. Mehän ollaan yleisesti ottaen äärimmäisen huonoja lähtemään minnekkään reissuun. Nuukaillaan hotellien kanssa, kun ei haluttaisi laittaa montaa sataa euroa majoitukseen ja muutenkin tällaista pihinilistiä kauhistuttaa rahanmenon määrä reissussa.

Tänä kesänä kuitenkin tehtiin poikkeus sääntöön ja varattiin meille hotelli ja junamatkat Helsinkiin. Päädyttiin taipumattomina S-ryhmään keskittäjinä Sokos Hotel Torniin. Myös toki hotellin sijainti oli yksi keskeisistä kriteereistä hintavertailua tehdessä. Tultiin siihen tulokseen, että kyseinen hotelli on riittävän lähellä rautatieasemaa sekä keskustaa. Tai Kamppia, kuten savolainen keskustaksi mieltää.

Alkuun mietittiin hetki sitäkjn vaihtoehtoa, että säästetään hotellin hinnan verran majoittumalla Mötkiksen kummin perheen luokse. Onneksi kuitenkaan tässä kohtaa ei pihistelty, vaan varausvahvistus kilahti sähköpostiin nopean hintavertailun jälkeen. Ajateltiin hotellin olevan kaikkien kannalta helpoin mahdollinen ratkaisu ja olisi ihana päästä aamulla valmiiseen aamupalapöytään ilman, että tarvitsee itse laittaa tikkua ristiin. Tai no okei, painaa hissin nappia.

Myös kulkuvälineen valintaa pohdittiin jonkun aikaa. Vaihtoehtoina meillä oli alusta lähtien oma auto tai juna. VR:n sivuja tarkastellessa tulin siihen tulokseen, että meidän maantielaivan keskikulutuksilla junalla meneminen tulee loppupeleissä halvemmaksi. Ja ehkä jopa helpommaksi. Voi vaihtaa vaippaa ja syöttää Mötkistä juuri sillon kun tarvitsee, eikä tarvitse keskeyttää matkan tekemistä sen ajaksi.

Lisäksi yksi näkökulma, jonka nuuka ihminen otti huomioon, on pysäköinnin hinta Helsingissä. Pelkkään pysäköintiin hotellin lähistöllä olevassa parkkihallissa olisi mennyt noin 100€, mitä?! Tässä kohtaa VR vei voiton. Kuitenkaan omaa autoa tuskin olisi kovinkaan paljon tullut Helsingin päässä käytettyä, joten aivan turha olisi ollut sitä ottaa parkkihalliin makaamaan, etenkään tuohon hintaan.

Suunniteltiin reissulle aktiviiteeteiksi käynnit Korkeasaaressa, Suomenlinnassa sekä Kaisaniemen kasvitieteellisessä museossa. Kahdessa ensimmäisessä minä olen käynyt, mutta Paavo ei ja viimeisin on meille molemmille täysin uusi. Lisäksi huonon ilman sattuessa ajatuksena on suunnata Tropicarioon. Mitään shoppailijaihmisiähän me ei Paavon kanssa olla. Varmaan keskustan kaupat tulee pikaisesti pyörähdettyä läpi. Korkeentaan jotain liikkeitä, joita Kuopiossa ei ole, voisi koluta tarkemmin läpi.

Pakkailut toteutettiin pari päivää ennen reissuun lähtöä. Mietittiin tarvittavien vaippojen ja vaatteiden määrää, minkä verran olisi hyvä ottaa Mötkikselle ruokaa mukaan jo kotoa, ettei tarvitse heti ensimmäisenä rynnätä vauvanruokaostoksille, kun kohteeseen päästään. Veikkaan, että tavaraa tuli pakattua aivan liikaa. Kuitenkin ennemmin otan yhdet vaihtovaatteet liikaa, kuin että joudutaan käyttämään likaisia vaatteita tai hankkimaan uusia pakon edessä. Ja siis kyllä tiedämme, että myös Helsingissä myydään vaippoja, mutta ne nyt ei montaa sataa grammaa lentolaukussa paina, joten nekin oli sama ottaa kotoa mukaan.

Hieman jännityksellä suhtaudun tulevaan reissuun.

Miten junamatkat tulee menemään,

malttaako Mötkis nukkua junassa. 

Entäs yöt hotellissa.

Nyt juuri kun meidän yöt ovat rauhoittuneet,

sotkeeko reissuun lähtö ja vieras paikka ne täysin.

Miten kaupan "suolaiset" soseet todellisuudessa maistuvat Mötkikselle.

Tätähän alettiin reissua edeltävällä viikolla testailla,

huonolla menestyksellä.

Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen,

että Mötkiksen ravitsemus ja terveys ei hirveästi kärsi,

vaikka hän eläisi tuon neljä päivää pelkillä

marja- ja hedelmäsoseilla sekä sormiruuilla tissin ohella.

Mötkis 8kk

Viimeksi kuukausikatsausta rustaillessa Mötkis liikkui kierien ja napansa ympäri pyörien. Kuitenkin seitsemän kuukauden ja viikon iässä hän alkoi hapuillen ryömiä ja muutaman päivän päästä siitä hän eteni jo pitkiä matkoja kerrallaan. Lisäksi liikkumisesta tuli selkeästi päämäärätietoisempaa. Esimerkiksi jos Mötkikselle asetti jonkun lelun pienen matkan päähän, meni hän sitä kohti.

Toissapäivänä, tasan kahdeksankuisena Mötkis nousi ensimmäisen kerran itse istumaan lattialla. Myös konttausasentoa harjoitellaan kovasti ja kaksi pientä konttausaskeltakin on yksittäisinä otettu. Kovasti siis ryömimistä vauhdikkaampi meno jo kiinnostaisi, eikä varmasti enää montaa päivää konttaamaan lähtemistä odoteta.

Hyvin pian seitsemän kuukauden iän tultua täyteen myös hampaita puhkesi kaksin kappalein. Neljä kuukautta kaksi etuhammas kerkesikin pullottaa jo aivan pinnassa ja viimein ne saatiin tehtyä läpi asti. Hampaiden teon yhteydessä Mötkis oli todella räkäinen. En tiedä liittyikö tämä suoranaisesti hampaisiin vai oliko hän muutenkin kipeä. Kun suu oli kipeä hampaiden tekemisestä ja nenä tukossa räkäisyydestä, ei Mötkikselle juurikaan ruoka maistunut. Tätä samaa on siis varmaan odotettavissa myös jatkossa hampaiden puhkeamisen ja sairastamisen yhteydessä.

Tällä hetkellä ruokailut menevät aikalailla siten, että päivittäin syödään viisi ateriaa. Joinakin päivinä Mötkis syö itseasiassa jopa kuusi ateriaa. Mötkis on aikalailla kaikkiruokainen ja kaikki ruoka maistuu hänelle hyvin. Suurimman poikkeuksen tähän tekee ehken kananmuna, johon mikromunakkaan muodossa Mötkis suhtautuu äärimmäisen epäluuloisesti. Täytyykin tehdä jotain muita kananmunaa sisältäviä ruokia Mötkikselle, jotta altistusta kyseisellä ruoka-aineelle kuitenkin tulisi.

Sormiruokailua testaillaan aina pienissä määrin. Täytyy kuitenkin todeta, että jos Mötkiksen olisi tarkoitus syödä sormiruokaillen vaikka kolme ateriaa päivässä, jäisi ruokasaldo melko pieneksi. Mötkistä selvästi häiritsee se, miltä ruuat tuntuvat kädessä. Esimerkiksi banaani oli Mötkikselle alkuun varsinainen kuvotuksen aihe, mutta nykyään hän pistelee sen hienosti suuhunsa. Kuitenkin esimerkiksi bataatti ja porkkana sormiruuan muodossa saavat aikaan lähinnä puistatusta. Harjoitellaan kuitenkin pikkuhiljaa ja eiköhän se sormiruokailijakin jossain vaiheessa kuoriudu.

Karkeampiin, yli kahdeksan kuukauden ikäisille tarkoitettuihin soseisiin on siirrytty ja muutamia valmiita "suolaisia" soseita testattu. Tulevana sunnuntaina on nimittäin edessä matka Helsinkiin, eikä reissun päällä luonnollisestikaan ole tarjolla Mötkikselle tuttuja ja turvallisia äidin ja iskän tekemiä soseita, joten kaupan soseidenkin olisi hyvä kelvata. Hedelmäsoseista nuo karkeammatkin soseet kyllä uppoavat. Valikoima niiden suhteen vaan on melko suppea, varsinkin nyt kun Muksu lopetti vauvanruokien valmistuksen.

Pikkuhiljaa pottailuharjoituksia on myös kuluneen kuukauden aikana aloitettu aloitettu. Pottahan Mötkikselle hankittiin jo ehken about kuuden kuukauden iässä ja silloin sitä muutamia kertoja testattiin. Tuloksena tuolloin oli vain silkkaa kauhistunutta huutoa. Testailut jätettiin siis suosiolla tauolle. Uudelleen pottaa testailtiin Mötkiksen ollessa seitsemän kuukautta ja viikon vanha. Tuolloin Mötkis istui hyvillä mielin potalla ja jutusteli siinä innoissaan. Tottakai häntä täytyy vielä tukea potalla istuessaan, sillä Mötkis ei istu vielä itse ja muutenkin hän on sen luokan tohottaja, että pahimmassa tapauksessa hän tipahtaisi potalta laattalattialle siinä pyöriessään ja hyöriessään. Mötkiksen ollessa viikkoa vaille kahdeksankuinen, hän teki ensimmäisen kerran pissan pottaan. Aiheesta kirjoittelinkin silloin ihan omana postauksenaan täällä.

Neuvolakuulumiset saatiin eilen lääkärineuvolan muodossa. Käynnin alkuun otettiin mitat ja lähinnä nuo mitat olivatkin ne, mitkä itseä eniten kiinnostivat. Mötkishän lakkoili kiinteiden suhteen kolmisen viikkoa sittten ja avovastaanotolla käytiin mittoja tarkistuttamassa. Tuoreet mitat olivatkin komeat ja kasvua tapahtunut taas hienosti. Painoa on jo 8880g, pituutta 72,2cm ja päänympärysmitta 47,2cm. Seitsemän kuukauden iässä otettuihin mittoihin verrattuna painoa oli tullut siis 165g, pituutta 2,2cm ja päänympärys kasvanut melkein sentin.

Käytiin muutenkin kuulumiset läpi ja terkkari kehui tämän hetkisiä öitä todella hyviksi. Lääkärin näkemys öihin oli se, että rintaa on oikeastaan turha antaa. Tästä kummastuin hieman, mutta en jaksanut alkaa asiasta väittelemään. Eikö rintamaito tai äidinmaidonkorvike kuitenkin ole alle vuosikkaan pääasiallinen ravinnon lähde.

Käynnistä lääkäri kirjasi seuraavasti: "Kasvaa hienosti: rintamaito+iänmukaiset ruoat. Kananmunasta ihokontaktissa punoitusta. Kaurasta alkuu suolioireita, väistyneet. Ei vielä tavujokeltelua. Ryömii, nousee istumaan. Virkeä poika. Iho siis. Näkö ja kuulo ok, ei karsasta. Sydän, keuhkot ok, kivekset +/+."

Aika hurahtamalla Mötkis on kasvanut. Pitkään käytettiin koon 68 vaatteita. Sinällään olin tuosta aivan mielissäni, sillä kyseisessä koossa Mötkiksellä oli erittäin paljon oman makuni mukaisia vaatteita. Kuitenkin kun kokoon 74 viimein seitsemän kuukauden iässä siirryttiin, sai samalla kertaa kaivaa esiin myös 80 koon bodyt. Ilmeisesti meillä on siis pitkä selkäinen lapsukainen, sillä housuista 74 on passeli kun taas bodyt jo kinnaavat. Kuitenkin myös 80 koon housujakin on jo päässyt käyttöön. Käytössä on Libero Comfortin 4 koon teippivaipat öisin ja Liberon UP&GO:n 5 koon housuvaipat päiväsin. Öisin nuo housuvaipat tuppaavat ainakin meillä falskaamaan, joten on ennemmin käytetty teippejä öisin. Lisäksi teippivaipat ovat myös päivisin käytössä Mötkiksen ollessa sopivassa mielentilassa eikä hän hyöri ja pyöri ympäriinsä vaipanvaihdon aikana.

"Tämä on rakkaus, mitä ei voi kukaan ottaa minulta pois"

Vaan entäs kun se rakkaus ei iskenytkään, kuin salama kirkkaalta taivaalta?

Kun suuret tunteet eivät vyöryneetkään yli heti synnytyssalissa,

kun sain pidellä lastani ensimmäisen kerran.

Tämä on tabuaihe, josta puhutaan aivan liian vähän. Itsekin mietin pitkään, voinko tällaisesta aiheesta kirjoittaa julkiseen blogiin. Voinko minä kertoa, etten rakastunut lapseeni välittömästi siinä silmäyksessä, kun hänet ensimmäisen kerran näin. Voinhan minä. Tämän samaisen aiheen kanssa kamppailee niin moni muukin, mutta tästä ei aleta kasuaalisti keskustella kahvipöydässä.
Ei todellakaan.

Itse tunsin alkuun valtavaa syyllisyyttä siitä, etten juuri salamana rakastunut lapseeni. Ensipäivät kuluivat jotenkin sumussa. Tuntui, kuin hoitaisin jonkun toisen lasta. Etenkin sairaalassa ollessa tämä mielestäni korostui. Tuntui, kuin lapsi ei olisi minun verta ja lihaani vaan sairaalan omaisuutta, jota minä vain pyrin parhaalla mahdollisella tavalla hoitamaan. Tämä sama toistui alkuun myös ensimmäisillä neuvolakäynneillä ja muutenkin lapsestani puhuessa. Koin jotain outoa tilivelvollisuutta ja hirveää tarvetta perustella asioita, esimerkiksi omaa toimintaani.

Nyt jälkeen päin ajatellen ja aiheesta keskusteltuani niin ammattihenkilöstön kuin lähipiirin kanssa olen ymmärtänyt paremmin tuon, miksi en rakastunut lapseeni välittömästi palavasti. Enhän minä tuntenut häntä silloin. Kuinka voisikaan rakastaa jotain täysin tuntematonta, itselle vielä vierasta. Kun lapseen on saanut tutustua, on tuo ylitsepääsemättömän vuolas rakkaus iskenyt. Välillä se iskee lujaa esimerkiksi musiikkia kuunnellessa. Kappaleiden sanoituksista löytyy ne omat ajatukset, joita ei ole sanoiksi osannut pukea. Välillä rakkaus iskee lasta katsellessa. Tajuaa, että ei hitto, hän on meidän lapsi, äidin ja iskän oma pieni.

Toinen syyllisyyden aihe oli se, etten itkenyt lapseni synnyttyä. Koin olevani jääkylmä ämmä, jolla ei ole mitään tunteita. Edes oman lapsen syntymä ei riittänyt liikuttamaan minua niin paljon, että olisin itkenyt. Jälkeenpäin olen kyllä itkenyt, niin ilosta kuin surusta. Koen kuitenkin, että synnytyksen jälkeen olin niin pihalla siitä, mitä juuri tapahtui, etten oikeastaan synnytyssalissa ollessa edes tajunnut, mitä oli juuri tapahtunut. Kuinka suuri ja elämää mullistava hetki oli käsillä.

Vaikka olisi toisin voinut luulla uskon, että tuo lapsettomuus ja sen mukanaan tuoma epätoivo ja epäusko osaltaan vaikuttivat siihen, että koin juuri noita syyllisyyden tunteita. Osaltaan taustamme varmasti myös vaikutti siihen, etten salamana rakastunut lapseemme. Yksinkertaisesti en uskaltanut. Puhuin tästä Paavolle ensimmäisinä kotipäivinä. Aikalailla sanatarkasti kerroin pelkääväni, että poikamme viedään meiltä pois. Pelkäsin, että lapsemme kuolee tai että hänet ihan konkreettisesti viedään meiltä pois, jonkun viranomaisen puolesta.

Pelkäsin rakastua lapseemme, koska en uskonut saavani pitää häntä luonamme kauaa. Koin koko ajan jonkunlaista ulkopuolisuutta ja halusinkin jättäytyä etäälle. Hoidin kyllä lastamme parhaalla mahdollisella tavalla, mutta minulta puuttui tunne. Kuitenkin vastapainona saatoin öisin valvoskella heräillen vähän väliä kuuntelemaan hengittäähän meidän poika.

Keskustelin aiheesta neuvolassa ja myöhemmin ensikotiyhdistyksen ohjaajan kanssa ja sain tilanteeseeni valtavan avun. Sain purkaa tuntojani ja löysin selityksiä sille, miksi koen mitä koen. En onneksi jäänyt asian kanssa yksin, vaan sain rohkaistua mieleni ja hain apua. Olen siitä valtavan ylpeä ja tyytyväinen. Myös lähipiirin kanssa aiheesta keskusteltiin ja sain kuulla toisilta äideiltä heidän kokeneen aivan samaa.

Osaltaan tuo ammattiapu sekä läheisten vertaistuki auttoivat tilanteen mukanaan tuoman syyllisyyden yli. Haluankin kannustaa kaikkia saman asian kanssa painivia ottamaan asian rohkeasti puheeksi neuvolassa, jos läheisten kanssa aiheesta on vaikea keskustella.

Näin isojen asioiden kanssa ei kannata jäädä yksin,

ettei syyllisyys jää varjostamaan suhdetta omaan lapseen.

UNIKOULU

Meillä oltiin pitkään harkittu ja jahkailtu unikoulun pitämistä. Tai myönnettäköön, että minä olin lähinnä se, joka oli jahkaillut. Paavo oli varma asiasta jo paljon ennen minua. Unikoulun tavoitteena meillä oli yösyöttöjen lopettaminen. Mötkiksen yösyömiset vähenivätkin itsestään seitsemän kuukauden iässä huomattavasti ja kun unikoulua muutama päivä ennen kahdeksan kuukauden ikää alettiin pitää, oli yösyöttöjä jäljellä pääsääntöisesti vain yksi. Tuo yösyöttö tapahtui 03-04 aikaan.

Yösyötöiksi lasken tässä kohtaa syömiset, jotka tapahtuvat aikavälillä 20-06. Mötkis alkaa siis nukkumaan aina tuossa kahdeksan aikoihin ja kuutta pidän jollain asteella inhimillisenä aikana nousta. Mielellään ottaisin toki sen, että Mötkis nukkuisi jatkossakin aamulla seitsemään, jopa kahdeksaan asti, kuten tälläkin hetkellä. Rajana kuitenkin aamun ensimmäiselle imetykselle aiomme pitää tuota kuutta. Kuitenkin jos jo esimerkiksi puolen kuuden aikaan itkua kuuluu, en usko, että alamme sitä puolta tuntia varten huudattamaan.

En ole vielä ihan varmuudella päättänyt, että haluanko ottaa Mötkiksen tuossa vaiheessa meidän viereen juurikin vielä hetken aikaa jatkuvien unien toivossa. Toinen vaihtoehto on käydä hänet omassa huoneessaan syöttämässä ja sitten unet jatkuu jos jatkuu. Sinällään olen tykännyt nykyään niistä muutamista tunneista, jotka nukutaan vierekkäin ja monena päivänä nukun Mötkiksen kanssa kainalokkain iltapäikkäritkin.

Perhepetiin en olisi enää valmis palaamaan, sillä oma unenlaatuni kärsi silloin todella huomattavasti. Myös Paavo nukkui tuolloin huonommin, enkä oikein usko Mötkiksenkään nukkuneen parhaalla mahdollisella tavalla. Perhepetijärjestelyyn palaaminenhan ei siis ole meillä mitenkään mietinnän alla enää tässä vaiheessa, kun Mötkis on jo yli kaksi kuukautta omassa huoneessaan nukkunut.

Sitten itse asiaan eli unikouluun. Unikoulu päätettiin pitää Paavon kesäloman aikaan, sillä meidän tilanteessa ainut vaihtoehto on se, että Paavo rauhoittelee Mötkistä öisin. Tähän on kaksi merkittävää syytä, joista ensimmäinen on äärimmäisen ilmeinen: itse imetän ja olisi Mötkiksen kannalta todella ristiriitaista, että maidontuoksuinen äiti tulee häntä rauhoittelemaan kuitenkaan rintaa antamatta.

Toinen syy on se, etten minä kestä kuunnella Mötkiksen itkua, etenkään öisin. Yksikin yö tässä taannoin olin päättänyt, etten anna Mötkikselle rintaa ennen kolmea, sillä hän oli itse ensimmäisen yösyötön sinne asti siirtänyt. No, puoli kaksi Mötkis itki huoneessaan ja menin häntä rauhoittelemaan sillä ajatuksella, etten imetä. Kestin itkua ehkä noin 5 sekuntia, kunnes totesin, että juuu ota vaan tissiä. Ei ole siis todellakaan minun heiniä pitää unikoulua.

Mitään sen suurempia erikoisjärjestelyä ei lähdetty tekemään nukkumisjärjestelyjen suhteen. Paavo nukkui normaalisti meidän makuuhuoneessa ja siitä sitten meni tarpeen mukaan Mötkiksen huoneeseen häntä rauhoittelemaan. Varalle otettiin esille patja, jos Paavon olisi tarpeen nukkua Mötkiksen huoneessa.

Ensimmäinen yö

Mötkis asettui aivan normaalisti yöunille iltapuuron ja -pesujen jälkeen kahdeksan aikoihin ja hipsittiin Paavon kanssa molemmat heti sänkyyn huonon yön pelossa. Ensimmäisen kerran Mötkiksen huoneesta kuului itkeskelyä 23.30. Paavo kävi Mötkistä rauhoittelemassa ja nopeasti hän asettuikin. Seuraavan kerran itkua kuului 3.30. Tuolloin itku oli vaateliaampaa ja rauhoittuminen kesti pidempään. Mötkis kuitenkin asettui nukkumaan ja seuraavan kerran älinää kuului 5.30. Paavo haki Mötkiksen meidän väliin ja jatkettiin unia pilkkien jopa 8.30 asti. Yritti Mötkis nousta jo seiskan aikoihin, mutta oltiin molemmat Paavon kanssa vielä siihen aikaan ihan tiltissä eikä jaksettu nousta.

Toinen yö

Toista yötä edeltävä ilta meni normaalilla kaavalla ja Mötkis nukahti hieman ennen puolta yhdeksää. Painuttiin taas Paavon kanssa sänkyyn unta odottamaan. Ensimmäisen kerran Mötkiksen huoneesta kuului ääntä jo ennen klo 23. Siihen ei kuitenkaan mitenkään reagoitu, vaan Mötkis rauhoittui omin avuin. Kuten edellisenäkin yönä, alkoi vaativa itku klo 4. Paavo kävi Mötkiksen rauhoittelemassa. Rauhoittuminen kesti taas jonkun aikaa, mutta rauhoituttuaan Mötkis nukkui taas puoleen kuuteen saakka. Tuolloin hänet haettiin viereen ja jatkettiin unia klo 7.15 asti. Varmaan Mötkis olisi vielä nukahtanut uudestaankin, mutta yön oltua rauhallisempi kuin edeltäjänsä, jaksettiin jo nousta isimiehenkin kanssa.

Kolmas yö

Kolmantena iltana myös Mötkiksen iltapuuhat menivät normaalilla kaavalla ja yöunille hän rauhoittui kahdeksan aikoja. Parista hyvästä yöstä rohkaistuneena hipsittiin me Paavon kanssa saunaan ja siitä sänkyyn Avaraa luontoa katsomaan. Villiä. Ensimmäisen kerran älinää kuului taas jo 22.30 aikaan, mutta se ei kuitenkaan vaatinut mitään toimenpiteitä. Seuraavan kerran Mötkiksen huoneesta kuului mitään klo 5.10. Tuolloin ajattelin, että päästään kaikki helpommalla kun vain haen Mötkiksen viereen, enkä ala 20 minuutin takia häntä huudattamaan. Aikasempina öinä kun hän oli päässyt viereen tuolloin puoli kuudelta. Jatkettiin siis unia kylki kyljessä, tissi suussa klo 7.45 asti.

Näin kolmen yön kokemuksella täytyy kyllä todeta, että melkoisen helposti on ainakin tähän asti sujunut. Tottakai takapakkia voi tulla ja huonompia öitä voi olla edessä, mutta tähän asti kaikki on mennyt hyvin. Ensimmäisenä ja toisena yönä minä jopa torkuin sillä välin, kun Paavo kävi rauhoittelemassa Mötkistä, vaikka olin ihan varma, että revin pelihousuni ja oon aivan hepakassa kun Mötkis itkee yöllä. Jotenkin vaan pystyin luottamaan täysin siihen, että Paavo hoitaa yöt ja itse saan nukkua, piste.

Tottakai toisena ajankohtana tilanne olisi voinut olla toinen, mutta tämän kokemuksen perusteella ei unikoulun pitämistä olisi välttämättä tarvinnut venyttää Paavon kesälomaan asti. Kuitenkin on mahdotonta tietää, olisiko Mötkis ollut vaikka kuukausi takaperin vielä valmis luopumaan yösyötöistä ja oisiko yöt menneet noin helposti.

Ennen unikoulua pähkäilin, haluanko luopua samalla aamulla viereen ottamisesta. Ainakaaan vielä siitä ei kuitenkaan luovuttu. Koemme molemmat sen perhepedissä nukkumisen luonnollisena jatkeena ja ainakin toistaiseksi jatketaan näin. Toki joku aamu voisin syöttää Mötkiksen omassa huoneessaan ja yrittää saada hänet jatkamaan uniaan vielä siellä. Toisaalta tämä on ollut ratkaisu, joka meillä on ollut käytössä siitä asti, kun Mötkis muutti omaan huoneeseensa, enkä tiedä haluanko tuotakin käytäntöä muuttaa tässä rytäkässä.

Meillähän tilanne oli kerennyt jo ennen unikoulun pitämistä helpottaa huomattavasti ja oltiin pisteessä, jossa en itse enää varsinaisesti kokenut unikoulua välttämättä tarpeelliseksi. Yösyöttöjä oli pääsääntöisesti enää vain yksi, korkeentaan kaksi eikä noin vähäiset kerrat olleet itselleni ongelma. Kuitenkin ajattelimme, että parempi luopua yösyötöistä tässä vaiheessa, kun Mötkiksellä ei vielä ole ihan niin paljon omaa tahtoa, kuin tulevaisuudessa.

Jossain vaiheessahan meillä on vielä edessä jonkunlainen unikoulu noiden päiväunien osalta. Tällä hetkellähän Mötkis nukkuu "pitkät" päikkärit ulkona rattaissa [lainausmerkit syystä, että unet saattavat kestää vain puolituntia riippumatta siitä, nukutaanko ulkona]. Olisi kuitenkin mukava, jos jossain vaiheessa saisimme Mötkiksen unet siirtymään sisälle omaan sänkyyn. Tuo rattaisiin nukuttaminen on vaan ollut niin helppo vaihtoehto, kun siinä todennäköisesti Mötkiksen saa vielä jatkamaan uniaan, jos hän meinaa herätä nukuttuaan liian vähän.

Tällä kolmen yön kokemuksella meidän kohdalla yösyötöistä luopuminen

on sujunut hyvin ja voisi sanoa, että jopa aika kivuttomasti.

Kuten mainitsinkin jo, tulee varmasti aikoja, jolloin öisin valvotaan.

Opitaan uusia taitoja ja tehdään hampaita,

käydään läpi vaiheita toinen toisensa perään.

Kuitenkin tällä hetkellä vaikuttaa lupaavalta

ja jatkoa ajatellen tämäkin on jo eteenpäin.

Nyt on siis suljettu pois se vaihtoehto,

että Mötkis tarvitsee tissiä yöllä rauhoittuakseen

ja jatkaakseen unia.

Ei tarvitse, enää.

Lapsiluku

Tämäkin postaus on odottanut luonnoksissa pölyttymässä liki puoli vuotta.

Koska se jäi silloin tuoreeltaan julkaisematta, kynnys julkaisemiseen kasvoi.

Kun joskus kauan aikaa sitten alettiin Paavon kanssa lapsiluvusta puhua oli ajatuksena, että ainakin kaksi ellei kolmekin lasta olisi sopiva määrä. Nyt kuitenkin kun ollaan opeteltu elämää esikoisen kanssa on tuo ajatus alkanut muuttua. Itse olen ainoa lapsi olosuhteiden pakosta ja siltä osin olen halunnut aina useamman kuin yhden lapsen. Paavolla puolestaan on sisaruksia viisi. Sisarusten osalta olemme siis hyvin erilaisista perheistä.

Sinällään toivoisin Mötkikselle pikkusiskon tai -veljen, mutta en tiedä onko minusta ja meistä siihen, onko se koko perheen etu. Vaikka esikoisen syntymä mullistaa koko maailman, on hänen kohdallaan eniten aikaa sopeutua muutokseen. Toisen tai kolmannen lapsen on tavallaan sujahdettava perheen elämään mukaan. Esikoisen kanssa on esimerkiksi mahdollista pesiä ihokontaktissa juuri niin kauan kun äidistä ja vauvasta hyvältä tuntuu. Seuraavien lapsien kohdalla tätä mahdollisuutta ei välttämättä ole, ellei esimerkiksi lasten iskä tai isovanhemmat pysty olemaan isompien sisarusten kanssa.

Myös asia, joka minua kaikkien vaikeuksien jälkeen terveen lapsen saaneena pelottaa, että voisimmeko saada enää toista tervettä lasta. Jokin syy ja selityshän noille keskenmenoille kuitenkin todennäköisesti on ja veikkaan sen olevan juuri jonkun asteinen kehityspoikkeama. Tottakai elämä kehitysvammaisen tai erityisen tuen tarpeen lapsen kanssa on monesti antoisaa ja rikasta, mutta myös äärettömän raskasta ja kuluttavaa. Sivusta sekä siviili- että työelämässä erityislasten perheitä seuranneena täytyy nostaa heille hattua äärettömän korkealle. Samalla myöntäen myös, etten tiedä olisiko minusta siihen.

12 päivän ikäinen elämämme valo

Yhden raa'an, mutta myös valitettavasti tärkeän näkökulman lapsilukukeskusteluun tuo taloudellinen näkökulma. Ollaan molemmat Paavon kanssa keskituloisissa ammateissa. Molempien ollessa töissä tulot riittivät rentoon elämäntyyliin ja joka kuukausi jotakin saatiin säästöönkin. Jotta pystymme tarjoamaan perheellemme taloudellisesti turvatun tulevaisuuden ja esimerkiksi kaikille harrastusmahdollisuudet, täytyy lapsiluku osaltaan myös suhteuttaa tulotasoon. Tällä tarkoitan sitä, että en halua joutua ikinä sanomaan Mötkikselle, ettei hän voisi harrastaa vaikkapa jääkiekkoa, koska äidillä ja iskällä ei oo vara lisensseihin, varusteisiin ynnä muihin. Lisäksi nykyinen asuntomme on kooltaan juuri sopiva kolmelle hengelle, mutta kahden lapsen kanssa isomman hankkiminen tulisi ajankohtaiseksi jo melko pian. Haluan myös mahdollistaa perheellemme esimerkiksi ulkomaanmatkat. Ei nyt välttämättä vuosittain, mutta kuitenkin edes muutaman vuoden välein.

Lapsilukukeskustelua käytiin moneen kertaan jo raskausaikana ja nyt Mötkiksen syntymän jälkeen, kunnes eräänä päivänä yhteisymmärrykseen päästiin Mötkiksen ollessa parin kuukauden ikäinen. Olin nukkunut erittäin huonosti monena peräkkäisenä yönä Mötkiksen ravatessa tissillä tunnin tai korkeentaan kahden välein ja iltapäivällä Mötkiksen huutaessa selkä kaarella hysteerisenä eikä mikään auttanut, purskahdin itsekin lohduttomaan itkuun.

Sillä hetkellä minulle kirkastui se, etten haluaisi Mötkiksen olevan näkemässä noita romahduksia kuopuksen kanssa itkua turatessa. En voi kuvitella pienen lapsen hätää pikkuveljen tai -siskon ja äidin itkiessä lohduttomana. Kerroin Paavolle tapahtuneesta ja vannotin hänet lyömään jarruja ja jäitä hattuun minulle siinä vaiheessa, jos alan toisesta lapsesta lähiaikoina huuruta.

Tärkeää on muistaa, että tie tähän päivään ja Mötkiksen syntymään oli kivinen.
Vaikka lapsettomuuden jälkeen esikoisen synnyttyä raskautuminen on monesti helpompaa
ja nopeampaa, en haluaisi myöskään Mötkiksen näkevän sitä surua, pettymystä ja vihaakin
 jota koimme keskenmenojen aikaan.

Nyt on aika keskittyä Mötkikseen.

ENSIMMÄISET PISSAT POTTAAN

Mötkikselle hankittiin potta hänen ollessa ehken noin puolen vuoden ikäinen. Muutaman kerran hänen kanssaan siinä käytiin tuolloin istumassa, mutta reaktio oli itkua ja kauhua. Pottailu siis jätettiin ihan täysin. Suunnilleen kuukauden päästä pottaa testattiin uudestaan, tällä kertaa reaktiota ei ollut, toisin sanoen Mötkis istuskeli potalla tyytyväisenä kirjaa katsellen. Tämän onnistuneen kokeilun jäljeen potalla käytiin satunnaisesti, mutta aikalailla unholaan se jäi.

Keskiviikkona kuitenkin heräiltiin kaikessa rauhassa kohtuudella nukutun yön jälkeen ja ajattelin, että tänä aamuna testaan, mitä Mötkis sanoo potalla istumisesta. Hain potan ja kirjan yläkerran vessaan ja istutin Mötkiksen potalle kirjaa katselemaan. Pienen hetken päästä hän alkoi höpötellä ja kohta alkoikin kuulua suhina. Jes, ensimmäiset pissat pottaan! Mötkis ei juuri tapahtumaa noteerannut, mutta itse kehuin ja kiittelin häntä hienosta pissasta.

Vielä pienen hetken Mötkis malttoi istua potalla ja häntä siihen kannustin, sillä yleensä heräämisen jälkeen Mötkis tekee aamukakan. Pian kuitenkin Mötkis ilmaisi halukkuutensa nousta ylös, joten laiteltiin vaippa ja päästin hänet touhuamaan. Vähän ajan kuluttua kakka olikin jo vaipassa, joten jos Mötkis olisi halunnut ja malttanut pidempään istua potalla, olisi kakka voinut sinne tulla.

Pottailun aloittamisesta on monia mielipiteitä ja erilaisia koulukuntia. Osa kokee koko potan turhaksi kapistukseksi ennen kuin lapsi ymmärtää pissaavansa tai kakkaavansa ja osaa siitä kertoa. Tämän lapsi oppii yleensä aikaisintaan 1½-2 vuoden iässä. Osa taas aloittaa pottailun varhain, jopa heti synnytyslaitokselta kotiuduttua, ei kuitenkaan varsinaisesti pottailun muodossa, vaan harjoittaen vauvan vessahätäviestintään.

Meidän perheessä siis sijoitutaan johonkin noiden kahden välille. Meillä ei aleta vielä mitenkään rutiininomaisesti käymään potalla, vaan pikkuhiljaa tutustutaan pottaan ja mikäli sinne saaliita saadaan, niistä kovasti kiitetään ja kehutaan. Koen, että mielummin aletaan totuttautumaan pottaan rauhaksiaan jo nyt, eikä sitten yhtäkkiä tajuta, että meillä on 3-vuotias, jolle potta tai pönttö on täysin vieras ja jota pelottaa potalla tai pöntöllä istuminen.

Kuten aina elämässä ja etenkin vauvavuotena, pottailuunkin liittyy vaiheita. Välillä lapsi saattaa haluta mielellään istua potalla juurikin kirjaa katsellen tai vanhemman kanssa rupatellen ja höpötellen. Välillä taas kieltäydytään ankarasti. Kuten esimerkiksi kiinteiden aloittamisessakin, kuivaksi oppimisessakin on herkkyyskausia, joita tulee uusia. Enkä nyt tällä todellakaan tarkoita, että meillä kahdeksankuisen vauvan kanssa olisi meneillään herkkyyskausi, jonka aikana kuivaksi oppiminen tapahtuisi, en todella. Yleisesti vain siis totean kuivaksi oppimiseenkin kuuluvan herkkyyskaudet.

Kunhan Mötkis hieman kasvaa, aletaan pottailua toteuttaa enemmän rutiininomaisesti; käydään potalla aina unien ja ruokailujen jälkeen. Aikalailla siis samat periaatteet, kuin koiranpennun sisäsiistiksi opettamisessa. Varsinkin jos suolen toiminta silloin edelleen on säännönmukaista, eli esimerkiksi aamukakka tulee pian heräämisen jälkeen, pyritään saamaan se pottaan.

Turha kuivaksi oppimista on mitenkään liikaa yrittää jouduttaa. Lapselle muodostuu valmiudet oppia kuivaksi kolmen ikävuoden kieppeillä, eikä tuota yksilöllistä kehittymistä voi mitenkään jouduttaa. Kuivaksi oppiminen kun kuitenkin perustuu hermostolliseen kehittymiseen ja kypsymiseen. Kuitenkin harjoitella voi ja alkaa tutustua pottaan tai pönttöön siinä vaiheessa, kun se kenenkin lapsen kohdalla luontevalta ja hyvältä ajatukselta tuntuu.

Jokainen pissa ja kakka pois vaipasta on kuitenkin eteenpäin jo senkin suhteen, paljonko vaippoja kuluu päivän aikana. Meillä käytössä on kertakäyttöiset vaipat, joita kuluu vaihtelevasti päivästä riippuen 5-8. Tottakai kestovaippojen käyttö olisi huomattavasti ekologisempi vaihtoehto. Se ei vaan ainakaan vielä ole tuntunut perheellemme sopivalta ratkaisulta. Tuo ympäristönäkökulma huomioiden siis koen myös jokaisen pottaan tullen pissan ja kakan olevan hyväksi.

Näin äitiyslomalla olevan lastentarhanopettajan aivoin ajattelisinkin näin:

varhain aloitetulla pottaan tutustumisella ja lapsentahtisella potalla käymisellä

tuskin voit saada hallaa aikaiseksi lapsellesi.

Täytyy muistaa tässäkin asiassa realiteetit ymmärtäen,

ettei kovinkaan pieneltä lapselta voi odottaa kuivaksi oppimista.

Jokainen lapsi kypsyy ajallaan

ja on vanhempien tehtävä

ja vastuu seurata oman lapsen kehitystä,

vastaten siihen kehitystä tukevalla tavalla.

Lähteenä ja taustatietona käytetty
Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuja
otsikon "Lapsi oppii kuivaksi"-alta.

Muistelua: Miten meillä nukutaan?

Mötkiksellä oli pitkään hyvin selkeä päivärytmi. Hän heräsi klo 8 mennessä, oli aina kerrallaan tunnin hereillä, jonka jälkeen nukkui tunnin. Öisin ensimmäisenä pätkänä Mötkis nukkui 3 tuntia, jonka jälkeen söi vaihtelevasti tunnin, parin välein. Nyt kuitenkin Mötkiksen rytmit on olleet parina päivänä ihan täysin hukassa. En tiedä, onko nyt niin paljon uusia taitoja opittavana vai mikä on, mutta päiväunet eivät meinaa maistua ollenkaan. Rinnalle korkeentaan torkahtaa, mutta heti kun yrittää siirtää rattaisiin tai omaan sänkyynsä nukkumaan Mötkis havahtuu. Päivisin ollaan hurjan pitkiä pätkiä hereillä ja pienten torkkujen voimin jaksetaan taas kukkua vaikka kuinka. Päiväunille laittaessa känistään ja tapellaan unta vastaan, vaikka selkeästi väsyttäisi kovasti.

Öisin nukutaan pääsääntöisesti perhepedissä tai siten, että Mötkis nukkuu sivuvaunussa. Viime öinä on nukuttu enemmän perhepedissä Mötkiksen nukkuessa kylki kyljessä äidin kanssa. Tuolloin omat asennot ovat toki aika mielenkiintoisia ja välillä niskat ja selkä ovat tosissaan pahasti jumissa. Yösyöttöjen lisäksi öiden rikkonaisuutta lisää osaltaan se, että Mötkis piereskelee nukkuessaan ihan älyttömän paljon ja kovaäänisesti. Hän änkää pieruja jalat viuhuen ja paukuttelee menemään kuin aikuinen mies. Yleensä piereskely on aamuyöstä tai aikaisin aamusta pahimmillaan ennen kun kakka herättää Mötkiksen.

Öiden ollessa repaleisia ja päiväunien tynkiä jää äidin lepo melko vähiin. Päivisin otan päikkäreitä mahdollisuuksien mukaan, mutta päivinä jolloin Mötkis nukkuu vain miniunia, ei paljoa unille kerkeä. Vaikka kuinka sanotaan, että kun "vauva nukkuu, niin äitikin nukkuu" ei se välttämättä mene niin. Joinakin päivinä oikeasti sitä pyykkiä vain on pestävä, että vielä seuraavana päivänäkin on vaatetta päälle itse kullakin. Ettei nälkäkuolema korjaa ja tarvitse elää einesten varassa, on myös ruokaa valmistettava jollain aikaa. Lisäksi vielä ihan oma aspektinsa on se, nukuttaako äitiä juuri siihen aikaan kun vauvaa nukuttaa, ei välttämättä.

Tässä rytmien murrosvaiheessa lohduttaudun sillä, että kolmen kuukauden ikäinen vauva alkaa hahmottaa eron yön ja päivän välillä. Meillä on onneksi heti synnäriltä asti ollut hyvin selkeä ero yön ja päivän välillä. Välillä kun kuulee Mötkiksen ikäisten vauvojen nukkuvan jopa jo 8 tuntia heräämättä, kateus nousee väistämättä pintaan. Miksei meille voinut sattua hyvillä unenlahjoilla varustettua vauvaa. Tuolloin kuitenkin muistaa, että meillä on muuten kaikki hyvin. Mötkis on terve, syntyi täysiaikaisena ja kasvaa ja kehittyy ikätasonsa mukaisesti. Tämä on vain vaihe ja pidempääkin unipätkää on varmasti tiedossa jossain kohtaa.

Kursivoidun tekstin olen kirjoittanut joulukuussa, Mötkiksen ollessa parin kuukauden ikäinen. Nyt jälkeen päin kun muistelee tuota aikaa täytyy todeta, etten muista kyseistä ajasta juuri mitään. Joku aika sitten tuli Paavon kanssa puheeksi, että oliko marraskuussa lunta vai satoiko ne joulukuussa. Kumpikaan ei muista.

Kauhulla muistelen tuota aikaa. Olin, tai oikeastaan oltiin, aivan poikki. Väsymys, jonka äärimmäisen katkonainen yöuni aiheuttaa, on jotain aivan järkyttävää. Ensimmäinen unipätkä on ollut Mötkiksellä kolmen tunnin luokkaa, eli itse olen kerennyt nukkua ehkä vähän reilun kaksi tuntia. Siitä eteenpäin on nukuttu pilkkimällä. Ai luoja. Rehellisesti täytyy sanoa, etten tiedä miten on tähän päivään asti päästy. Miten Paavo on pystynyt käymään töissä ja miten minä olen säilyttänyt mielenterveyteni rippeet Mötkiksen kanssa touhutessa.

Joku aika sitten Paavo otti yhtäkkiä puheeksi nuo alkuajat ja sen, miten vähäisiä unemme silloin olivat. Minusta itsestäni tuntui hyvältä se, kun Paavo totesi, ettei hän ymmärrä eikä tiedä miten minä olen jaksanut. Tuntui hyvältä, että toinen ymmärtää, miten rikki ja poikki olin silloin. Tuntui hyvältä tavallaan saada tunnustusta siitä, että olen pärjännyt olosuhteet huomioonottaen hyvin. Edelleenkään kukaan ei ole kuollut nälkään ja kaikilla on ollut päivittäin puhtaat vaatteet päälle laitettavaksi.

Jos palataan tuohon kohtaan, jossa kerron olevani kateellinen perheille, joiden vauvat nukkuvat jopa 8 tuntia heräämättä ja ajattelevani tämän olevan vain vaihe, niin täytyy kyllä todeta, että on pirun pitkä vaihe. Meillä Mötkis on kerran tämän reilun seitsemän kuukauden aikana nukkunut 8 tunnin pätkän. Kerran. Nykyään meillä kuitenkin onneksi nukutaan ensimmäisenä pätkänä lähes joka yö jo 5-6 tuntia, johon olen todella tyytyväinen. Etenkin näin kun peilaa aikaan, jolloin ensimmäinen päivä on tosiaan ollut tuon 3 tuntia.

Koko ajan meillä onneksi yöt ovat asettumaan päin ja nyt parhaimpina öinä Mötkis syö vasta kolmen ja neljän välillä aamuyöllä ensimmäisen kerran. Toki sitä ennen hän älisee enemmän tai vähemmän hereillä joinain öinä useampaankin kertaan, mutta nuo älinöinnit eivät välttämättä edellytä mitään toimia. Niihin molemmat Paavon kanssa herätään, mutta läheskään joka yö ei kumpikaan joudu niiden takia nousemaan, vaan kuulostellaan tilannetta omasta makkarista ja mennään Mötkiksen huoneeseen vasta, jos oikeasti tarvitsee.

Nyt kun nuo ensimmäiset syömiset ovat venyneet jo tuonne kolmen ja neljän välille, alkaa tuntua ihan järkeenkäyvältä, ettei tämän ikäinen lapsi enää tarvitse tissiä keskellä yötä. Unikoulun pitäminenhän meillä on suunnitteilla Paavon jäädessä kesälomalle kesäkuun puolivälissä. Toivotaan kuitenkin, että Mötkis ennen sitä pysyisi tuossa, että aikaisintaan kolmen ja neljän väliin tissiä vaaditaan. Siitä ei kuitenkaan olisi enää kuin muutama tunti venytettävänä tavoitteena olevaan klo 6 ensimmäiseen imetykseen.

Lisäksi tuon ensimmäisen syönnin mahdollisimman pitkälle viivästyminen varmasti tekisi unikoulusta lempeämmän ja helpomman, kun ei tarvitsisi lähteä karsimaan heti puolesta yöstä lähtien tissiä. Jospa nämä yöt tästä viimein pikkuhiljaa asettuisivat ja alettaisiin pikkuhiljaa nukkua ihan oikeasti kokonaisia öitä.

Se on ihmeellistä, miten ihmiskeho sopeutuu vallitseviin olosuhteisiin.

Unen ja levon ollessa kortilla sitä elää tavallaan säästöliekillä.

Kaikki ylimääräinen, energiaa turhaan vievä karsiutuu pois.

Ei ole olennaista muistaa, satoiko ensilumi marras- vai joulukuussa.

Siksi sitä ei muista.

Liikkuva vauva ja koira

Nyt kun Mötkis on ihan todenteolla lähtenyt liikkeelle, on hänen touhujaan täytynyt seurata huomattavan paljon enemmän kuin ennen. Kuitenkaan kenelläkään äidillä tai iskällä ei ole silmiä selässäkin ja viime viikolla ensimmäisen kerran meillä pääsi käymään vahinko. Vallu ja Mötkis olivat näköpiirini ulottumattomissa pöydän toisella puolen, kuului vain Vallun ulahdus ja Mötkiksen korvia raastava parkuminen, jonka jälkeen Vallu juoksi pois ja hain Mötkisken syliini rauhoittumaan.

Heti ensisilmäyksellä en mitään vaurioita Mötkiksestä löytänyt, mutta myöhemmin tarkemman tarkastelun tuloksena löysin hänen ohimoltaan pienen riskun. En tiedä tuliko tuo rokama esimerkiksi Vallun ponnistaessa kyljeltään pystyyn ja hänen tassunsa osuessa Mötkikseen vai ryykkäsikö Mötkis ohimonsa karvalankamattoon, jolla välikohtaus sattui. En usko Vallun hammastaneen Mötkistä, sillä otsan haava ei näyttänyt yhtään siltä, mitä koiran hampaat saavat aikaiseksi.

Mötkis oli vaippasiltaan, joten siltä osin syntyneet vauriot oli helppo tarkastaa, eikä mitään muuta ollut löydettävissä. Kuitenkin tuo vaippasiltaan olo olisi siltä osin ollut huono, jos Vallu olisi hammastanut Mötkistä. Silloin edes vaatteet eivät olisi suojanneet häntä. Mötkis rauhoittui sylissä nopeasti, eikä hän myöhemminkään lattialle päästyään reagoinut Valluun mitenkään poikkeavalla tavalla. Kuitenkaan Vallun reaktio lähestyvään Mötkikseen ei ollut se ideaalein: Vallu näytti hampaat ja poistui paikalta.

Tilanne on siltäkin osin äärettömän harmillinen, sillä Valluhan tuli meille kodinvaihtajana yli viisi vuotta sitten lapsiperheestä. Tuolloin luopumisen syyksi ilmoitettiin ajan puute, minkä ymmärrän täysin. Nyt kuitenkin alkaa hivenen epäilyttää, voisiko taustalla olla jotain muutakin. Joka tapauksessa tästä eteenpäin täytyy olla vielä tarkempi sen suhteen, etteivät Mötkis ja Vallu ole keskenään valvomatta, ollenkaan.

Tietenkään kumpaakaan, ei koiraa eikä lasta, voi välikohtauksesta mitenkään syyttää tai syyllistää. Kumpikaan ei ole millään lailla vastuussa teoistaan, vaan minun olisi pitänyt olla tilanteessa tarkempi. En vain jotenkin yhtään osannut odottaa tällaisen tapahtuvan. Tai osasin tietenkin joo, mutten ajatellut sen tapahtuvan tuossa hetkessä.

Sinällään tuntuu niin harmilliselta, että kahdesta karvaisesta ihmisen parhaasta ystävästä on tullut lapsen syntymän jälkeen taakka ja hetkittäin jopa pahin vihollinen. Helmihän on edelleen toistaiseksi minun vanhempien luona, sillä hän stressaantui kamalasti Mötkiksen syntymän jälkeen ja reagoi Mötkiksen itkuun ulvomalla. Vallusta en ikinä olisi halunnut uskoa vaaraa tai riskiä aiheutuvan ja nyt Vallu onkin yhtäkkiä jatkuvan syynin ja seurannan alla.

Tapahtuneen jälkeen ollaankin oltu Paavon kanssa molemmat erityisen tarkkoja noiden kahden kohtaamisia seuratessa. Ollaan seurattu jokaikistä Vallun liikettä ja elettä, pyrkien ennakoimaa tilanteita mahdollisimman hyvin. Välikohtauksen jälkeisinä päivinä kaikki onkin mennyt ihan mallikkaasti ja Vallu on muutaman kerran oma-aloitteisesti käynyt nuuhkimassa Mötkistä kasvoista ja tutkaillut poikaa tarkemmin.

En tiedä, mitä jatkossa tulee vastaan, mutta tuo ele sentään vaikuttaa lupaavalta. Vallun lähestyessä Mötkistä onkin kiitelty häntä ja hyvitelty, koitettu siis vahvistaa positiivista käytöstä. Tällä hetkellä eletään päivä kerrallaan tämän asian suhteen ja seurataan, ettei Vallu ja Mötkis jää kahden kesken valvomatta laisinkaan. Jatkuvassa pelossa ja jännityksessä en kuitenkaan halua alkaa elää, joten jos alkaa vaikuttaa siltä, että päivät menevät vain pojan ja koiran kyttäämiseen, täytyy muita vaihtoehtoja miettiä.

Täytyy siis jatkossa olla äärettömän tarkkana noiden

kahden ollessa lattialla ja jos mitään vastaavaa meinaa tapahtua,

on valitettavasti olemassa vain yksi vaihtoehto.

Enää Vallulle ei uutta kotia aleta etsiä,

vaan sitten sille täytyy sanoa lopulliset hyvästit.

Toivotaan, ettei siihen tilanteeseen jouduta,

mutta realiteetit täytyy kuitenkin pitää mielessä,

eikä arvaamaton koira ja pieni vauva

ole missään nimessä hyvä eikä hyväksyttävä yhdistelmä.