lauantai 11. helmikuuta 2017

Laskettuaika 11.2.2017

Laskettuaika. Niin. Se päivämäärä, joka ympyröitiin kalentereihin, kirjattiin kirjoihin ja kansiin. Se antaa edelleen odottaa itseään.

Vaikka aikaa keskenmenosta on nyt kulunut jo puoli vuotta, tämä päivämäärä toi ikävät muistot voimakkaina mieleen. Kun päivä lähestyi, henkinen vointi huononi päivä päivältä. Nyt kun se päivä on käsillä, on olo aikalailla tyhjä.

Lasketunajan piti olla päivämäärä, jonka lähimailla meitä on kolme. Nyt se on päivä, joka vain nostaa pintaan kivuliaita muistoja, repii vanhoja haavoja auki ja kuristaa kurkkua itkuna.

En osannut odottaa, että lasketunajan lähestyminen saa minut näin pahoinvoivaksi. Olisihan sen tietenkin voinut arvella menevän niin. Ajattelin kuitenkin toipumisen olevan tässä vaiheessa jo niin pitkällä, että laskettuaika olisi päivä muiden joukossa.

Toivon, että tämän päivän ohittaminen on meille jonkunlainen rajapyykki. Toivon, että se rajaisi surun ja menetyksen loppuun käsitellyksi. En kuitenkaan usko niin käyvän. Tilanne voi jopa pahentua. Jatkossa kuitenkin elämme niitä päiviä, jolloin meitä olisi voinut olla kolme. Niin, olisi voinut olla.

Tapahtunutta emme voi toiseksi muuttaa, siihen täytyy vain sopeutua. Toivon, että seuraavan kerran raskaus kantaa laskettuunaikaan saakka, ja jonain päivänä meitä on kolme.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Pohdintaa keskenmenosta ja toipumiseeni vaikuttaneista tekijöistä

Tähän postaukseen kokosin ajatuksia keskenmenoihin liittyen. Teksti tulee olemaan lähinnä ajatuksen virta- tyyppistä, ilman varsinaista punaista lankaa kirjoitettuja pohdintoja.

Kun tein positiivisen raskaustestin, kahden päivän kuluttua, kuulin kollegani tehneen myös positiivisen testin samoihin aikoihin kanssani. Meidän lasketut ajat olivat päivän erolla. Ennen keskenmenoa jaoimme paljon kuulumisia raskaudesta ja ajattelin, että on hienoa odottaa noin samanaikaisesti jonkun kanssa.

Noh, kun kävi mitä kävi, ei siinä ollut enää mitään hienoa. Työskentelimme päivittäin yhdessä ja kasvavan vatsan ja raskausoireiden seuraaminen sivusta oli minulle erittäin vaikeaa. Tilannetta helpotti se, että meillä oli työkaverini kanssa hyvät välit ja hän ymmärsi tilanteen olevan minulle vaikea ja aiheuttaneen surua. Kuitenkin se oli laiha lohtu ja näin jälkeen päin huomaan olevani rennompi töissä hänen äitiyslomalleen jäännin jälkeen.

Lisäksi työhön liittyvänä asiana myöskään työskentely päiväkodissa alle 3-vuotiaiden ryhmässä ei pian keskenmenon jälkeen ollut erityisen mielekästä. Oli raskasta kohdata päivittäin asiakasperheitä ja heidän onneaan omista lapsistaan. Olin sekä henkisesti, että fyysisesti erittäin uupunut. Nukuin keskenmenon jälkeen huonosti, kunnes hakeuduin uupuneena työterveyslääkärin vastaanotolle saaden reseptin nukahtamislääkkeisiin. Nukahtamislääkkeitä käytin muutamana ensimmäisenä yönä, jotta saatiin unirytmi korjattua ja pahin väsymys nukuttua pois. Sen jälkeen olen harvoin niitä käyttänyt, korkeentaan silloin jos tiedän edessä olevan stressaava päivä, joka saattaisi vaikuttaa unen saantiin tai sen jatkumiseen yön aikana.

Samalla työterveyslääkärin vastaanotolla sain myös lähetteen työpsykologille, jotta pysyn edes jotenkin järjissäni. Kyseinen työpsykologi ei kuitenkaan ollut kanssa todellakaan samalla kartalla. Kävin hänen luonaan muistaakseni kolme kertaa. Viimeisellä kerralla totesin, ettei tämä ainakaan auta minua, korkeentaa pahentaa oloani. Näkemykseni erosivat niin täysin tämän ammattilaisen näkemyksistä, ettei hoitosuhdetta ollut järkevää jatkaa.

Kokemukset keskenmenoista ja lapsettomuudesta ovat todella erilaisia. Jokainen pariskunta ja pariskunnan osapuoli kokee tilanteen täysin omalla tavallaan. Tämä on tullut huomattua etenkin nyt, kun asiaa olen alkanut julkisemmin käsitellä. Vertaistuki, jota ajattelin tällä tavoin löytäväni tai toisille tarjoavani, onkin tuntunut jäävän äärimmäisen vähäiseksi. Jokainen tuntuu olevan niin omien tunteidensa vanki tämän aiheen tiimoilta, ettei edes vertaiselta löydy tukea näihin asioihin.

Toivon itse kasvavani tuosta vankilastani ulos ja pystyväni jatkossa avoimempaan suhtautumiseen. Toivon myös muiden löytävän ymmärrystä toisten kokemuksia kohtaan ja pystyvän hyväksymään sen, että vaikkei kukaan voi käsittää tunteita, joita itse kokee, ovat myös muut kohdanneet vastaanvanlaisen menetyksen.

 Aika. Se on ratkaiseva tekijä.Jokainen tarvitsee yksilöllisen ajan toipumiseen. Nyt kun keskenmenosta on kulunut jo puoli vuotta ja laskettuaika häämöttää muutaman päivän päässä tuntuu, ettei silti ole kulunut riittävästi aikaa. Edelleen ajoittain herkistyn esimerkiksi tulistuessani enemmän kuin mitä minulle oli ominaista ennen viimeisintä keskenmenoa.

En usko, että mikään muu, kuin oman lapsen viimein syliin saaminen voi poistaa surun ja menetyksen tuskan omalla kohdallani. Olen aina tiennyt haluavani äidiksi eikä se kaipuu ja tyhjän sylin tunne poistu, ennen lapsen saamista. En ole hirveästi halunnut miettiä vaihtoehtoa siitä, että entä jos emme saakaan lapsia. Silloin moni asia täytyisi harkita täysin uudella tavalla.

Otan edelleen mielelläni vastaan kysymyksiä ja kommentteja, välillä aiheet tuntuvat olevan tiukassa ja toivoisin blogin kautta hyödyttäväni mahdollisimman monia, jotka tarvitsevat tietoa aiheesta.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo

Minun elämänfilosofiani on kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin pelkistetty: kaikella on jokin merkitys. Kuitenkin siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan tuo ajattelumaailma on hyvin vaikea. Ajattelen myös, että jokaiselle annetaan kannettavakseen sen verran, kuin jaksaa kantaa. Meidän kohdalla se on ollut välillä kohtuuttoman paljon, mutta jokaisesta vastoinkäymisestä olemme kuitenkin selvinneet.

Nämä kaksi ajattelumallia yhdistettynä ovat helpottaneet minua itseäni ymmärtämään monia asioita elämässä. Kaikki se, mitä esteitä tai iloisia asioita on eteeni asetettu, ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka nyt olen. Kaikista niistä olen päässyt yli tai ympäri, sekä vahvistunut taistellessani tuulimyllyjä vastaan.

Vaikka keskenmenot ovat tuottaneet suunnatonta tuskaa, kipuilua omassa ammatissani, katkeruutta lähipiiriä kohtaan sekä monia muita tunteita, ovat ne kuitenkin kasvattaneet minua ihmisenä. Olen oppinut löytämään hyviä puolia elämästä kahdelleen puolison kanssa. Olen oppinut hyväksymään tosiasian siitä, ettei lasten saaminen ole niin helppoa, kuin voisi kuvitella. Toivon, että olen myös oppinut arvostamaan ja vaalimaan toivottavasti tulevaa lastamme eri tavalla, kuin mitä olisin osannut tehdä ennen keskenmenoja.

Keskenmenot ovat opettaneet minulle kärsivällisyyttä, keskeneräisyyden sietämistä, taitoja selvitä pimeistä hetkistä. On aina kaikkein pimeintä, ennen valon sarastusta. On voitettava se pimeys, päästävä ohi pahimmasta hetkestä, jotta voi taas palata valoon.

En sano, että olisin jotenkin valmis siihen, mitä elämä tulee eteeni vielä tuomaan. Olen kuitenkin valmiimpi, kuin olin ennen näitä kolmea keskenmenoa. Olen oppinut käsittelemään menetystä ja surua, jota elämässäni ei ole pahemmin aikaisemmin ollut. Toivon, että saan pidettyä joitain näistä asioista mukanani elämäni aikana ja löytäväni niistä voimaa myös tulevina vaikeina hetkinä.

Tällaiset elämän suuret vastoinkäymiset ravisuttavat ajatusmaailmaa, vievät uskon tulevalta ja romuttavat haaveet tuhansiksi palasiksi. Haluan uskoa, että tuhkan seasta, jonakin päivänä, rakentuu jotain vielä eheämpää, kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Minä uskon huomiseen.