Yksityisen lääkäriaseman gynekologi oli ensimmäinen ihminen, jonka kohtasimme keskenmenouutisten kuulemisen jälkeen. Tai siis kyseinen gynekologihan uutiset kertoi. Järkyttävän uutisen jälkeen istuimme hiljaa itkien hänen vastaanottohuoneessaan kun hän kirjasi sairaskertomukseni ja teki lähetteen naisten tautien osastolle jatkohoitoa varten. Kun hän sai tapahtumat kirjattua kääntyi hän istumaan katsoen meitä päin, puhui surusta ja siitä kuinka siihen on lupa. Pyysin sairaslomaa ja sitä sain. Muistaakseni tältä istumalta sain sairaslomaa seuraavan kahden tai kolmen päivän ajan tai jotain sinne päin. Tämä yksityisen lääkäriaseman gynekologi osoitti myötätuntoaan niinkin yksinkertaisella ja tilanteessa hämmentäneellä teolla, kuin jättämällä laskun antamatta. Tuossa hetkessä voin sanoa, ettei minulle olisi ollut taloudellisilla menetyksillä yhtään mitään väliä. Kuitenkin lämmitti mieltäni paljon, että hän huomioi surumme ja osoitti ihmimillisyytensä tällä teolla. Myöhemmin vein kyseiselle lääkärille pullon punaviiniä, kynttilöitä ja kiitoskortin.
Naisten tautien osaston henkilökunnan kanssa asioin jo heti keskenmenouutisen kuulemista seuraavana päivänä, kun osaston hoitaja soitti minulle ja pyysi tulemaan seuraavana päivänä poliklinikalle tutkittavaksi. Kyseinen hoitaja oli herttaisen oloinen ja jaksoi kerrata puhelimessa minulle useita kertoja mitä nyt tapahtuu kun en itkultani ja hermostuneisuudeltani saanut asiasta kiinni.
Seuraava kokemus kyseisen poliklinikan henkilöstöstä ei ollutkaan niin positiivinen. Menin Paavon kanssa ilmoittautumaan minulle varatulle ajalle ja ilmoittautumiseni vastaanottanut henkilö tiuski ja äyski minulle että mitä minä siellä teen. Ojensin KELA-kortin itku kurkussa ja hän katsoi minua kuin hullua. Pyysin katsomaan tiedot sieltä. Oli kuin en olisi voinut sanoa ääneen kokeneeni keskenmenon. Koin varmaan, että jos en myönnä sitä ääneen, se ei ole totta. Virkailija tarkasti tietoni ja vakavoitui. Suhtautuminen muuttui täysin ja hän pahoitteli tiuskimistaan, ojensi KELA-korttini takaisin ja ohjasi meidät odottamaan vuoroamme odotusaulaan. Tältä virkailijalta olisin toivonut ymmärtäväisempaa kohtaamista, pisteet kuitenkin siitä, että hän pahoitteli toimintaansa.
Polin hedelmällisyyslääkäri ja hänen työparinaan toiminut kätilö olivat erittäin sensitiivisia ja mielestäni hyviä työssään. He kuuntelivat, myötäelivät, antoivat aikaa ja tilaa. Vaikka he kohtaavat työssään varmasti valitettavasti päivittäin meidän tilanteemme kaltaisessa hetkessä eläviä pareja, tuntui kohtaaminen aidolta ja välittävältä. Olin kauhulla odottanut sitätutkimuksen tekoa ja ultraamista sen pelossa, että lääkäri on liian ronski eikä ymmärrä, että minun on hyvin vaikea rentouttaa lihaksiani. Lääkäri kuitenkin puheli minulle rauhoittavasti ja selitti koko ajan mitä tekee ja antoi minulle aikaa hengittää sisään ja ulos riittävän kauan, jotta pystyi rauhoittumaan tutkimusten suorittamisen ajaksi.
Kun tutkimukset ja tulevat hoitosuunnitelmat oltiin käyty läpi hedelmällisyyslääkärin kanssa, siirryimme vielä toiseen vastaanottohuoneeseen keskustelemaan lääkärin työparina olleen kätilön kanssa jatkosta ja surutyöstä. Kätilö selitti juurta jaksaen asiat, tarkensi heti kun näki ettemme ymmärrä mitä hän tarkoittaa tai ainakaan siinä hetkessä pysty asiaa sisäistämään. Hänellä ei tuntunut olevan kiire minnekkään, vaan saimme istua rauhassa, niellä kyyneleitä ja kysyä samat asiat niin monta kertaa kuin tarve vaati. Erilaisiksi tukimuodoiksi kätilö ehdotti neuvolaa ja kriisikeskusta, joista ensimmäiseen olinkin yhteydessä arjen koitettua.
Naisten akuuttikeskus oli paikka, jossa varsinainen keskeytyneen keskenmenon hoito aloitettiin. Siellä tuntui olevan kiire ja resurssipula. Kätilön saapumista sai soittokellon painamisen jälkeen odottaa pitkiä aikoja, luvatut kivunlievitykset tulivat hitaasti jos silloinkaan ilman uutta pyyntöä. Positiivisena pilkahduksena koen kätilön, joka jäi luokseni nähtyäni kuolleen sikiön portatiivin pohjalla. Hänen empatiakykynsä ja aikansa riitti minulle tilanteessa, hän silitti päätäni, halasi ja puhui kauniita sanoja. Hän ymmärsi siinä hetkessä, kuinka paljon tarvitsin ihmistä lähelleni.Tukihenkilöähän minulla ei ollut mukana NAKissa ollessani, joten kätilön antama tuki oli siinä hetkessä enemmän kuin tarpeen.
Neuvolaan soitin seuraavalla viikolla keskenmenon hoitamisen jälkeen peruakseni minulle varatut ajat. Tuolloin terveydenhoitajamme kysyi, haluaisimmeko tulla paikan päälle keskustelemaan aiheesta. Vastasin myöntävästi ja varasimme ajan. Terveydenhoitajan kanssa käytiin läpi keskenmenoa, keskusteltiin siitä, että vaikka keskenmenoja laskennallisesti on kolme, on todennäköisyydet biologisen lapsen saantiin vielä kuitenkin hyvät. Koin kuitenkin, että terveydenhoitaja jäi tilanteessa etäiseksi, enkä kokenut käyntiä erityisen hyvänä. Hän latoi kylmästi faktoja asiaan liittyen ja etenkin kliseinen "te olette vielä nuoria" toteamus kaikui korvissani turhankin paljon vastaanoton aikana. Riippumatta siitä olemmeko nuoria vai vanhoja, keskenmeno on silti yhtä kammottava kokemus.
Työterveysääkäri ja unilääkkeet tulivat kuvioihin kun palasin sairaslomalta töihin ja olin kuin haamu. Huonosti nukutut yöt paistoivat kasvoiltani, en jaksanut keskittyä töihinä ja jaksamiseni todella oli koetuksella. Muutaman viikon tai ehkä jopa kuukauden jälkeen johtajani pyysi päivänpäätteeksi minut huoneeseensa, ohjasi istumaan ja kysyi minulta miten voin. Naamastahan sen näki. Kyyneleet alkoivat valua ja kerroin, etten fyysisesti jaksa valvottujen öiden jälkeen töissä erityisen hyvin. Johtaja kuunteli sanottavani ja kysyi olisiko aika olla yhteydessä työterveyteen. Lupasin ottaa yhteyttä sinne heti seuraavana päivänä, jotta tilanne saataisiin korjattua.
Työterveyshoitajan kautta sain ajan työterveyslääkärillemme. Hänen vastaanotolle mennessään, lääkäri oli kerennyt saada taustatiedot tilanteestani ja oli valmistautunut keskusteluun hyvin. Hän oli keski-iän ohittanut mieslääkäri, joka hoiti siinä hetkessä sekä mieltä että kehoa. Hän pohti aamuyöheräilyihin sopivaa lääkitystä, sen määräsi ja kirjoitti muutaman päivän sairasloman. Vastaanoton aikana hän sanoi, että hänen huoneensa kynnys on matala, hänen luokseen saa tulla uudestaankin, hänelle maksetaan siitä. Asiansa hän sanoi pilke silmäkulmassa. Kun poistuin huoneesta, totesin ääneen itkua pidättäen ettei tässä huoneessa ole kynnystä. Hymyillen lääkäri vastasi vain että "niinpä".
Työpsykologin vastaanotolle sain lähetteen työterveyslääkärin vastaanotolla käytyäni ja tapasin hänet lääkärin kirjoittaman sairasloman puitteissa. Vastaanotolla olin erittäin itkuinen enkä oikein päässyt puusta pitkälle. En pitänyt persoonana psykologia oikein työhönsä sopivana. Olin skeptinen käyntien hyödyllisyyden suhteen, mutta varasimme kuitenkin seuraavan ajan. Myös seuraavalta käynniltä poistuin ristiriitaisissa tunnelmissa, kuitenkin taas uusi aika kädessäni. Kolmannen käynnin aikana näkemykseni erosivat niin pahasti psykologin näkemyksistä, että totesin tämän riittävän. En enää palannut psykologin vastaanotolle koska koin, ettei hän kuunnellut minua. Tai vaikka olisi kuunnellut, ei ainakaan hän ymmärtänyt mitä tarkoitin.
Ison tuen olen myös saanut työtiimiltäni. He kestivät sairaspoissaoloni mukisematta. Antoivat minulle hetken rauhan kesken työpäivän, jos sitä tarvitsin. Auttoivat kantamaan työkuormaa. Veivät ajatuksiani muualle omasta pahasta olostani. He antoivat minulle ajattelemisen aihetta piteässäni ryhmääni kasassa. Puolet hereilläoloajastani vietin mahtavan tiimini seurassa ja sillä oli suuri merkitys minulle.
Läheiset, ystävät ja sukulaiset ovat olleet isossa roolissa toipumisessani. Heidän kanssaan on saanut puhua, itkeä, raivota eivätkä he ole rinnaltani kaikonneet. Parhaan tuen edellämainittujen joukosta koen kuitenkin saaneeni henkilöiltä, joilla on vastaavia kokemuksia. Heidän kanssaan asiaan on voitu palata kerta toisensa jälkeen. He ovat ymmärtäneet miten paljon minuun sattuu edelleen, vaikka aikaa on kulunut. He eivät ainakaan ole tuoneet mitenkään ilmi, että olisivat kyllästyneitä kuulemaan valitustani ja ajattelisivat, että olisi jo aika lopettaa sureminen.
Puoliso. Tämän kohdan edessä olen sanaton. En ikinä ennen keskenmenoa ollut ymmärtänyt, miten ymmärtäväinen ja kärsivällinen puoliso minulla onkaan. Vaikka parisuhdettamme on koeteltu ennenkin ja olemme kohdanneet vaikeita asioita yhdessä, ei mikään ole ollut verrattavissa tähän tuskaan. Kuitenkin se tuska ja kipu, yhdessä vuodatetut kyyneleet toisen sylissä ovat hitsanneet meitä yhteen entisestään. En voi kiittää Paavoa riittävästi rinnallani seisomisesta. Siitä, että hän kantoi minua eteenpäin, kun omat jalkani kompuroivat pimeässä.
Tämän kirjoituksen toivon antavan vinkkejä keskenmenon kohdanneelle siitä, mitä eri kautta kokemukseensa voi saada tukea. Vaikka lähipiirin kanssa asiaa kävisi kuinka läpi, voi ajoittain olla tarpeen saada tuulettaa ajatuksia myös ammattihenkilöiden kanssa. Myös erilaisia vertaistuenmuotoja kannattaa miettiä. Tämä kirjoitus olkoot myös kiitoksena jokaiselle, joka on seisonut tukenamme.
En usko, että suru ja menetyksen tuska koskaan loppuu.
Se vain muuttaa muotoaan.
Se vaimenee päivä päivältä, vuosi vuodelta,
kunnes lopulta, siitä on tullut osa meitä ja meidän elämänpolkua.
Osa polkua, jolla on kiviä,
esteitä, joihin kompuroimme,
mutta aina nousemme ylös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti