Kun koirasta luopuminen on ainut jäljellä oleva vaihtoehto

Kuten otsikko antaa ymmärtää, meillä jouduttiin kiperän aiheen äärelle. Helmin ulina, volina ja vinkuminen Mötkiksen itkiessä ei hellittänyt erilaisista toimintatavoista ja yrityksistä huolimatta, joten päädyimme siihen, että hänelle etsitään uusi koti. Helmin oloa oli pyritty helpottamaan esimerkiksi feromonihaiduttimella, joka todettiin täysin turhaksi, kutsumalla häntä luokse rapsutettavaksi Mötkiksen itkiessä. Kuitenkin kaikki yritykset päättyivät turhina ja tuloksettomina. Pahinta Helmin ulvonta ja volina oli aamuöisin Mötkiksen herätessä. Mötkiksen itku loppuu yleensä vasta siinä vaiheessa, kun hän saa tissin suuhunsa ja tämän toteuttaminen hieman kestää, sillä tässä kohtaa käyn yleensä itse vessassa Paavon rauhotellessa Mötkistä.

Ensimmäisen kerran Paavon sylissä

Tuntuu todella oudolta luopua koirasta tällä tavalla. Oltiin nähty yhdessä sen toilailut yli viiden vuoden ajan ja ajateltiin olevamme ne, jotka myös viimeiset hoippuvat askeleet todistavat. Olin aina ajatellut, että se olen minä tai Paavo, joka Helmin vie viimeiselle kävelylle. Joka nostaa hänet eläinlääkärissä pöydälle, silittää ikiuneen. Nyt se onkin joku muu. Joudutaan hyvästelemään koira kesken sen elämän, jotta tämäkin tarina voi saada onnellisen lopun.

Onneksi Helmille löytyi hyvä perhe, jossa on ennenkin ollut kodinvaihtajia ja rescue-koiria. Heillä on omakotitalo isolla aidatulla pihalla. Heidän lapsensa odottaa innolla koiraharrastuksen aloittamista pitkään toivomansa corgin kanssa. Perfect match. Silti se tekee kipeää. Silti tuntuu pahalta sanoa Helmille heipat ja silittää sitä viimeisen kerran tämän viikon sunnuntaina. Tuntuu pahalta katsoa Helmin kuvia ja kerätä niitä uudelle perheelle tarinaksi Helmin matkalta.

Tämä on kuitenkin ainut oikea ratkaisu myös siltä osin, etten halua antaa tällaista mallia toimia koiran kanssa Mötkikselle. En halua, että hän muistaa äidin lukinneen koiran kodinhoitohuoneeseen pois silmistä ja pois mielestä pidätellen itkua riittämättömyyden tunteen puristaessa rinnassa.

Yksi lapsi ja yksi koira.

On niissäkin ihan tarpeeksi.

En olisi halunnut tämän asian suhteen luovuttaa, antaa periksi.

En kuitenkaan voi enää muutakaan.

En tiedä, mitä keinoja olisimme vielä voineet kokeilla.

Tiedän kuitenkin, että ratkaisu on paras mahdollinen meille kaikille.

Helmi saa arvoisensa loppuelämän kodin.

Me saamme rauhan siltä osin,

ettei itkuisen lapsen lisäksi rauhoiteltavana ole myös stressaantunut koira.

Tämäkin tarina päättyy hyvin.

"Vielä viimeisen kerran mä sua vilkaisen,

voisin sanoakkin jotain mutta vaikenen.

Vielä viimeisen kerran sä mua vilkaisten,

jäät odottamaan näenkö mä sua enää koskaan.

Näenkö sua enää koskaan.

Hengitä hetki hiljaa, hengitä uudelleen.

Ja suoniisi virtaa uutta voimaa.

Se sinut armahtaa."

Viimeisen kerran - Mikko Kuustonen