Yksinkertainen, nelikirjaiminen sana, joka arjen pyörteissä unohtuu.
Apua, auta minua.
Välillä apu on pientä. Puoliso mahdollistaa toisellaevessassa tai suihkussa käynnin. Isovanhempi ottaa lapsen hoitoon, jotta vanhempi pääsee hoidattamaan hampaitaan. Naapuri kantaa kaverina roskat roskakatokseen, kun omat kädet eivät siitä.
Välillä tarvitaan enemmän apua, kun kyseessä on isommat asiat. Lapsi valvottaa yötä päivää ja vanhemmat uupuvat. Uupuneet vanhemmat ajautuvat riitelemään eivätkä enää löydä ulospääsyä. Molemmat tarvitsevat unta ja lepoa, jossa lähipiiri ja tukiverkosto voivat olla isona apuna.
Iso ongelma, mikä meidän perheessä avun saamiseen ja antamiseen liittyy on se, ettei sitä osata pyytää. Ei sen enempää toisiltamme kuin keneltäkään muultakaan. Itse varsinkin syyllistyn tähän usein, varmaan lähestulkoon päivittäin. Tuhahdellen ja tuskaillen väkerrän vielä viimeisillä voimillani arjen askareita vaikka voisin aivan hyvin pyytää Paavolta apua.
Jotenkin harhaisesti kuvittelen, että muut näkevät ja arvaavat avun tarpeeni ilman, että minun täytyy sanaista arkkuani avata. Tässä minulla on suuri kehitystarve ja minun täytyisi alkaa tietoisesti opetella tästä pois. Voisin sanoa ääneen, että hei lähdetkö Paavo pojan kanssa ulos niin saan itse siivottua tai kirjoitettua blogia tai vaikka herranjestas käytyä paskalla rauhassa.
Tämä sama kyllä toistuu myös muun lähipiirin kohdalla. Tiedän, että varmasti saisimme Mötkikselle hoitoapua sitä pyytäessämme. Minä vain olen äärettömän huono sitä pyytämään. Mötkis on ollut jonkun muun kuin minun tai Paavon kanssa ainoastaan sen aikaa, että olemme käyneet kerran Paavon kanssa kahdestaan Prismassa, auton katsastamisen sekä minun hammaslääkärikäyntien ajan. Ehkä enemmänkin kertoja olisi voinut tähän 7 kuukauteen sisältyä.
Myös yksi tekijä, joka vaikuttaa avun pyytämiseen on se, että tiedostan lähipiirillämme olevan myös oma elämä ja välillä aikalailla kädet täynnä siinä omassa arjessa. En halua olla taakkana kenellekään muulle. Kuitenkin yksi näkökulma tähän on myös se, että jos en huolehdi omasta jaksamisestani ja pyydä apua sitä tarvitessani, voin pahimmillaan uupua todella pahasti. Sitten vasta taakka olisinkin.
Tärkeää onkin löytää kultainen keskitie. Pyytää apua sitä tarvitessaan, mutta myös toisaalta pohtia sitä, mitä kaikkea oikeasti on pakko saada tehtyä. Tässäkin se armollisuus itseään kohtaan korostuu. Kodin ei tarvitse olla tip top, pyykit saavat kuivua narulla vielä sen kolmannenkin päivän, äidin ei tarvise olla aina laittautunut kodin ulkopuolella liikkuessaan.
Saa mennä sen mukaan, mikä elämäntilanne nyt on ja antaa itselle löysiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti