Käytiin luovuttamassa ihan normaalisti. Tällä kertaa veri tuli tosi nopeesti, luovutus ei kestäny iv-yhteyden muodostamisen jälkeen kun viis minuutti pussin täyttymiseen. Heti luovutuksen jälkeen olo oli ihan normaali, ihan kun en ois luovuttanu verta ollenkaan ja nousin "luovutuspedin" reunalle istumaan ja vähän aikaa istuttuani menin Paavon luokse seuraamaan sen luovutusta. Kun Paavostakin oli saatu täys pussi verta siirryttiin kahvion puolelle nauttimaan SPR:n tarjoamia kolmiovoileipiä ja istuttiin ihan rauhassa mehua juoden.
Kun olossa ei ruvennu tuntumaan mitään poikkeevaa aateltiin, että lähetään vaan kotiin. Paavo sano, että on pikkusen heikko olo niin sovittiin, että mää ajan autoo. Ei haluttu ottaa sitä riskiä, että Paavo pyörtyy rattiin. Kotiin päästiin turvallisesti ja lähettiin sitten koirien kanssa koirapuistoon. Satuttiinkin puistoon just hyvään aikaan, siellä oli muutama Helmin lempparikoirakaveri ja Vallullekkin oli kavereita, joitten kanssa juosta ja telmiä.
Kerettiin olla puistossa ehkä noin 45 minuuttia kun mulle tuli hirveen paha ja heikko olo ja siirryin penkille istumaan. Pelkäsin tosissaan, että pyörryn kohta, silmissä sumeni, korvissa humeni ja jalat oli jännällä tavalla ihan puupalikat mutta kuitenkin ihan makaroonia. Hetken istuskelin penkillä ja laskin päätä polviin ja yritin ehkästä pyörtymistä hengittelemällä ihan kaikessa rauhassa. Kuitenkin heti kun nostin pään ylös, heikotus valtas uudestaan ja oli pakko palata pääpolvissa asentoon. Etin välillä iteltäni ranteesta pulssia, sieltä sitä ei löytyny mutta kaulalta onnistuin löytämään erittäin heikon pulssin (yleensä mulla löytyy ranteesta tosi helpolla)...
Jonkun aikaa kärvistelin puistossa, kunnes Paavo sano, että eiköhän me lähetä kotiin. Onneks oltiin menty puistoon autolla, minusta ei nimittäin ois todellakaan ollu kävelemään kotiin, vaikka ei koirapuistosta meille olekaan kun ehkä maks 1,5 kilometriä. Jo puistosta autolle siirtyminen tuntu mahottomalta tehtävältä, vaikka matkaa autolle ei ollu kun joku parisen kymmentä metriä. Vähän väliä oli pakko pysähtyä ja viiä päätä polviin kun ei meinannu enää eteensä nähdä. Välillä kerkesin jo pelätä, että kohta meen niin paniikkiin, että saan vielä paniikkikohtauksenkin tähän kaupanpäälle, mutta onneks siltä vältyttiin.
Autolle köpötellessä etanavauhtia pakarat alko mennä hapoille ja autolle päästessä olo oli kun maratonin juosseella. Kun päästiin kotipihaan, olo alko normalisoitua ja loppu ilta on menny minun osalta ilman uusia heikotuksia. Kotiin päästyä kuitenkin Paavoa alko heikottaa ja se makailikin jonkun aikaa sohvalla odotellen pahan olon ohi menoa. Onneks kuitenkaan Paavon olo ei kääntyny kovinkaan huonoks.
Jännään sinällään, kun millään aikasemmalla kerralla kun ollaan luovutettu verta ei oo kummallekaan meistä tullu todellakaan noin pahoja heikotusoireita. Olo on tietenkin ollu vähän kummallinen ja jollain tavalla krapulainen (nestetasopaino pielessä) mutta tälläseltä ollaan ennen vältytty. En tiiä oliko syynä tällä kertaa se, että oltiin koirapuistossa, jossa pääsääntösesti joutuu seisomaan ja kun veren luovutuksen jälkeenhän ei oo suositeltavaa seistä pitkiä aikoja. Vahingosta viisastuneena tiedetään tälttää koirapuistoon luovutuspäivänä seuraavan kerran kun päästään luovuttamaan :)
Sitten loppuun vielä otsikkoon viitaten kun tämä päivä oli vähän risujen täyteinen niin pitihän tähän loppuun kuitenkin laittaa kuvia Paavon siskolta tiistaina saamistani synttäriruusuista, jotka ihme kyllä ovat vieläkin elossa. Mulla on joku lahja ja taito tappaa kaikki kukat :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti