Äitien palautumisesta synnytyksen jälkeen puhutaan todella paljon, mutta toipumisesta ei niinkään. Ainakin omalla kohdallani toipumisen suhteen tuli muutamia aivan täysiä yllätyksiä, joita en osannut odottaa tai niihin varautua millään tavalla. Jonkun verran oltiin puhuttu läheisimmän äitikaverin kanssa synnytyksestä toipumisesta, mutta suurin osa tutuista äideistä totesi loppuraskauden vaivoja valitellessani, että odota vaan aikaa synnytyksen jälkeen. Noh, nyt tiedän itse mitä aika synnytyksen jälkeen on...
Aiheenahan äidin toipuminen tuntuu olevan jonkun asteinen tabu. Olen itse keskustelut toipumisestani avoimesti kaikkien kanssa, jotka siitä ovat kysyneet ja välillä varmaan olen jotain kertonut ihan kysymättäkin. Kuten blogin puolella ennenkin, myös tämän aiheen kohdalla aion raottaa Pandoran lipasta ja kertoa oman kokemukseni tabuaiheesta.
Lähdetään liikkeellä ilmeisimmästä toipumista vaativasta asiasta eli miten alakerta toipui synnytyksestä. Hyvin. Toki ensimmäisinä päivinä istuminen kovalla sairaalasängyllä ei ollut erityisen nautinnollista, mutta kotona pehmeällä sohvalla pystyi jo istumaan ilman ongelmia. Muutaman nirhauman tikkaamisen lisäksi tikattiin eppariviilto sekä 2. asteen repeämä. Tikit sulivat nopeasti ja alle kolmen viikon kuluttua synnytyksestä tikeistä ei ollut tietoakaan. Tottakai lantionpohjanlihakset vaativat vahvistamista ja palautumista, mutta muuten olo on entisellään. Noista tikkausta vaatineista ruhjeista ei ole enää nyt tietoakaan. Toki eppariviillon arpi tulee kulkemaan mukana lopun elämää, mutta kuuluu asiaan. Jälkivuodon takia ja tikkauksien paranemiseksi jokaisen vessareissun yhteydessä piti vaihtaa sidettä ja suorittaa alapesut. Tämän takia vessareissut kestivät normaalia pidempään ja tuntui, että päivässä kerkeä tekemään muuta, kuin joko olemaan vessassa tai imettämään. Kuitenkin tuo huolellinen haavanhoito ei ainakaan voi hidastaa toipumista, joten koin sen tärkeäksi.
Tähän samaan kategoriaan lienee kuuluu myös itselleni aikalailla puskista tullut toipumisen osa-alue eli vatsan toiminta. Itselläni (ja ilmeisesti myös muillakin synnyttäneillä naisilla) maha tuppaa olemaan kovana synnytyksen jälkeen. Tämä kun yhdistetään tikkauksiin ja muutenkin synnytyksen jälkeen hellään alakertaan niin voin sanoa, ettei ole mikään hauska yhtälö. Viisi päivää synnytyksen jälkeen itse ihan täysin kirjaimellisesti paskoin ja itkin kun maha oli niin kovana. Ponnistaa ei uskaltanut, ettei tikit repeä, pelko peräpukamista hiipi mieleen ja tähän yhtälöön kun yhdistetään nälkäänsä hysteerisenä itkevä vauva niin tilanne ei ollut erityisen koominen, korkeentaan traaginen. Lähetin Paavon hakemaan apteekista mahan pehmikkeitä ja niillä onneksi maha saatiin nopeasti sellaiseen tilanteeseen, ettei ulostamisen kanssa tarvinnut tapella. Eli siis suosittelen hankkimaan mahanpehmikkeitä kotiin valmiiksi. Itsellä oli varattuna vain luumua, mutta ainakaan kohdallani se oli riittämätön keino. Käytössä oli seuraavan viikon Pegorion.
Yllätysmomenttina toipumiseen oman käänteensä toi minun napa. Minulla on vuosia sitten ollut napakoru, jonka reiän luulin umpeutuneen. Noh, loppuraskauden aikana lävistysreikä tottakai venyi ja ilmeisesti synnytyksen yhteydessä tai välittömästi sen jälkeen venytyksen loppuessa reiän kuiluun pääsi joku bakteeri. Neljä päivää synnytyksen jälkeen illalla napakorun reikä oli todella turpea ja esimerkiksi Mötkikselle vaippaa vaihtaessa kun maha osui hoitoalustaan, napa aristi pahasti. Vessareissun yhteydessä sitten tutkailin napaa enemmän ja puristelin sitä. Veren värjäämää mitä lie paisenestettä sieltä tuli ulos ihan reilusti. Soittelin läpi lapsivuodeosaston sekä KYS:n päivystyksen saaden ohjeeksi olla aamulla yhteydessä omaan terveysasemaan. Seuraavana päivänä kävinkin terveysasemalla, jossa napa viillettiin auki, viiltoon asetettiin haavalankaa, sain antibioottikuurin sekä ohjeen suihkutella napaa usein päin aikana. Napa lähti paranemaan, mutta kuurin päätyttyä se keräsi uudestaan märkivää töhnää sisäänsä ja kävin terveysasemalla sen uudestaan tyhjentämässä. Vielä nytkin napa vaatii seurailua ja puristelen sitä tarpeen mukaan. Ikävä "vaiva" siis jäi nuoruuden toilailusta.
Yhdeksi toipumisen osa-alueeksi voisi vielä nostaa henkisen toipumisen. Sen lisäksi, että synnytys on fyysisesti erittäin kova ponnistus, jonka kaltaista ei toista ole, oli se ainakin itselleni myös henkisesti kova kokemus. Tällä tarkoitan sitä, että olet aivan omien voimiesi äärirajoilla, koitat muistaa, että jokainen supistus vie lähemmäs lapsesi syntymää ja ottaa ne voimaksi, etkä tappele niitä vastaan ja kuitenkin jokainen ponnistus, joka ei pääty lapsesi syntymään repii sinua aivan kirjaimellisesti kappaleiksi eikä valmista tunnu tulevan.
Oma synnytykseni ei ollut mitenkään traumaattinen tai pelottava, synnytyksen jälkeinen aika sitä oli enemmänkin. Kuumehorkka säikäytti minut todenteolla sekä se, kun lapseni hyvin pian syntymänsä jälkeen lähti iskän ja kätilön kanssa toiseen huoneeseen saamaan lämpöhoitoa ja keuhkoista imettiin lapsivesiä ja itse jäin avuttomana makaamaan tikattavaksi. Synnytyksen prosessointi vaatikin paljon aikaa ja kirjoitin synnytyskertomuksen melkolailla tuoreeltaan heti kotiutumisen jälkeen. Kyselin synnytyksen kulusta paljon Paavolta täyttääkseni mustia aukkoja. Jälkeen päin ajateltuna olisi voinut olla hyvä käydä synnytystä läpi mukana olleiden kätilöiden tai kätilöopiskelijan kanssa. Siitä tuskin ainakaan haittaa olisi voinut olla henkisen toipumisen osalta.
Jokaisen äidin toipuminen on omanlaisensa. Jokainen tekee itse ratkaisut siitä, mistä haluaa puhua läheistensä kanssa, mutta toivottavaa olisi, että jokainen viimeisillään raskaana oleva tuleva äiti saisi kuulla synnytyksestä toipumisesta ainakin äitiysneuvolassa. Omakohtainen kokemukseni on, ettei synnytyksen jälkeisestä ajasta puhuttu laisinkaan äitiysneuvolassa. Synnytystä sivuttiin vain toiveiden kysymisellä ja kirjaamisella, ei muuta. Toki varmasti terveydenhoitaja olisi toipumisesta puhunut, jos siitä olisi tajunnut kysyä, mutta eipä tullut pieneen mieleenkään. Tästä annoin palautetta kun olimme siirtyneet lastenneuvolan puolelle.
Näin reilu 12 viikkoa synnytyksen jälkeen täytyy todeta olevansa kiitollinen siitä, miten hyvin on toipunut. Jälkitarkastuksessa kaikki oli kunnossa ja ajoittain kiristelevän repeämänkin pitäisi toipua entiselleen ajan kuluessa. Sain synnyttää lapseni alakautta, minulle ei jäänyt pysyviä haittoja synnytyksestä ja esimerkiksi ulostamis- ja pidätyskyky ovat ennallaan. Elämäni rankin kokemus toi mukanaan parhaan mahdollisen palkinnon.
Aiheenahan äidin toipuminen tuntuu olevan jonkun asteinen tabu. Olen itse keskustelut toipumisestani avoimesti kaikkien kanssa, jotka siitä ovat kysyneet ja välillä varmaan olen jotain kertonut ihan kysymättäkin. Kuten blogin puolella ennenkin, myös tämän aiheen kohdalla aion raottaa Pandoran lipasta ja kertoa oman kokemukseni tabuaiheesta.
Lähdetään liikkeellä ilmeisimmästä toipumista vaativasta asiasta eli miten alakerta toipui synnytyksestä. Hyvin. Toki ensimmäisinä päivinä istuminen kovalla sairaalasängyllä ei ollut erityisen nautinnollista, mutta kotona pehmeällä sohvalla pystyi jo istumaan ilman ongelmia. Muutaman nirhauman tikkaamisen lisäksi tikattiin eppariviilto sekä 2. asteen repeämä. Tikit sulivat nopeasti ja alle kolmen viikon kuluttua synnytyksestä tikeistä ei ollut tietoakaan. Tottakai lantionpohjanlihakset vaativat vahvistamista ja palautumista, mutta muuten olo on entisellään. Noista tikkausta vaatineista ruhjeista ei ole enää nyt tietoakaan. Toki eppariviillon arpi tulee kulkemaan mukana lopun elämää, mutta kuuluu asiaan. Jälkivuodon takia ja tikkauksien paranemiseksi jokaisen vessareissun yhteydessä piti vaihtaa sidettä ja suorittaa alapesut. Tämän takia vessareissut kestivät normaalia pidempään ja tuntui, että päivässä kerkeä tekemään muuta, kuin joko olemaan vessassa tai imettämään. Kuitenkin tuo huolellinen haavanhoito ei ainakaan voi hidastaa toipumista, joten koin sen tärkeäksi.
Tähän samaan kategoriaan lienee kuuluu myös itselleni aikalailla puskista tullut toipumisen osa-alue eli vatsan toiminta. Itselläni (ja ilmeisesti myös muillakin synnyttäneillä naisilla) maha tuppaa olemaan kovana synnytyksen jälkeen. Tämä kun yhdistetään tikkauksiin ja muutenkin synnytyksen jälkeen hellään alakertaan niin voin sanoa, ettei ole mikään hauska yhtälö. Viisi päivää synnytyksen jälkeen itse ihan täysin kirjaimellisesti paskoin ja itkin kun maha oli niin kovana. Ponnistaa ei uskaltanut, ettei tikit repeä, pelko peräpukamista hiipi mieleen ja tähän yhtälöön kun yhdistetään nälkäänsä hysteerisenä itkevä vauva niin tilanne ei ollut erityisen koominen, korkeentaan traaginen. Lähetin Paavon hakemaan apteekista mahan pehmikkeitä ja niillä onneksi maha saatiin nopeasti sellaiseen tilanteeseen, ettei ulostamisen kanssa tarvinnut tapella. Eli siis suosittelen hankkimaan mahanpehmikkeitä kotiin valmiiksi. Itsellä oli varattuna vain luumua, mutta ainakaan kohdallani se oli riittämätön keino. Käytössä oli seuraavan viikon Pegorion.
Yllätysmomenttina toipumiseen oman käänteensä toi minun napa. Minulla on vuosia sitten ollut napakoru, jonka reiän luulin umpeutuneen. Noh, loppuraskauden aikana lävistysreikä tottakai venyi ja ilmeisesti synnytyksen yhteydessä tai välittömästi sen jälkeen venytyksen loppuessa reiän kuiluun pääsi joku bakteeri. Neljä päivää synnytyksen jälkeen illalla napakorun reikä oli todella turpea ja esimerkiksi Mötkikselle vaippaa vaihtaessa kun maha osui hoitoalustaan, napa aristi pahasti. Vessareissun yhteydessä sitten tutkailin napaa enemmän ja puristelin sitä. Veren värjäämää mitä lie paisenestettä sieltä tuli ulos ihan reilusti. Soittelin läpi lapsivuodeosaston sekä KYS:n päivystyksen saaden ohjeeksi olla aamulla yhteydessä omaan terveysasemaan. Seuraavana päivänä kävinkin terveysasemalla, jossa napa viillettiin auki, viiltoon asetettiin haavalankaa, sain antibioottikuurin sekä ohjeen suihkutella napaa usein päin aikana. Napa lähti paranemaan, mutta kuurin päätyttyä se keräsi uudestaan märkivää töhnää sisäänsä ja kävin terveysasemalla sen uudestaan tyhjentämässä. Vielä nytkin napa vaatii seurailua ja puristelen sitä tarpeen mukaan. Ikävä "vaiva" siis jäi nuoruuden toilailusta.
Yhdeksi toipumisen osa-alueeksi voisi vielä nostaa henkisen toipumisen. Sen lisäksi, että synnytys on fyysisesti erittäin kova ponnistus, jonka kaltaista ei toista ole, oli se ainakin itselleni myös henkisesti kova kokemus. Tällä tarkoitan sitä, että olet aivan omien voimiesi äärirajoilla, koitat muistaa, että jokainen supistus vie lähemmäs lapsesi syntymää ja ottaa ne voimaksi, etkä tappele niitä vastaan ja kuitenkin jokainen ponnistus, joka ei pääty lapsesi syntymään repii sinua aivan kirjaimellisesti kappaleiksi eikä valmista tunnu tulevan.
Oma synnytykseni ei ollut mitenkään traumaattinen tai pelottava, synnytyksen jälkeinen aika sitä oli enemmänkin. Kuumehorkka säikäytti minut todenteolla sekä se, kun lapseni hyvin pian syntymänsä jälkeen lähti iskän ja kätilön kanssa toiseen huoneeseen saamaan lämpöhoitoa ja keuhkoista imettiin lapsivesiä ja itse jäin avuttomana makaamaan tikattavaksi. Synnytyksen prosessointi vaatikin paljon aikaa ja kirjoitin synnytyskertomuksen melkolailla tuoreeltaan heti kotiutumisen jälkeen. Kyselin synnytyksen kulusta paljon Paavolta täyttääkseni mustia aukkoja. Jälkeen päin ajateltuna olisi voinut olla hyvä käydä synnytystä läpi mukana olleiden kätilöiden tai kätilöopiskelijan kanssa. Siitä tuskin ainakaan haittaa olisi voinut olla henkisen toipumisen osalta.
Jokaisen äidin toipuminen on omanlaisensa. Jokainen tekee itse ratkaisut siitä, mistä haluaa puhua läheistensä kanssa, mutta toivottavaa olisi, että jokainen viimeisillään raskaana oleva tuleva äiti saisi kuulla synnytyksestä toipumisesta ainakin äitiysneuvolassa. Omakohtainen kokemukseni on, ettei synnytyksen jälkeisestä ajasta puhuttu laisinkaan äitiysneuvolassa. Synnytystä sivuttiin vain toiveiden kysymisellä ja kirjaamisella, ei muuta. Toki varmasti terveydenhoitaja olisi toipumisesta puhunut, jos siitä olisi tajunnut kysyä, mutta eipä tullut pieneen mieleenkään. Tästä annoin palautetta kun olimme siirtyneet lastenneuvolan puolelle.
Näin reilu 12 viikkoa synnytyksen jälkeen täytyy todeta olevansa kiitollinen siitä, miten hyvin on toipunut. Jälkitarkastuksessa kaikki oli kunnossa ja ajoittain kiristelevän repeämänkin pitäisi toipua entiselleen ajan kuluessa. Sain synnyttää lapseni alakautta, minulle ei jäänyt pysyviä haittoja synnytyksestä ja esimerkiksi ulostamis- ja pidätyskyky ovat ennallaan. Elämäni rankin kokemus toi mukanaan parhaan mahdollisen palkinnon.
 |
| Ensimmäisenä kotipäivänä pesimässä peiton alla |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti