Tähän postaukseen kokosin ajatuksia keskenmenoihin liittyen. Teksti tulee olemaan lähinnä ajatuksen virta- tyyppistä, ilman varsinaista punaista lankaa kirjoitettuja pohdintoja.
Kun tein positiivisen raskaustestin, kahden päivän kuluttua, kuulin kollegani tehneen myös positiivisen testin samoihin aikoihin kanssani. Meidän lasketut ajat olivat päivän erolla. Ennen keskenmenoa jaoimme paljon kuulumisia raskaudesta ja ajattelin, että on hienoa odottaa noin samanaikaisesti jonkun kanssa.
Noh, kun kävi mitä kävi, ei siinä ollut enää mitään hienoa. Työskentelimme päivittäin yhdessä ja kasvavan vatsan ja raskausoireiden seuraaminen sivusta oli minulle erittäin vaikeaa. Tilannetta helpotti se, että meillä oli työkaverini kanssa hyvät välit ja hän ymmärsi tilanteen olevan minulle vaikea ja aiheuttaneen surua. Kuitenkin se oli laiha lohtu ja näin jälkeen päin huomaan olevani rennompi töissä hänen äitiyslomalleen jäännin jälkeen.
Lisäksi työhön liittyvänä asiana myöskään työskentely päiväkodissa alle 3-vuotiaiden ryhmässä ei pian keskenmenon jälkeen ollut erityisen mielekästä. Oli raskasta kohdata päivittäin asiakasperheitä ja heidän onneaan omista lapsistaan. Olin sekä henkisesti, että fyysisesti erittäin uupunut. Nukuin keskenmenon jälkeen huonosti, kunnes hakeuduin uupuneena työterveyslääkärin vastaanotolle saaden reseptin nukahtamislääkkeisiin. Nukahtamislääkkeitä käytin muutamana ensimmäisenä yönä, jotta saatiin unirytmi korjattua ja pahin väsymys nukuttua pois. Sen jälkeen olen harvoin niitä käyttänyt, korkeentaan silloin jos tiedän edessä olevan stressaava päivä, joka saattaisi vaikuttaa unen saantiin tai sen jatkumiseen yön aikana.
Samalla työterveyslääkärin vastaanotolla sain myös lähetteen työpsykologille, jotta pysyn edes jotenkin järjissäni. Kyseinen työpsykologi ei kuitenkaan ollut kanssa todellakaan samalla kartalla. Kävin hänen luonaan muistaakseni kolme kertaa. Viimeisellä kerralla totesin, ettei tämä ainakaan auta minua, korkeentaa pahentaa oloani. Näkemykseni erosivat niin täysin tämän ammattilaisen näkemyksistä, ettei hoitosuhdetta ollut järkevää jatkaa.
Kokemukset keskenmenoista ja lapsettomuudesta ovat todella erilaisia. Jokainen pariskunta ja pariskunnan osapuoli kokee tilanteen täysin omalla tavallaan. Tämä on tullut huomattua etenkin nyt, kun asiaa olen alkanut julkisemmin käsitellä. Vertaistuki, jota ajattelin tällä tavoin löytäväni tai toisille tarjoavani, onkin tuntunut jäävän äärimmäisen vähäiseksi. Jokainen tuntuu olevan niin omien tunteidensa vanki tämän aiheen tiimoilta, ettei edes vertaiselta löydy tukea näihin asioihin.
Toivon itse kasvavani tuosta vankilastani ulos ja pystyväni jatkossa avoimempaan suhtautumiseen. Toivon myös muiden löytävän ymmärrystä toisten kokemuksia kohtaan ja pystyvän hyväksymään sen, että vaikkei kukaan voi käsittää tunteita, joita itse kokee, ovat myös muut kohdanneet vastaanvanlaisen menetyksen.
Aika. Se on ratkaiseva tekijä.Jokainen tarvitsee yksilöllisen ajan toipumiseen. Nyt kun keskenmenosta on kulunut jo puoli vuotta ja laskettuaika häämöttää muutaman päivän päässä tuntuu, ettei silti ole kulunut riittävästi aikaa. Edelleen ajoittain herkistyn esimerkiksi tulistuessani enemmän kuin mitä minulle oli ominaista ennen viimeisintä keskenmenoa.
En usko, että mikään muu, kuin oman lapsen viimein syliin saaminen voi poistaa surun ja menetyksen tuskan omalla kohdallani. Olen aina tiennyt haluavani äidiksi eikä se kaipuu ja tyhjän sylin tunne poistu, ennen lapsen saamista. En ole hirveästi halunnut miettiä vaihtoehtoa siitä, että entä jos emme saakaan lapsia. Silloin moni asia täytyisi harkita täysin uudella tavalla.
Otan edelleen mielelläni vastaan kysymyksiä ja kommentteja, välillä aiheet tuntuvat olevan tiukassa ja toivoisin blogin kautta hyödyttäväni mahdollisimman monia, jotka tarvitsevat tietoa aiheesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti