Laskettuaika. Niin. Se päivämäärä, joka ympyröitiin kalentereihin, kirjattiin kirjoihin ja kansiin. Se antaa edelleen odottaa itseään.
Vaikka aikaa keskenmenosta on nyt kulunut jo puoli vuotta, tämä päivämäärä toi ikävät muistot voimakkaina mieleen. Kun päivä lähestyi, henkinen vointi huononi päivä päivältä. Nyt kun se päivä on käsillä, on olo aikalailla tyhjä.
Lasketunajan piti olla päivämäärä, jonka lähimailla meitä on kolme. Nyt se on päivä, joka vain nostaa pintaan kivuliaita muistoja, repii vanhoja haavoja auki ja kuristaa kurkkua itkuna.
En osannut odottaa, että lasketunajan lähestyminen saa minut näin pahoinvoivaksi. Olisihan sen tietenkin voinut arvella menevän niin. Ajattelin kuitenkin toipumisen olevan tässä vaiheessa jo niin pitkällä, että laskettuaika olisi päivä muiden joukossa.
Toivon, että tämän päivän ohittaminen on meille jonkunlainen rajapyykki. Toivon, että se rajaisi surun ja menetyksen loppuun käsitellyksi. En kuitenkaan usko niin käyvän. Tilanne voi jopa pahentua. Jatkossa kuitenkin elämme niitä päiviä, jolloin meitä olisi voinut olla kolme. Niin, olisi voinut olla.
Tapahtunutta emme voi toiseksi muuttaa, siihen täytyy vain sopeutua. Toivon, että seuraavan kerran raskaus kantaa laskettuunaikaan saakka, ja jonain päivänä meitä on kolme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti