Vaan entäs kun se rakkaus ei iskenytkään, kuin salama kirkkaalta taivaalta?
Kun suuret tunteet eivät vyöryneetkään yli heti synnytyssalissa,
kun sain pidellä lastani ensimmäisen kerran.
Tämä on tabuaihe, josta puhutaan aivan liian vähän. Itsekin mietin pitkään, voinko tällaisesta aiheesta kirjoittaa julkiseen blogiin. Voinko minä kertoa, etten rakastunut lapseeni välittömästi siinä silmäyksessä, kun hänet ensimmäisen kerran näin. Voinhan minä. Tämän samaisen aiheen kanssa kamppailee niin moni muukin, mutta tästä ei aleta kasuaalisti keskustella kahvipöydässä.
Ei todellakaan.
Itse tunsin alkuun valtavaa syyllisyyttä siitä, etten juuri salamana rakastunut lapseeni. Ensipäivät kuluivat jotenkin sumussa. Tuntui, kuin hoitaisin jonkun toisen lasta. Etenkin sairaalassa ollessa tämä mielestäni korostui. Tuntui, kuin lapsi ei olisi minun verta ja lihaani vaan sairaalan omaisuutta, jota minä vain pyrin parhaalla mahdollisella tavalla hoitamaan. Tämä sama toistui alkuun myös ensimmäisillä neuvolakäynneillä ja muutenkin lapsestani puhuessa. Koin jotain outoa tilivelvollisuutta ja hirveää tarvetta perustella asioita, esimerkiksi omaa toimintaani.
Nyt jälkeen päin ajatellen ja aiheesta keskusteltuani niin ammattihenkilöstön kuin lähipiirin kanssa olen ymmärtänyt paremmin tuon, miksi en rakastunut lapseeni välittömästi palavasti. Enhän minä tuntenut häntä silloin. Kuinka voisikaan rakastaa jotain täysin tuntematonta, itselle vielä vierasta. Kun lapseen on saanut tutustua, on tuo ylitsepääsemättömän vuolas rakkaus iskenyt. Välillä se iskee lujaa esimerkiksi musiikkia kuunnellessa. Kappaleiden sanoituksista löytyy ne omat ajatukset, joita ei ole sanoiksi osannut pukea. Välillä rakkaus iskee lasta katsellessa. Tajuaa, että ei hitto, hän on meidän lapsi, äidin ja iskän oma pieni.
Toinen syyllisyyden aihe oli se, etten itkenyt lapseni synnyttyä. Koin olevani jääkylmä ämmä, jolla ei ole mitään tunteita. Edes oman lapsen syntymä ei riittänyt liikuttamaan minua niin paljon, että olisin itkenyt. Jälkeenpäin olen kyllä itkenyt, niin ilosta kuin surusta. Koen kuitenkin, että synnytyksen jälkeen olin niin pihalla siitä, mitä juuri tapahtui, etten oikeastaan synnytyssalissa ollessa edes tajunnut, mitä oli juuri tapahtunut. Kuinka suuri ja elämää mullistava hetki oli käsillä.
Vaikka olisi toisin voinut luulla uskon, että tuo lapsettomuus ja sen mukanaan tuoma epätoivo ja epäusko osaltaan vaikuttivat siihen, että koin juuri noita syyllisyyden tunteita. Osaltaan taustamme varmasti myös vaikutti siihen, etten salamana rakastunut lapseemme. Yksinkertaisesti en uskaltanut. Puhuin tästä Paavolle ensimmäisinä kotipäivinä. Aikalailla sanatarkasti kerroin pelkääväni, että poikamme viedään meiltä pois. Pelkäsin, että lapsemme kuolee tai että hänet ihan konkreettisesti viedään meiltä pois, jonkun viranomaisen puolesta.
Pelkäsin rakastua lapseemme, koska en uskonut saavani pitää häntä luonamme kauaa. Koin koko ajan jonkunlaista ulkopuolisuutta ja halusinkin jättäytyä etäälle. Hoidin kyllä lastamme parhaalla mahdollisella tavalla, mutta minulta puuttui tunne. Kuitenkin vastapainona saatoin öisin valvoskella heräillen vähän väliä kuuntelemaan hengittäähän meidän poika.
Keskustelin aiheesta neuvolassa ja myöhemmin ensikotiyhdistyksen ohjaajan kanssa ja sain tilanteeseeni valtavan avun. Sain purkaa tuntojani ja löysin selityksiä sille, miksi koen mitä koen. En onneksi jäänyt asian kanssa yksin, vaan sain rohkaistua mieleni ja hain apua. Olen siitä valtavan ylpeä ja tyytyväinen. Myös lähipiirin kanssa aiheesta keskusteltiin ja sain kuulla toisilta äideiltä heidän kokeneen aivan samaa.
Osaltaan tuo ammattiapu sekä läheisten vertaistuki auttoivat tilanteen mukanaan tuoman syyllisyyden yli. Haluankin kannustaa kaikkia saman asian kanssa painivia ottamaan asian rohkeasti puheeksi neuvolassa, jos läheisten kanssa aiheesta on vaikea keskustella.
Näin isojen asioiden kanssa ei kannata jäädä yksin,
ettei syyllisyys jää varjostamaan suhdetta omaan lapseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti