Lapsiluku

Tämäkin postaus on odottanut luonnoksissa pölyttymässä liki puoli vuotta.

Koska se jäi silloin tuoreeltaan julkaisematta, kynnys julkaisemiseen kasvoi.

Kun joskus kauan aikaa sitten alettiin Paavon kanssa lapsiluvusta puhua oli ajatuksena, että ainakin kaksi ellei kolmekin lasta olisi sopiva määrä. Nyt kuitenkin kun ollaan opeteltu elämää esikoisen kanssa on tuo ajatus alkanut muuttua. Itse olen ainoa lapsi olosuhteiden pakosta ja siltä osin olen halunnut aina useamman kuin yhden lapsen. Paavolla puolestaan on sisaruksia viisi. Sisarusten osalta olemme siis hyvin erilaisista perheistä.

Sinällään toivoisin Mötkikselle pikkusiskon tai -veljen, mutta en tiedä onko minusta ja meistä siihen, onko se koko perheen etu. Vaikka esikoisen syntymä mullistaa koko maailman, on hänen kohdallaan eniten aikaa sopeutua muutokseen. Toisen tai kolmannen lapsen on tavallaan sujahdettava perheen elämään mukaan. Esikoisen kanssa on esimerkiksi mahdollista pesiä ihokontaktissa juuri niin kauan kun äidistä ja vauvasta hyvältä tuntuu. Seuraavien lapsien kohdalla tätä mahdollisuutta ei välttämättä ole, ellei esimerkiksi lasten iskä tai isovanhemmat pysty olemaan isompien sisarusten kanssa.

Myös asia, joka minua kaikkien vaikeuksien jälkeen terveen lapsen saaneena pelottaa, että voisimmeko saada enää toista tervettä lasta. Jokin syy ja selityshän noille keskenmenoille kuitenkin todennäköisesti on ja veikkaan sen olevan juuri jonkun asteinen kehityspoikkeama. Tottakai elämä kehitysvammaisen tai erityisen tuen tarpeen lapsen kanssa on monesti antoisaa ja rikasta, mutta myös äärettömän raskasta ja kuluttavaa. Sivusta sekä siviili- että työelämässä erityislasten perheitä seuranneena täytyy nostaa heille hattua äärettömän korkealle. Samalla myöntäen myös, etten tiedä olisiko minusta siihen.

12 päivän ikäinen elämämme valo

Yhden raa'an, mutta myös valitettavasti tärkeän näkökulman lapsilukukeskusteluun tuo taloudellinen näkökulma. Ollaan molemmat Paavon kanssa keskituloisissa ammateissa. Molempien ollessa töissä tulot riittivät rentoon elämäntyyliin ja joka kuukausi jotakin saatiin säästöönkin. Jotta pystymme tarjoamaan perheellemme taloudellisesti turvatun tulevaisuuden ja esimerkiksi kaikille harrastusmahdollisuudet, täytyy lapsiluku osaltaan myös suhteuttaa tulotasoon. Tällä tarkoitan sitä, että en halua joutua ikinä sanomaan Mötkikselle, ettei hän voisi harrastaa vaikkapa jääkiekkoa, koska äidillä ja iskällä ei oo vara lisensseihin, varusteisiin ynnä muihin. Lisäksi nykyinen asuntomme on kooltaan juuri sopiva kolmelle hengelle, mutta kahden lapsen kanssa isomman hankkiminen tulisi ajankohtaiseksi jo melko pian. Haluan myös mahdollistaa perheellemme esimerkiksi ulkomaanmatkat. Ei nyt välttämättä vuosittain, mutta kuitenkin edes muutaman vuoden välein.

Lapsilukukeskustelua käytiin moneen kertaan jo raskausaikana ja nyt Mötkiksen syntymän jälkeen, kunnes eräänä päivänä yhteisymmärrykseen päästiin Mötkiksen ollessa parin kuukauden ikäinen. Olin nukkunut erittäin huonosti monena peräkkäisenä yönä Mötkiksen ravatessa tissillä tunnin tai korkeentaan kahden välein ja iltapäivällä Mötkiksen huutaessa selkä kaarella hysteerisenä eikä mikään auttanut, purskahdin itsekin lohduttomaan itkuun.

Sillä hetkellä minulle kirkastui se, etten haluaisi Mötkiksen olevan näkemässä noita romahduksia kuopuksen kanssa itkua turatessa. En voi kuvitella pienen lapsen hätää pikkuveljen tai -siskon ja äidin itkiessä lohduttomana. Kerroin Paavolle tapahtuneesta ja vannotin hänet lyömään jarruja ja jäitä hattuun minulle siinä vaiheessa, jos alan toisesta lapsesta lähiaikoina huuruta.

Tärkeää on muistaa, että tie tähän päivään ja Mötkiksen syntymään oli kivinen.
Vaikka lapsettomuuden jälkeen esikoisen synnyttyä raskautuminen on monesti helpompaa
ja nopeampaa, en haluaisi myöskään Mötkiksen näkevän sitä surua, pettymystä ja vihaakin
 jota koimme keskenmenojen aikaan.

Nyt on aika keskittyä Mötkikseen.