Imetyksen lopettaminen

Oon saanu olla hurjan tyytyväinen siihen,

miten onnistunu imetystaival meillä on jo takana.

Nyt kun Mötkis on ylittänyt yhden vuoden rajapyykin,

on imetyksen lopettamisen miettiminen tullut ajankohtaiseksi.

Se kuitenkin herättää minussa melko ristiriitaisia tunteita.

Heti raskauden alussa tiesin, että haluan lastamme imettää. Piste. Jääräpääminä ei nähnyt muita vaihtoehtoja ja kun imetys alkoi sujua, en nähnyt mitään syytäkään miettiä muita vaihtoehtoja. Itseasiassa koko vauvavuoden aikana Mötkis ei saanut korviketta kertaakaan. Tämä ei ole minulle mikään "sulka hattuun"- tyyppinen meriitti tai saavutus, sillä olihan se ajoittain rankkaa. En voinut olla montaa tuntia kerrallaan poissa Mötkiksen luota, sillä hän ei pullosta suostunut pumpattuja maitoja juomaan ja näin rinta oli ainut tapa ruokkia häntä. Oltiin symbioosissa, tiukassa sellaisessa.

Sitä mukaa kun kiinteitä tuli mukaan kuvioihin viiden kuukauden iästä eteenpäin, pystyin olemaan hieman vapautuneemmin poissa kotoa. Pikkuhiljaa ajan kuluessa päivittäiset imetyskerrat harvenivat ja muistaakseni kymmenen kuukauden iässä päästiin siihen, että Mötkis söi rintaa pääosin vain ruokailujen yhteydessä. Tästähän imetyskerrat ovat edelleen harventuivat ja vuoden iässä Mötkis sai rintaa varhain aamulla kuuden aikaan ja ennen kun noustiin kahdeksan aikaan. Seuraavan kerran hän sai rintaa vasta päiväunien jälkeen iltapäivällä ja viimeisen kerran iltapalan jälkeen ennen yöunille menoa.

Mötkis ei kaipaillut rintaa esimerkiksi päiväunien jälkeen, ellen ollut sitä paikalla tarjoamassa. Pikkuhiljaahan näistäkin muutamasta viimeisestä imetyskerrasta päikkäreiden jälkeinen imetyskerta jäi pois. Se kun aikaisemminkin aina välillä jäi pois, jos ympärillä tapahtui jotain riittävän mielenkiintoista, joka vei Mötkiksen huomion. Välillä mietinkin, että minkä verran maitoa enää edes tulee, mutta toisaalta Mötkis on pääosin tyytyväinen rinnalla ollessaan.

Tällä hetkellä jäljellä on enää yksi ainut imetyskerta. Mötkis saa rintaa aamulla heräämisen jälkeen olkkarissa. Enää en sängyssä häntä imetä, ellei hän ole jostain syystä tullut kesken yön meidän viereen nukkumaan. Tämä on sinällään ihan hyvä ratkaisu tähän hetkeen ja tuolla aamuisella imetyksellä Mötkis saa sen verran mahantäytettä, että kerkeän laittaa aamupalan ilman hirvittävää nälkäkiukkuraivoa.

Sinällään toivon, että lopullinen päätös imetyksen lopettamisesta tulisi Mötkikseltä itseltään. Hän ei vain joku päivä enää kaipaisi rintaa. Toisaalta täysin lopettamisella ei vielä mielestäni ole mikään kiire. Onneksi kukaan ei erityisemmin ole painostanut imetyksen lopettamiseen. Tai no, ei sillä sinällään olisi väliä. Imetys on kuitenkin aina äidin ja lapsen välinen asia, eikä muiden mielipiteiden sen jatkumiseen tai päättymiseen pitäisi juurikaan vaikuttaa.

Varsinkin meidän tilanteessa, jossa Mötkis tulee jatkamaan kotona vielä ainakin ensi syksyyn, ei ole onneksi mikään kiire lopettaa täysin imetystä. Kuitenkin tietyllä tavalla olisi vapauttavaa päättää imetys. Ei tarvitsisi miettiä esimerkiksi minkälaisia vaatteita itse käyttää, soveltuvatko ne imetykseen. Lisäksi oma hormonitoiminta pääsisi palautumaan pikkuhiljaa. Muutenkin voisin mielestäni vielä vähemmällä pohdinnalla jättää Mötkiksen esimerkiksi iskänsä kanssa kahden päiväksi ja tehdä itse jotain muuta.

Nyt siis Mötkiksen ollessa vuoden ja vähän yli kahden kuukauden ikäinen, on imetys lähestulkoon tullut päätökseensä. Yksi ainut kerta on enää jäljellä. Imetyskerran ajoittuessa aamuun ei tarvitse omaa vaatetusta sen kummemmin pohtia, silloin on päällä yökkäri, jota joko nostamalla tai laskemalla Mötkis pääsee rinnalle. Mötkis ei ole enää pitkään aikaan syönyt rintaa varsinaisesti julkisilla paikoilla, sillä siellä hänen huomionsa on aina vienyt jokin muu.

Kuten jo alussa sanoin, olen ollut todella tyytyväinen meidän imetystaipaleeseen. Täysimetystä kesti viisi kuukautta, jonka jälkeen imetys jatkui ainakin tähän vuoden ja kahden kuukauden ikään. Tuo viimeinen imetyskerta saa puolestani jäädä pois tai olla jatkossakin. Yllättävän helpolla kuitenkin nuo kaksi muuta imetyskertaa, päikkäreiden jälkeinen ja ennen yöunia olevat kerrat, jäivät pois. Muutamia kertoja Mötkis yritti illalla päästä rinnalle ennen nukkumaan käymistä, mutta kuitenkaan mitään itkua tai raivoa kertojen poisjääminen ei aiheuttanut.

© Laura Parkkonen

Ensimmäinen vuosi omassa kodissa

Tänään tulee päivälleen vuosi siitä, kun päästiin kantamaan muuttolaatikot ja huonekalut nykyiselle asunnollemme. Tämähän on ensiasuntomme ja siltä osin kaikki oli tietyllä tavalla uutta ja jännittävää. Entisen vuokranmaksun sijaan hoidettavana olikin vastikkeet ja lainan lyhennykset. Myös asunnon kunnossapidolliset asiat kuuluivat eri tavalla meille, kuin vuokra-asunnossa.

Kuten aina täysin uuteen asuntoon muuttaessa, yllätyksiä voi tulla. Meidän kohdallamme suurin yllätys löytyi kodinhoitohuoneesta. Muuttopäivänä Paavo kytki pyykinpesukonetta, mutta kone ei koekäytössä alkanut poistamaan vettä. Paavo ihmetteli asiaa aikansa, kunnes luovutti ja totesi jatkavansa seuraavana päivänä. Seuraavanakaan päivänä mitään ei tapahtunut, joten oltiin yhteydessä rakennuttajaan, joka puolestaan lähetti oman putkimiehensä paikalle. Kyseinen putkimies tutki ja ähersi kodinhoitohuoneen lattiakaivon kimpussa, johon pyykinpesukoneen poisto oli toteutettu. Pian hän kuitenkin totesi, että se on tukossa, siellä on jotain vastassa. Seuraavalle päivälle tilattiin siis toisesta yhtiöstä lisää työmiehiä ja lattiakaivo kuvattiin. Sinne oli siis lattioiden valun yhteydessä mennyt betonia, joka ei ollut enää poistettavissa. Tämän vuoksi päädyttiin ratkaisuun, jossa lattikaivo pinnoitettiin uudelleen ja pyykinpesukoneen poistoputki liitettiin lavuaarin hajulukkoon.

Saatiin siis täysin toimiva ratkaisu, joka on ollut käytössä hyvä. Lisäksi hyvitykseksi vaivasta rakennuttajan toimesta meille kyhäiltiin koira-aita takapihalle. Tässä kohtaa huokaisin ensimmäisen kerran helpotuksesta sen suhteen, että oltiin ostettu uusi asunto ja kaikki tällaiset kömmähdykset kuuluvat rakennuttajan vastuuseen. Seuraava huokaisu olikin kuitenkin jo nurkan takana odottamassa.

Pari päivää muuton jälkeen tuolloin Mötkiksen tuleva kummi, tuli luoksemme yökylään auttamaan minua muuttolaatikoiden purkamisessa. Hän meni illalla suihkuun ja aikansa suihkussa oltuaan kuului "Mari, tää suihku ei sammu". Siinä kohtaa olin jo itse kerennyt kömpiä peittojen alle ja mietin, että "et oo tosissas, etkö osaa yhtä suihkua käyttää". Möngin kylppäriin ja yritin itsekin sulkea suihkuhanan, tuloksetta. Tässä kohtaa kävin herättämässä Paavon, joka unisena tuli myös toteamaan tilanteen: suihkusekoitin on rikki. Onneksi Paavo on koulutukseltaan LVI-asentaja, joten hän tiesi heti, mistä suihkun ´kalustesulku löytyy. Näin saatiin siis suljettua pelkästä suihkusta vedentulo ja muualla asunnossa vettä pystyi käyttämään normaalisti.

Näpyttelin tulikiven katkuisen sähköpostin rakennuttajalle vaatien tilanteen korjaamista heti seuraavana aamuna. Seuraavana aamuna samainen putkimies, joka meillä oli jo kodinhoitohuoneen lattiakaivon tiimoilta vieraillut saapui paikalle vaihtaen suihkusekoittimen uuteen ja päästiin taas suihkuun normaalisti. Myöhemmin samaisesta suihkusta hajosi myös sadetinlautanen, tai miksi sitä sanotaankaan, ja se vaihdettiin uuteen.

Kevättalvella erilliswc:n taso alkoi kupruilla ja se reklamoitiin saaden erittäin huonoa tulosta. Ensinnäkin Topi-keittiön asentaja tilasi väärän värisen tason. Tämä tietenkin kävi ilmi vasta siinä vaiheessa, kun hän oli purkanut puoli vessaa saadakseen vaurioituneen tason irti. Noh, ei muuta kun vanha taso takaisin paikalleen ja kaapinovet ynnä muut purkamisen aikana irroitetut paikoilleen ja uusi taso tilaukseen. Kun oikeanvärinen taso viimein saapui ja se paikalleen asennettiin, oli silikoonien vetämisen jälki sen luokan pelleilyä, etten niitä sulattanut. Ei muuta kun reklamaatio, taas, ja rakennuttajan toimesta kävi työntekijä ne vetämässä uudelleen. Minun isäni on rakennusmies ja hän vetää varmaan lähes päivittäin silikonia laatoituksen viimeistelytyönä, joten viimeistään hänen tullessaan käymään olisi perseelleen vedetyt silikonit aiheuttaneet ihmetystä.

Tällä hetkellä odotamme vuositakuutarkastuslomakkeiden saamista. Muutamia reklamaatioita on jo niin sanotusti sisällä, mutta ne odottavat takuutarkastuksia. Kyseisten reklamaatioiden aiheet ovat ulko-ovi, jonka karmi on ilmeisesti niin vino, että aurinko paistaa sisään oven raosta sekä eteisen peilikaapin lattia, joka on turvonnut. Lisäksi takaterassin laudoitukset on reklamoitu jo ennen muuttoa tehdyssä tarkastuksessa. Terassilaudat ovat todella oksaisia ja siinä on niin isoja koloja, että niihin pahimmassa tapauksessa satuttaa varpaansa todella pahasti. Muita selvästi reklamoitavia asioita ovata kodinhoitohuoneen ratkennut seinien yhtymäkohta, olipa sekavasti selitetty. Siis kulma, jossa kaksi seinää kohtaavat. Siitä on akryylit revennyt. Myös olohuoneen isossa seinässä on huomatettavaa cyproc-levyjen liitoskohdan pullistuessa. Tuo muutaman askeleen portaikko on myös ottanut melko rutkasti osumaa itseensä ja aion senkin osilta tiedustella, että mikä on normaalia kulumaa ja mikä taas laadun heikkoutta. Mitään hirmu suuria reklamaatioaiheita ei siis ole, mutta kuitenkin niin merkittäviä, että haluan niiden tulevan kuntoon.

Täytyy siis kyllä olla erittäin tyytyväinen siihen, että päädyttiin ostamaan uusi asunto. Ei pelkästään meille uusi, vaan täysin koskematon. Nyt meillä on ollut turvanamme rakennuttajan vastuu ja takuukorjausasiat ovatkin sujuneet todella kivuttomasti ja helposti, mistään ei ole tarvinnut alkaa riidellä tai väitellä. Olen ollut asuntomme hinta-laatusuhteeseen myös tyytyväinen. Jos tältä osin jotain moitetta täytyy kuitenkin antaa, niin se kohdistuu Topi-keittiöön ja sinne päin olen myös asiaa viestittänyt.

Todennäköisesti jossain vaiheessa alamme kaipaamaan isompaa asuntoa ja mahdollisesti omakoti- tai paritaloa. Kuitenkin rivarissa asumisessa on omat hyvät puolensa. Huoltoyhtiö hoitaa lumityöt ja nurmenleikkuun, uudessa asunnossa vastikkeet ovat kohtuulliset ja iso osa kiinteistön kunnossapidosta kuuluu talonyhtiön vastuulle. Tottakai tässä on myös kääntöpuolena se, että myös muiden kulut jakautuvat osittain itselle. Omakoti- tai paritalon rauha kuitenkin houkuttaisi. Se, etteivät naapurit välttämättä ala juuri siihen aikaan, kun oma lapsi nukkuu, grillaamaan ja touhuamaan kovaäänisesti omalla takapihallaan. Toki tämä on aivan täysin normaalia asumisenääntä ja siksi en olekaan osannut käydä pyytämässä, että voisitteko olla vähän hiljempaa. Toisaalta hyvä, jos Mötkis oppiikin nukkumaan taustahälystä huolimatta.

Tällaisia pohdintoja vuoden vanhasta kodista. Tarkoituksena olisi jatkaa KOTI-postausten sarjaa. Tällä hetkellähän esiteltynä on vain olohuone ja keittiö, joihin on jo jonkun verran muutosta uuden sohvan ja valaisimet sekä muutamien sisusteiden myötä tullut. Katsotaan jos saisin tuota postaussarjaa tässä pikkuhiljaa jatkettua, vielä kun luonnonvaloa olisi mukavasti tarjolla kuvaamiseenkin. Aikaisempia kotiamme käsitteleviä postauksia löytyy täältä.

Muistelua: Miten meillä nukutaan?

Mötkiksellä oli pitkään hyvin selkeä päivärytmi. Hän heräsi klo 8 mennessä, oli aina kerrallaan tunnin hereillä, jonka jälkeen nukkui tunnin. Öisin ensimmäisenä pätkänä Mötkis nukkui 3 tuntia, jonka jälkeen söi vaihtelevasti tunnin, parin välein. Nyt kuitenkin Mötkiksen rytmit on olleet parina päivänä ihan täysin hukassa. En tiedä, onko nyt niin paljon uusia taitoja opittavana vai mikä on, mutta päiväunet eivät meinaa maistua ollenkaan. Rinnalle korkeentaan torkahtaa, mutta heti kun yrittää siirtää rattaisiin tai omaan sänkyynsä nukkumaan Mötkis havahtuu. Päivisin ollaan hurjan pitkiä pätkiä hereillä ja pienten torkkujen voimin jaksetaan taas kukkua vaikka kuinka. Päiväunille laittaessa känistään ja tapellaan unta vastaan, vaikka selkeästi väsyttäisi kovasti.

Öisin nukutaan pääsääntöisesti perhepedissä tai siten, että Mötkis nukkuu sivuvaunussa. Viime öinä on nukuttu enemmän perhepedissä Mötkiksen nukkuessa kylki kyljessä äidin kanssa. Tuolloin omat asennot ovat toki aika mielenkiintoisia ja välillä niskat ja selkä ovat tosissaan pahasti jumissa. Yösyöttöjen lisäksi öiden rikkonaisuutta lisää osaltaan se, että Mötkis piereskelee nukkuessaan ihan älyttömän paljon ja kovaäänisesti. Hän änkää pieruja jalat viuhuen ja paukuttelee menemään kuin aikuinen mies. Yleensä piereskely on aamuyöstä tai aikaisin aamusta pahimmillaan ennen kun kakka herättää Mötkiksen.

Öiden ollessa repaleisia ja päiväunien tynkiä jää äidin lepo melko vähiin. Päivisin otan päikkäreitä mahdollisuuksien mukaan, mutta päivinä jolloin Mötkis nukkuu vain miniunia, ei paljoa unille kerkeä. Vaikka kuinka sanotaan, että kun "vauva nukkuu, niin äitikin nukkuu" ei se välttämättä mene niin. Joinakin päivinä oikeasti sitä pyykkiä vain on pestävä, että vielä seuraavana päivänäkin on vaatetta päälle itse kullakin. Ettei nälkäkuolema korjaa ja tarvitse elää einesten varassa, on myös ruokaa valmistettava jollain aikaa. Lisäksi vielä ihan oma aspektinsa on se, nukuttaako äitiä juuri siihen aikaan kun vauvaa nukuttaa, ei välttämättä.

Tässä rytmien murrosvaiheessa lohduttaudun sillä, että kolmen kuukauden ikäinen vauva alkaa hahmottaa eron yön ja päivän välillä. Meillä on onneksi heti synnäriltä asti ollut hyvin selkeä ero yön ja päivän välillä. Välillä kun kuulee Mötkiksen ikäisten vauvojen nukkuvan jopa jo 8 tuntia heräämättä, kateus nousee väistämättä pintaan. Miksei meille voinut sattua hyvillä unenlahjoilla varustettua vauvaa. Tuolloin kuitenkin muistaa, että meillä on muuten kaikki hyvin. Mötkis on terve, syntyi täysiaikaisena ja kasvaa ja kehittyy ikätasonsa mukaisesti. Tämä on vain vaihe ja pidempääkin unipätkää on varmasti tiedossa jossain kohtaa.

Kursivoidun tekstin olen kirjoittanut joulukuussa, Mötkiksen ollessa parin kuukauden ikäinen. Nyt jälkeen päin kun muistelee tuota aikaa täytyy todeta, etten muista kyseistä ajasta juuri mitään. Joku aika sitten tuli Paavon kanssa puheeksi, että oliko marraskuussa lunta vai satoiko ne joulukuussa. Kumpikaan ei muista.

Kauhulla muistelen tuota aikaa. Olin, tai oikeastaan oltiin, aivan poikki. Väsymys, jonka äärimmäisen katkonainen yöuni aiheuttaa, on jotain aivan järkyttävää. Ensimmäinen unipätkä on ollut Mötkiksellä kolmen tunnin luokkaa, eli itse olen kerennyt nukkua ehkä vähän reilun kaksi tuntia. Siitä eteenpäin on nukuttu pilkkimällä. Ai luoja. Rehellisesti täytyy sanoa, etten tiedä miten on tähän päivään asti päästy. Miten Paavo on pystynyt käymään töissä ja miten minä olen säilyttänyt mielenterveyteni rippeet Mötkiksen kanssa touhutessa.

Joku aika sitten Paavo otti yhtäkkiä puheeksi nuo alkuajat ja sen, miten vähäisiä unemme silloin olivat. Minusta itsestäni tuntui hyvältä se, kun Paavo totesi, ettei hän ymmärrä eikä tiedä miten minä olen jaksanut. Tuntui hyvältä, että toinen ymmärtää, miten rikki ja poikki olin silloin. Tuntui hyvältä tavallaan saada tunnustusta siitä, että olen pärjännyt olosuhteet huomioonottaen hyvin. Edelleenkään kukaan ei ole kuollut nälkään ja kaikilla on ollut päivittäin puhtaat vaatteet päälle laitettavaksi.

Jos palataan tuohon kohtaan, jossa kerron olevani kateellinen perheille, joiden vauvat nukkuvat jopa 8 tuntia heräämättä ja ajattelevani tämän olevan vain vaihe, niin täytyy kyllä todeta, että on pirun pitkä vaihe. Meillä Mötkis on kerran tämän reilun seitsemän kuukauden aikana nukkunut 8 tunnin pätkän. Kerran. Nykyään meillä kuitenkin onneksi nukutaan ensimmäisenä pätkänä lähes joka yö jo 5-6 tuntia, johon olen todella tyytyväinen. Etenkin näin kun peilaa aikaan, jolloin ensimmäinen päivä on tosiaan ollut tuon 3 tuntia.

Koko ajan meillä onneksi yöt ovat asettumaan päin ja nyt parhaimpina öinä Mötkis syö vasta kolmen ja neljän välillä aamuyöllä ensimmäisen kerran. Toki sitä ennen hän älisee enemmän tai vähemmän hereillä joinain öinä useampaankin kertaan, mutta nuo älinöinnit eivät välttämättä edellytä mitään toimia. Niihin molemmat Paavon kanssa herätään, mutta läheskään joka yö ei kumpikaan joudu niiden takia nousemaan, vaan kuulostellaan tilannetta omasta makkarista ja mennään Mötkiksen huoneeseen vasta, jos oikeasti tarvitsee.

Nyt kun nuo ensimmäiset syömiset ovat venyneet jo tuonne kolmen ja neljän välille, alkaa tuntua ihan järkeenkäyvältä, ettei tämän ikäinen lapsi enää tarvitse tissiä keskellä yötä. Unikoulun pitäminenhän meillä on suunnitteilla Paavon jäädessä kesälomalle kesäkuun puolivälissä. Toivotaan kuitenkin, että Mötkis ennen sitä pysyisi tuossa, että aikaisintaan kolmen ja neljän väliin tissiä vaaditaan. Siitä ei kuitenkaan olisi enää kuin muutama tunti venytettävänä tavoitteena olevaan klo 6 ensimmäiseen imetykseen.

Lisäksi tuon ensimmäisen syönnin mahdollisimman pitkälle viivästyminen varmasti tekisi unikoulusta lempeämmän ja helpomman, kun ei tarvitsisi lähteä karsimaan heti puolesta yöstä lähtien tissiä. Jospa nämä yöt tästä viimein pikkuhiljaa asettuisivat ja alettaisiin pikkuhiljaa nukkua ihan oikeasti kokonaisia öitä.

Se on ihmeellistä, miten ihmiskeho sopeutuu vallitseviin olosuhteisiin.

Unen ja levon ollessa kortilla sitä elää tavallaan säästöliekillä.

Kaikki ylimääräinen, energiaa turhaan vievä karsiutuu pois.

Ei ole olennaista muistaa, satoiko ensilumi marras- vai joulukuussa.

Siksi sitä ei muista.

Ja päivät valoa loistaa ikkunoiden raoista pöytään, jossa on aina kukkia

Moni pariskunta miettii vauvavuoden aikana, miten tästä selvitään.

Miten voittaa vaikeudet väsymyksen keskellä.

Mistä sitä kuuluisaa omaa aikaa, kun tunnit vuorokaudessa tuntuvat loppuvan kesken.

Mistä löytää aikaa vaalia parisuhdetta ja kuinka ylipäätään vaalia parisuhdetta.

Meillä on takana ikäämme nähden pitkä parisuhde, Mötkiksen täyttäessä vuoden olemme me muutaman viikon päästä taittaneet yhteistä taivalta jo 12 vuoden ajan. Tuohon aikaan on sisältynyt hyviä, huonoja ja hyvin huonoja aikoja. Ei nuo vuodet ole aina olleet ruusuilla tanssimista, ei todellakaan. Yhdessä on pysytty välillä hammasta purren ja välillä taas saatu elää aivan ihanaa aikaa.

Välillä mielessäni olen ajatellut, että ristini olen ottanut, niin ristini kannan. Tällä en halua mitenkään tarkoittaa parisuhdettamme taakkana, vaan haen takaa periksiantamattomuutta. Yhteistä tahtotilaa, jonka avulla vaikeuksistakin selviää. Kun pappi 7.11.2015 kysyi tahdonko ottaa Paavon aviomiehekseni, rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, vastasin tahdon. En voinut luvata mitään, muuta kuin sen, että tahdon vaalia parisuhdettamme ja tehdä parhaani, jotta molemmilla olisi hyvä olla. Tahdon rakastaa ehdoitta.

Kun Paavo muutama päivä sitten sunnuntaina toi minulle pyörälenkiltä itsepoimimiaan kukkia muistin taas, kuinka ainutlaatuisen ja ihanan ihmisen kanssa jaankaan elämäni. Kukat oli ensimmäiset Paavon poimimat ja minulle tuomat. Kuten Instagramin puolella maanantaina julkaisin, joku saattaisi ajatella, että kylläpä itsepoimittujen kukkien saaminen kesti. Itse kuitenkin näin asian niin päin, että hyvää kannatti odottaa. Paavo oli ajatuksen kanssa koostanut kimpun, asetellut kukat kauniisti ja solminut ne yhteen. Hän kertoi pysähdelleensä matkansa aikana useita kertoja, etsiessään sopivia kukkia asetelmaan, ja se näkyi.

Vauvavuoden yhdessäpitävä liima on tämän astisen kokemuksen mukaan ne pienet, mutta niin merkitykselliset teot arjen pyörteissä. Otat toisen huomioon ja pyrit ymmärtämään häntä. Meillä tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että Paavo on ollut äärettömän kärsivällinen sen suhteen, miten kiinni minä olen Mötkiksessä. Hän on ymmärtänyt minua tarjoten minulle omaa aikaa, minun kuitenkaan osaamatta tilaisuuksia hyväksikäyttää. Hän on silittänyt selkääni halutessani vain alkaa nukkumaan pitkän päivän päätteeksi tarkoittamatta sillä mitään muuta, kuin hyvää yötä rakas, nuku hyvin, olet minulle tärkeä.

Yksi vauvavuoden ja muutenkin parisuhteen tärkeimmistä asioista kuulin Paavon suusta. Se on, ettei pidä olettaa mitään. Älä oleta äidin saaneen päivän aikana vauvan kanssa loihdittua ruokaa ja kodin hohtavan puhtoisena töistä tullessasi. Älä oleta puolisosi jaksavan työpäivän päätteeksi tehdä mitään muuta, kuin rojahtaa sohvan nurkkaan puhelimen kanssa. Älä oleta mitään, vaan puhu.

Puhu, puhu, puhu. Ja vielä kerran puhu. Puhu siitä mikä tuntuu hyvältä ja mikä pahalta. Puhu kaikesta mahdollisesta. Puhumisen kautta ymmärrät toista ja hänen tarpeitaan paljon paremmin. Kukaan meistä ei ole ajatustenlukija, eikä voi olettaa tietävänsä, miltä toisesta tuntuu ja mitä hän ajattelee. Kysy se yksinkertainen kysymys, kuinka päiväsi sujui. Illalla nukkumaan mennessä sano ne kolme pientä sanaa.

Siinä vaiheessa itselläni herää huoli siitä, millaisissa kantimissa parisuhde on, kun tuo puhe lakkaa. Silloin ollaan harmaalla alueella. Monesti meillä puhumattomuus johtaa riitoihin, kun ei ymmärretä toista. Oletetaan asioita puhumatta niistä. Onneksemme tähän astisen parisuhteemme aikana kaikki asiat, niin hyvät kuin huonot, ovat olleet puhuttavissa.

Kuten jo aikaisemmin sanoin, ei meidän elämämme ole aina ollut ruusuilla tanssimista. Se elämä on runnonut myös parisuhdetta välillä järeämmälläkin moukarilla. Vaikeuksien kautta voittoon ja entistä vahvempina on ylös noustu. Tästä syystä jaksan uskoa, että se ehkä vauvavuoden toistetuin mantra "tämä on vain vaihe", vie meidät tämänkin yli. Paljon pahempaakin on yhdessä koettu ja tästäkin selvitään yhdessä, jos vain tahdotaan.

Tiedämme molemmat, että tämä on vain väliaikaista. Mötkis on näin pieni vain niin lyhyen aikaa ja jokainen päivä vie lähemmäs niitä aikoja, kun sekä kahdenkeskistä että myös omaa aikaa on taas enemmän. Nyt kaikkien täytyy sopeutua ja mukautua vallitsevaan tilanteeseen. Nauttia tästä hetkestä muistaen, että pian Mötkis kirmaa suoraan koulupäivän päätteeksi kavereiden luokse ja kerkeämme nähdä hänestä vain kantapäät.

Tähän asti olemme eläneet hyvin pitkälti tietynlaisessa kuplassa: on vain me kolme. Toki minä ja Mötkis ollaan Paavon työpäivien aikaan nähty mammakavereita ja heidän lapsiaan, mutta työpäivien jälkeen ollaan hyvin pitkälti oltu kolmelleen ja touhuttu perheenä. Pikkuhiljaa tuota kuplaa on pyritty puhkaisemaan ja järjestetty sitä omaa aikaa molemmille. Kuitenkin vielä meidän kahdenkeskinen aika on tarkoittanut lähinnä illalla Mötkiksen nukahdettua olevia hetkiä, jonka molempien silmät vielä pysyvät auki.

Nyt kun Mötkis kasvaa koko ajan isommaksi ja kiinteitä menee päivässä jo hyvin, voisi tuota parisuhdeaikaakin ruveta pikkuhiljaa helpommin järjestämään. Emme ole valmiita mihinkään lapsivapaaseen yöhön tai päivään, mutta joku ilta tai päivä voitaisiin käydä yhdessä syömässä ja tehdä jotain ihan kahden. Tiedän, että varmasti ainakin omat ajatukseni harhailisivat vähän väliä Mötkikseen ja miettisin, miten hänellä menee. Kuitenkin pieni irtiotto ja aikuisten kahdenkeskinen aika tekisi varmasti hyvää.

Parisuhteen ja kodin yleinen ilmapiiri kuitenkin heijastuu melko vahvasti myös lapseen, joten siltä osin on myös parisuhteen vaaliminen tärkeää vauvavuoden aikana ja myös jatkossa. Mielestäni jos parisuhde aiheuttaa enemmän surua kuin onnea, ei siihen kannata jäädä. Ei edes sillä ajatuksella, että pysytään yhdessä lasten takia. Ei. Se on vihoviimeinen syy, minkä takia jäädä huonoon parisuhteeseen. Huono parisuhde heijastuu lapseen ja vaikuttaa siihen, millaisen mielikuvan hän muodostaa parisuhteesta ja siitä millaista kotona ylipäätään on. Jos tunnelma on koko ajan kireä, isä paiskii päivät pitkät töissä ja äiti on niin sanotusti nyrkin ja hellan välissä, antaa se aivan väärän viestin siitä, minkälainen normaali ja terve parisuhde on.

Tästäkin syystä haluamme vaalia parisuhdettamme.

Mielestäni meidän parisuhteemme on hyvä ja vaalimisen arvoinen.

Sen eteen kannattaa tehdä töitä ja panostaa meihin.

Mikään ihmissuhde ei säily hyvänä ilman vaalimista ja panostamista.

Parisuhde on kuitenkin mielestäni yksi elämän tärkeimmistä ihmissuhteista

ja siten vaivankin arvoinen.

On onni saada jakaa elämänsä parhaan ystävänsä kanssa.

Miten koirat todellisuudessa suhtautuivat vauvaan

Heti alusta asti koirat ovat suhtautuneet Mötkikseen juuri oikealla tavalla. Sairaalasta kotiuduttua koirat nuuhkivat ja tutkivat Mötkistä tarkkaan, jättäen hänet kuitenkin rauhaan heti kun käskettiin. Molemmat saattoivat käydä seisomassa sohvan reunaa vasten ja nuuhkutella vauvantuoksua innoissaan, kuitenkin pian väistyen muualle.

9 päivän ikäinen nuuhkuteltava

Nyt kuitenkin niin sanotusti pölyn laskeuduttua reilun neljän kuukauden jälkeen koirien käytöksiä verratessa on havaittavissa aivan selvä ero.

Useimpina päivinä Vallu pitää etäisyyttä Mötkikseen paljonkin. Vallu saattaa tulla käymään olohuoneessa, jos minäkin olen lattialla Mötkiksen kanssa, mutta ison osan päivistä hän viettää Mötkiksen huoneen nurkassa rahilla makoillen. Vallun käytös harmittaakin minua hivenen, ei hänen tarvitsisi eristäytyä muusta laumasta. Kuitenkin onneksi Vallu hakeutuu aina halutessaan rapsutuksilla ja tilanteen salliessa niitä saakin. Vallun suhtautuminen vauvaan voi toki johtua hänen aiemmasta perheestään, jossa oli pieniä lapsia.
 
Helmi taas on Vallun vastakohta. Hän on paljon enemmän kiinnostunut Mötkiksestä ja siitä, mitä me puuhaamme. Tällä on kuitenkin myös varjopuoli. Mötkiksen synnyttyä Helmin jonkun asteiset äidin vaistot heräsivät ja jos Mötkis itkee, Helmi alkaa ulista ja volista onnettomana. Pahimpina väsypäivinä minulla menee hermo Helmin käytökseen täysin ja lasken hänet pihalle, jos Mötkiksellä on esimerkiksi mahavaivaa tai hän on muuten selvästi itkuisempi kuin yleensä.

On ollut arkea helpottavaa, että koiriin voi luottaa Mötkiksen kanssa. Ei tietenkään ikinä pidä mihinkään lemmikkiin täysin luottaa ja jättää valvomatta lapsen kanssa. Kuitenkin tähän asti tilanne vaikuttaa hyvältä, eikä mitään erikoisjärjestelyjä tarvitse tehdä esimerkiksi Mötkiksen ollessa lattialla. Tottakai sillon saa olla tarkkana, ettei koirat vahingossa kävele päältä tai muuta vastaavaa. Kuitenkin molempien koirien perusluonne on niin hyvä, ettei tarvitse miettiä esimerkiksi voivatko olla samassa tilassa.

Tilanne voi tietenkin jonkun verran muuttua siinä vaiheessa, kun Mötkis alkaa liikkua. Tuolloin täytyy olla tarkkana seuraamassa koirien suhtautumista ja seurata, ettei Mötkiskään käsittele koiria liian kovakouraisesti. Vaikka se, että asuntomme on kahdessa tasossa osittain lisää Mötkiksen liikkumisen valvomisen määrää, on se kuitenkin helpottava siltä osin, että koirat pääsevät helposti toiseen tasoon karkuun innokasta mittarimatoa.

Onneksi siis koirista luopumista ei ole tarvinnut heidän Mötkikseen suhtautumisensa takia miettiä. Kuitenkin hetkittäin tulee toki niitä aikoja, kun miettii, että mitä koirien elämä tällä hetkellä on ja olisiko niiden parempi jossain toisessa perheessä. Koirat jäävät väkisin tällä hetkellä melko vähälle huomiolle ja välillä liikunnan määrä on aivan olematonta, mutta jospa se tästä kevättä kohti alkaisi helpottaa, kun Mötkiskin kasvaa ja aikaa muuhunkin kun hänestä ja kodista huolehtimiseen ehkä vapautuu enemmän. Ei tekisi pahaa sen enempää koirille, kuin itsellekään, jos tosiaan muustakin ehtisi huolehtia. Onneksi nämä ovat kuitenkin aina vain vaiheita, eikä loppuelämä tule olemaan tällaista, vaan päivä päivältä elämä muotoutuu erilaiseksi, uudeksi arjeksi.

Pieni vesipeto

Mötkis kylpi ensimmäisen kerran kuuden päivän ikäisenä. Silloin hän oli vielä niin pieni, että hänet sai helpoiten kylvetettyä kodinhoitohuoneen lavuaarissa. Sen jälkeen Mötkiksen kanssa on vaihtelevasti joko kylvetty tai käyty suihkussa. Itse tykkään enemmän suihkuilla Mötkiksen kanssa, kun taas iskä kylvettää mielummin. Tämä sopii itselleni paremmin kuin hyvin. Oma selkäni ei tykkään hirveän hyvää lattian rajassa kyykkimisestä, joten iskä saa Mötkiksen kylvetyksen hoitaa. Vastapainona taas iskä pelkää pudottavansa Mötkiksen suihkussa, kun taas itselleni se on luontainen tapa peseytyä Mötkiksen kanssa.

6 päivää vanha kylpijä

Tänään meillä alkaa vauvauinti, jonka saimme lahjaksi mummalta ja papalta. Odotan vauvauintia vähän kauhunsekaisin tuntein. Mötkis nauttii kylvyistä ja suihkussa olemisesta kyllä suuresti tällä hetkellä, mutta vedestä pois tuleminen aiheuttaa yleensä melkoisen huudon. Toki huuto yhdistyy lähinnä siihen, että lämpimästä vedestä pois nostamisen jälkeen tulee herkästi kylmä. Toivotaan kuitenkin, että vesipeto on yhtä vesipeto vauvauinnissa kun kotonakin ammeessa polskiessa.

2½ kuukautta vanha kylpijä

Voisin palata kirjoittelemaan kokemuksiamme vauvauinnista

muutaman kerran jälkeen kun nähdään, miten Mötkis alkaa siihen suhtautua.

Kukapa olisi uskonut

Eipä olisi vielä vuosi sitten uskonut, että näin elokuun viimeisenä 2017
istun aamulla Savon Sanomat syliin levitettynä sohvan nurkassa ja 
mietin, että mistä kuvakulmasta saan luettua koko aukeaman niin,
ettei maha ole tiellä.
Ennen sohvalle asettumista on aamupalapöytään
ollut katettuna smoothiet ja kahvit kahdelle,
koirat ruokittu ja pissitettu omalla takapihalla.
Ei olisi myöskään uskonut,
että tämä pikkurouva on ennen kello kaheksaa aamulla
laittanut karjalanpaistin uuniin tekeytymään.

Kun peilaa vuoden takaiseen elokuuhun, oli tunnelma aikalailla synkkä, jopa musta. Toivuin keskenmenon fyysisistä ja psyykkisistä seurauksista ja voisi sanoa, että olin aivan rikki aloitettuani uutta toimintakautta töissä. Ajatukset eivät pysyneet kasassa, mutta töissä oli parempi kuin kotona, ei kerennyt ajatella niin paljoa.

Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon. Lisäksi vieläpä niin isoja asioita. Ostimme ensiasunnon lokakuussa ja reilu kaksi viikkoa sitten siihen muutimme. Vaihdoimme joulukuussa isomman auton hiljaisena toiveena siitä, että koirien lisäksi peräkonttiin pitäisi saada mahtumaan myös rattaat. Auton valinnassa kriteereinä oli myös nahkasisusta helpottamaan kurajälkien siivoamista auton sisäpuolelta. Toki kriteereinä oli myös niitä ei niin lapsiperheauton valintaan yleensä vaikuttavia tekijöitä, mutta tuossa kohtaa olimme henkisesti aikalailla maassa ja ajatuksen tasolla valmistautuneet elämään kahden.

Helmikuussa maailma alkoi kirkastua. Raskaustestiin ensin hyvin hentoina piirtyneet kaksi viivaa vahvistuivat. Vahvistusta positiiviselle testille saatiin myös viikottain toteutetuista hCG-seurannoista. Odotimme jälleen. Odotimme kauhun, pelon, innostuksen ja ihastuksen vaihdellessa. Kuitenkin melko alusta asti minulla oli vahva tunne siitä, että näin tämän piti mennä. Näin oli tarkoitettu.

Nyt elokuun pimenevinä iltoina olen sytyttänyt kynttilöitä omaan kotiimme.

Kotiimme, johon saamme pian myös lapsemme tuoda.

Vaikka illat pimenevät, on tunnelma kirkas.

Aina ennen aamunsarastusta, on se pimein hetki.

Olen kiitollinen saadessani nyt raskausviikolla 34 todistaa sitä,

että asioilla on aina tapana järjestyä.

Tavalla tai toisella.

Ennemmin tai myöhemmin.

Kaikella on jokin merkitys.

Täytyy vain uskoa ja luottaa.

Ensimmäisen kolmanneksen raskauspäiväkirja

Tämä raskauspäiväkirja on kirjoitettu viikko kerrallaan pöytälaatikkoon odottamaan julkaisuaan.

Meille oli tehty selvä suunnitelma raskauden varalle, mutta kuitenkin nyt puoli vuotta keskenmenon jälkeen aloimme miettiä, että kuinka kauan meidän on tarkoitus odottaa uuden raskauden alkamista ihan vain kotikonstein.

Olin tammikuussa yhteydessä KYS:n naisten poliklinikan lapsettomuushoitajaan. Lapsettomuushoitaja suhtautui yhteydenottooni myötämielisesti. Hän lupasi selvittää tilannettani lääkäriltä ja palata asiaan mahdollisimman pian. Hoitaja soittikin minulle takaisin jo saman päivän aikana ja sovimme tuolloin, että otan yhteyttä häneen kun seuraavat kuukautiset alkavat ja katsotaan sopiva aika kuukautiskierron alusta, kuukautisten päätyttyä. Yhteydenottoa tässä muodossa ei kuitenkaan tarvittu.


5. raskausviikko 8.-14.2.2017
Minun kuukautiset on pääsääntöisesti aina olleet kellon tarkat. Kun niitä ei kuulunut 8. päivä aloin epäillä jotain olevan tekeillä. 4+1 tein hennon haalean positiivisen testin, jota Paavo ei uskaltanut ottaa todesta. Epäilin itsekkin, että liekköhän tuo on oikea tulos vai haamu.

Soitin samana päivänä lapsettomuushoitajalle, johon minun oli tarkoitus olla yhteydessä kun kuukautiset alkavat. Sopersin puhelimeen, että taidetaan olla raskaana ja tarvitaankin uusi suunnitelma. Hoitaja onnitteli raskaudesta ja pyysi henkilötunnuksen voidakseen tarkistaa minulle tehdyn hoitosuunnitelmam.

Hetken aikaa hoitaja tutkaili tietojani ja alkoi ilokseni kertoa seuraavaa suunnitelmaa: hCG-kontrollit viikon välein alkaen heti seuraavasta päivästä, perjantaista, tai viikonlopun jälkeen maanantaista lähtien sekä varhaisraskauden ultraäänitutkimus 1.3. Hoitaja tarjosi aikaa alunperin jo 24.2. Hän kysyi kuitenkin haluanko tulla ultraan vielä tuolloin, koska välttämättä sykettä ei vielä silloin nähdä, vaikka se olisikin olemassa. Halusin myöhäisemmän ajan, sillä tiedän, ettei minun kanttini kestäisi käydä toteamassa, että saattaapi olla, saattaapi olla olematta.

Tutkimusten lisäksi puhuimme hoitajan kanssa tukilääkityksestä, joka raskauden alkaessa otetaan käyttöön. Nyt siis käytössä foolihappovalmisteena Folvite 1 mg, Disperin 100 mg, Lugesteron 200 mg kahdesti päivässä sekä normaali raskausajan vitamiinilisä. Tällä keskenmenon hoidon yhteydessä laaditulla lääkehoitosuunnitella mennään alustavasti raskausviikolle 12 saakka. Toivotaan, että tukilääkityksellä saadaan positiivisia vaikutuksia ja raskaus kantaa loppuun asti.

4+4 tein uuden testin, tai siis kaksi, tulos edelleen hento, mutta vahvempi kuin edellisen kerran. Edelleen kuitenkin olin epäuskoisin aatoksin. Hento tulos pelotti ja olin erittäin tyytyväinen siihen, että tulisimme saamaan reaaliaikaista tietoa hCG:n noususta (tai laskusta) verikokeiden kautta.

Sairastin oikeastaan koko viikon ja vahvana epäilyksenä on, että kyseessä oli influenssa. Kävin työterveyslääkärillä 4+5 ja kerroin oireistani sekä raskaudesta. Lääkäri oli sama, jolta sain keskenmenon jälkeen lähetteen työpsykologille. Hän muisti minut ja ymmärsi taustojeni valossa sen, etten lähde riskeeraamaan tätä raskautta millään tavalla. Lääkäri kirjoitti minulle koko viikon sairaslomaa, jotta saan toipua rauhassa ja että antibioottien käytöltä vältyttäisiin.

4+5 kävin myös ensimmäisen kerran hCG-verikokeissa. Kävin otattamassa verikokeet KYS:n labrassa matkalla työterveydestä kotiin. Harvoin käytän KYS:n labraa, mutta tämän käynnin perusteella voisin jatkossakin hoitaa verikokeissakäynnit siellä. Näytteenottaja oli miellyttävä nuori nainen, joka luki minua kuin avointa kirjaa ja tunnisti jännitykseni samantien kun astuin näytteenottohuoneeseen sisään. Jännitin näytteenottoa, koska sairastamisen seurauksena monesti jo valmiiksi pienet verisuoneni ovat entisestään kadoksissa, mutta tämä kyseinen näytteenottaja oli taitava käsistään ja pistäminen oli ohi hetkessä.

Myöhemmin samana päivänä soittelin lapsettomuushoitajalle verikokeiden tuloksista. Tulos oli 930. Hoitajan mukaan tulos on hyvä, eikä edellytä tässä vaiheessa mitään toimenpiteitä. Jos tulos olisi ollut alle 50 niin silloin lisätutkimuksia olisi tarvittu. Nyt kuitenkin odotellaan rauhallisin mielin seuraavaa verikoetta ja sen tuloksia.

Pelkäsin kovan kuumeen vaikutuksia alkioon, sekä muutenkin sairastamisen seurauksia. Sairastamisen pyörteissä oli vaikea havaita mitään sen ihmeellisempiä raskausoireita. Ainut mihin kiinnitin huomiota oli rintojen kipeys ja pingotus: liivien pitäminen oli tuskaa, mutta niiden pois heittäminen vasta pahalta tuntuikin.

Koko viikon olo oli epätodellinen. En ollut odottanut, että nyt tärppäisi. En oikein ollut miettinyt valmiiksi kuinka positiiviseen testitulokseen suhtaudun. Olo oli kuitenkin ihmeen levollinen. Ajattelin asiaa sairasloman aikana paljon ja tulin siihen tulokseen, että tällä kertaa tiedostan, että myös keskenmenon riski on olemassa. En alkanut innoissani huuruamaan raskaudesta heti positiivisen testin jälkeen vaan pidin jäitä hatussa, tahtomattanikin. Tiedostin myös sen tosiasian, että vaikka tämä raskaus päätyisi keskenmenoon, olemme edellisillä kerroilla siitä selvinneet ja selviäisimme myös uudestaankin jos tarve vaatisi. Tässä vaiheessa pystyin kääntämään koetun menetyksen voimavaraksi ja ymmärrykseksi elämän hauraudesta. Tuntui uskomattomalta, että tein positiivisen testin juuri keskenmenoon päättyneen raskauden lasketusajan tienoilla.


6. raskausviikko 15.2.-21.2.2017
Sairastaminen jatkui edelleen ja olinkin petipotilaana suurimman osan viikosta. Viikonloppuna vointi koheni sen verran, että käytiin muutaman kaverin kanssa katsomassa jääradan SM-osakilpailuja. Matka kisapaikalle oli melkoisen työn ja tuskan takana. Koko yön oli satanut lunta peilijään päälle, joten jäätiellä kävely oli lähinnä luistelua.

Kun kävelimme poispäin kisapaikalta, kertoi ystäväpariskuntamme odottavansa lasta ja puolivälin häämöttävän. Olinkin muutama päivä aikaisemmin pohtinut ääneen, että milloinhan he alkavat yrittää ja uutisen kuullessa olin todella onnellinen heidän puolestaan ja meinasin lipsauttaa omankin tilanteemme. Kuitenkin osasin tukkia suuni oikealla hetkellä ja onnitella vuolaasti. Jos kaikki raskauden osalta menee hyvin, lapsillemme tulisi pari, kolme kuukautta ikäeroa. Olisi ihana, jos omasta kaveripiiristä löytyisi toinenkin vauva-arkea elelevä perhe. Olisi samassa elämäntilanteessa olevaa seuraa meille kaikille.

Toivon todella, että tämä raskaus kantaa loppuun asti. Oli ihana huomata vastaavansa aidolla ilolla tuon ystäväperheemme uutisin. Aikaisemmin toipuessani keskenmeno(i)sta olin suhtautunut kylmän viileästi lähipiirin raskausuutisiin, mutta nyt tunsin pakahduttavaa iloa. Ihana huomata, että toipuminen alkaa olla sillä asteella, että toisten onnesta voi itsekin iloita. Pelkään kuitenkin, että mitä tapahtuu jos raskaus meneekin kesken.

5+6 kävin toisen kerran hCG-verikokeissa. Edellisen kokemuksen perusteella olin varannut ajan KYS:n labraan. Vaikka pääterveysasema on lähempänä kotiamme ja siltä osin se olisi ehkä luontevampi valinta, osoittautui KYS:n labraan meno järkevämmäksi ratkaisuksi: vieressä on hyvä parkkihalli, jonne saa pysäköiminen on vaivattomampaa kuin keskustassa parkkipaikan etsiminen. Lisäksi KYS:n labraan oli huomattavan paljon enemmän vapaana olevia aikoja.

Keskenmenoon päättyneestä raskaudesta kävin samoihin aikoihin, 5+5 hCG-verikokeissa. Tuolloin tulos oli 14068. Tällä kertaa lapsettomuushoitaja tuloksia soittaessani ilmoitti tulokseksi 7974. Pienimuotoinen paniikkihin siitä meinasi aiheutua, kun tulos oli vain puolet edellisen raskauden luvusta. Kuitenkin ajattelin, että ovulaatio ja kiinnittyminen on voinut olla myöhemmin eikä alhaisempi luku tarkoita välttämättä mitään.


7. raskausviikko 22.2.-28.2.2017
24.2. meillä oli molemmilla vapaapäivä ja olimme kauan aikaa sitten sopineet lähtevämme pääkaupunkiseudulle kavereidemme luokse kyseisenä viikonloppuna. Jos olisin etukäteen tiennyt raskaudesta ja tuolla viikolla alkaneesta pahoinvoinnista olisi reissun voinut jättää väliin. Kuitenkin oli ihana päästä käymään näkemässä heitä ja ensimmäistä kertaa metrolla matkustaminen hormonihuuruisena oli tragikoominen kokemus. Reissun jälkeen olin todella väsynyt. Matkustaminen ja vieraissa paikoissa huonosti nukutut yöt olivat vaatineet veronsa. Arki kuitenkin tasoitti oloa ja eloa.

6+6 kävin taas hCG-kontrolleissa KYS:n labrassa. Vaikka meillä oli seuraavalle päivälle sovittu ultra-aika naisten polille en malttanut odottaa seuraavaan päivään, vaan iltapäivällä soittelin taas tuloksista: 31877. Puhelimessa ollut hoitaja kertoi nousun olevan hyvää ja noiden tulosten valossa raskaus vaikuttaa etenevän normaalisti.


8. raskausviikko 1.3.-7.3.2017
7+0, päivä jota olimme odoittaneet kuin kuuta nousevaa. Meillä oli aika naisten polille ultraa varten. Koko päivä töissä oli yhtä kärvistelyä ja tuntui, ettei kello kulje eteenpäin ollenkaan. Sama ilmiö jatkui vielä odotusaulassa istuessa. Onneksemme lääkäri oli ajoissa, emmekä joutuneet odottamaan yhtään ylimääräistä.


Vastaanottohuoneessa vastassa oli sama hoitaja ja lääkäri, kuin keskenmenon toteamisen jälkeen. Lisäksi huoneessa oli ulkomaalainen lääketieteenopiskelija. Lääkäri kysyi suostumuksemme opiskelijan läsnäoloon ja eihän siihen osaa vastata kieltävästi. Vastaanoton aluksi kävimme läpi perusasioita, edellinen kierto, kierron pituus, onko ollut vuotoja tai raskausoireita.

Pikaisen kyselyn jälkeen vuorossa oli ultraaminen. Kiipesin tutkimuspöydälle, jolla unelmani oli puoli vuotta sitten romutettu, tärisevin jaloin ja asetuin odottamaan lääkärin tutkimuksia. Lääkäri suoritti sisätutkimuksen kertoen koko ajan sekä suomeksi meille että englanniksi opiskelijalle, mitä tapahtuu. Onneksi lääkäri oli hienotunteinen ja kielsi opiskelijalta sisätutkimuksen tekemisen kohdallani vedoten lukuisiin huonoihin kokemuksiin.

Sisätutkimuksen perusteella lääkäri tunsi viikkoja vastaavan kohdun ja kaikki muukin oli kunnossa, ei ylimääräisiä eritteitä tai muuta. Seuraavana vuorossa oli ultra. Siinä vaiheessa tuntui, että aika pysähtyy. Hetken kuluttua ruudulle ilmestyi kohdussa majaileva pikkupapu, jonka sydän hakkasi vimmatusti. Syke näkyi siis välittömästi eikä sitä jouduttu hakemaan hetkeäkään toisin kuin edellisen raskauden varhaisultrassa. Papunen oli pituudeltaan 6,6mm vastaten viikkoja 6+4. Kohdun lisäksi lääkäri ultrasi munasarjat. Keltarauhanen näkyi oikeassa munasarjassa ja kaikki oli myös munasarjojen osalta kunnossa.

Ultrauksen jälkeen kävimme vielä läpi lääkehoitosuunnitelman ja varasimme seuraavan ajan naisten polille. Seuraavan kerran ultraan pääsemme viikoilla 9+0, 15.3. Tuolla käynnillä käydään läpi tarkemmin jatkoa ja ilmeisesti tuon käynnin jälkeen Lugesteronin käytön voi lopettaa.

8. raskausviikko sujui puoliksi töissä kärvistellen ja sen jälkeen talvilomalla makaillen. Pahoinvointi ja huimaus oli melkoista ja 7+6 oksensin ensimmäisen kerran. Sinällään tapahtuma oli koominen: Paavo paistoi keittiössä makkaraa ja minä makasin olohuoneessa sohvalla katsoen Sport-KalPa peliä. Sportin tehdessä avausmaalin pahoinvointi kulminoitui ja juoksin vessaan. Oli muuten korean väristä oksennusta: mustikkamehukeitto, suolakurkut ja pikkunakit, nam.

9. raskausviikko 8.3.-14.3.2017
8+0 minulla oli ensimmäinen neuvola. Normaali terkkatätimme oli vuorotteluvapaalla ja häntä sijaistamassa oli samanikäinen hoitaja kuin minä. Ai, että putosi kivi sydämmeltä terkkarin suhteen. Hän oli huomattavan paljon asiakaslähtöisempi kuin normaali terkkatätimme ja ymmärsi pelkoni keskenmenon suhteen huomattavan paljon paremmin.

Koska aikaisemmat raskaudet ovat edenneet siten kuin ovat, eli eivät, terveydenhoitaja kysyi mielipidettäni siitä, haluaisinko käydä hänen vastaanotollaan tihennetysti. Olin enemmän kuin halukas tarttumaan tuohon tarjoukseen ja sovimme, että tulisin hänen vastaanotolleen seuraavan kerran jo niskaturvotusultran ja lääkärin jälkeen. Tuon käynnin jälkeen suunnittelemme käynnit limittäin siten, että keskimäärin kahden viikon välein minulla olisi käynti joko naisten polilla tai neuvolassa.

Lisäksi terveydenhoitaja ehdotti keskusteluapua keskenmenoihin liittyen. En muista, oliko keskusteluavun antaja nyt sairaalapsykologi vai mikä, mutta terveydenhoitaja lupasi välittää yhteystietoni hänelle ja hän ottaa yhteyttä minuun mahdollisimman pian. Vaikka tällä hetkellä tuntuu, että suhtaudun raskauteen vielä sen verran pessimistisesti, etten vielä tarvitse keskusteluapua, koin järkeväksi ottaa tuokin tarjous vastaan, jotta apua on saatavilla tarpeen mukaan.

Vaikka olimme alustavasti Paavon kanssa sopineet, että seulontaverikokeisiin ei osallistuta, oli terveydenhoitaja vahvasti sitä mieltä, että meidän taustallamme niihin kannattaisi osallistua. Vastaanotolla teinkin päätöksen seuloihin osallistumisesta. Toivottavasti sillä saavutan mielenrauhaa tai saan aikaa valmistautua sairaan lapsen syntymään.

Neuvolakäynnillä tuli taas mahdottoman paljon infoa ja tuntuu, että suurimman osan unohdin välittömästi ovesta ulos astuessani. Terveydenhoitaja kuitenkin painotti sitä, että hänelle saa soittaa aina ja hän pyrkii auttamaan kaikissa mahdollisissa asioissa, joten en usko hänen hermostuvan jos soitan hänelle ja kysyn, mitkä verikokeet piti antaa milläkin viikoilla. Käynnillä tarkistettiin hemoglobiini ja verenpaine. Olin varma, että ne heittävät ihan mitä sattuu, mutta ei. Hb oli 131, verenpaine 110/69, joten ihan kunnossa olivat.

8+1 ruokakauppareissun yhteydessä kävimme apteekissa ostamassa Seaband- pahoinvointirannekkeet minulle. Olotila alkoi olla niin järkyttävä, että olin valmis kokeilemaan oikeastaan mitä tahansa. Ensimmäisten käyttökokemusten mukaan rannekkeet vievät pahimman terän pahoinvoinnilta. Ne eivät poista koko kuvotusta, mutta tämä kohdallani riittää.

Pitkään mietin ja harkitsin noiden rannekkeiden ostoa. Minulla on ollut pahoinvointiin viha-rakkaussuhde. Jokainen, joka on kokenut raskauspahoinvoinnin jatkuvan kuvotuksen, kaikkien ruokien ällötyksen ja kuitenkin ainaisen nälän, ymmärtää sen olevan erittäin, erittäin epämiellyttävä vieras. Jos raskauspahoinvointi on kokematta niin vertaisin sitä vatsatautiin, etenkin niihin päiviin kun et enää oksenna jatkuvalla syötöllä, vaan yleisvointi on heikko eikä mikään ruoka maistu. Rakkaussuhde pahoinvointiin minulla on siltä osin, että se on rintojen arkuudella ainut raskauden merkki. Siltä osin mielelläni pidän pahoinvoinnin vieraana, mutta asumaan en ota.

9. raskausviikko sujui loppuen lopuksi ihmeen rauhallisesti. Ilmeisesti nuo pahoivointirannekkeet avittivat pahimman olon yli ja selvisin viikon aikana jopa kolmesti pilkille. Raitis ilma varmaan osaltaan myös helpotti oloa. Lisäksi 8+5 koin ihmeellisen virtapiikin: työpäivän päätteeksi jaksoin jopa valmistaa meille päivällisen salaatteineen kaikkineen, kerätä puhtaat pyykit pois narulta sekä valvoa melkein yhdeksään asti. Toivottavasti tuo energinen olo säilyisi, niin arki rullaisi vähän kivuttomammin.

Äitiys, josko nyt viimein pääsisin siitä nauttimaan?

10. raskausviikko 15.3.-21.3.2017 
9+0 meillä oli toinen ultraäänitutkimus KYS:n naisten polilla. Menimme käynnille kesken työpäivän, joten aamupäivä oli taas itselläni yhtä pyörimistä ja hyörimistä. Odotusaulassa saimme lisäksi istua ylimääräisen 15 minuuttia lääkärin ollessa myöhässä.

Kun viimein pääsimme vastaanottohuoneeseen, oli ainakin omat hermoni jo aivan riekaleina. Tunnistin lääkärin samaksi, joka oli elokuussa keskenmenon jälkeisten komplikaatioiden takia NAK:ssa viettämäni yön jälkeen kotiuttanut minut Burana ja Panadol reseptin kanssa eikä suhtautumiseni saati odotukseni kyseistä lääkäriä kohtaan olleet erityisen hyvät ja korkealla. Pikaisesti lääkäri esitteli itsensä ja hoitajansa, minä kerroin meillä olevan kysymyksiä, mutta tulimme siihen tulokseen, että kysymysten aika on ultran jälkeen.

Jälleen kerran kiipesin jännittyneenä tutkimuspöydälle ja etsin Paavon käden omaani. Pikainen sisätutkimus, jonka lopuksi lääkäri totesi kohdunkaulan olevan kunnossa ja rakon täynnä. Tuohon teki mieli sanoa, että se olisi ollut tyhjä tutkimuspöydällä ollessa jos arvon tohtori olisi ollut ajoissa. Pidin mölyt mahassa ja odotin hiljaa ultrausta. Pian kuvaruudulle ilmestyi toivottu näky: sykkivä sydän ja lähes täsmällisesti viikkoja vastaava papu. Ultran mittojen mukaan viikkoja olisi 8+6, kuukautisista laskettuna 9+0.

Tässä vaiheessa lääkäri kertoi nyt olevan sopiva aika esittää kysymyksiä. Ensimmäisenä kysymyksenä oli toteutetaanko np-ultra KYS:llä naisten polilla vai neuvolassa. Lääkärin mielestä on viisainta jatkaa naisten polilla ja tähän vastaukseen olin erittäin tyytyväinen. Olin kuullut alueemme neuvolalääkäristä sellaista legendaa, ettei minulla ollut mitään halua joutua hänen vastaanotolleen.

Lugesteronin käyttöön liittyen halusin tietää, kuinka pitkään sen käyttöä jatketaan. Lääkäri kysyi, paljonko meillä sitä on kotona. Puolen paketin verran sitä oli ja lääkäri tuli siihen tulokseen, että käytän loput tabletit iltaisin eli puolitetaan annos. Myös Disperinin ja Folviten käytön suhteen minua mietitytti, minne asti niitä käytetään. Lääkärin vastaus oli, että seuraavaan ultraan asti ja arvioidaan silloin tilanne uudestaan.

Kysymysten käsittelyn jälkeen siirryimme hoitajan kanssa viereiseen huoneeseen, jossa hän onnitteli vielä kerran raskaudesta ja varasi meille ajan np-ultraan. Np-ultra on 7.4. ja sinne asti meidän on määrä pärjätä niin sanotusti omillaan. Mitään käyntejä tälle välille ei siis ole suunnitteilla ellei äkillistä tarvetta neuvolakäynnille ole.

9+6 kävin verikokeissa jälleen KYS:n labrassa. Verta otettiin yhteensä seitsemän putkea, jonka lisäksi labraan toimitettiin kotona annettu virtsanäyte ja vielä näytteenotto WC:ssä piti käydä antamassa toinen virtsanäyte. Näistä verikokeista määritettiin ainakin veriryhmäni sekä rhesus-tekijä, veriteitsetarttuvat taudit sekä sikiöseulat.

Tuloksia en halunnut käydä OmaKanta-palvelusta tarkistamassa, ettei seulojen tulokset vahingossakaan osu silmiini. Tämän takia minulla ei ole tarkkaa tietoa siitä, mitä kaikkea nyt tutkittiinkaan. En halunnut aiheuttaa itselleni turhaa stressiä näkemällä seulojen tuloksia ilman, että niitä peilataan niskaturvotuksen määrään ja ikääni. Soittelinkin seuraavana päivänä neuvolaan ja terkkari kertoi kaiken olevan kunnossa ja kuulisin lisää tuloksista np-ultran yhteydessä.

10. raskausviikolla terveydenhoitajani oli minuun yhteydessä muutenkin tarjoamansa keskusteluavun puitteissa. Sairaalapsykologi ei ollutkaan oikea henkilö minua auttamaan keskenmenojen käsittelyssä, vaan keskustan neuvolassa olisi terveydenhoitaja, joka on erikoistunut kaltaisiini tapauksiin. Yritimme yhdessä terveydenhoitajani kanssa etsiä sopivaa aikaa hänen vastaanotolleen, mutta töiden ulkopuolelle käynnin järjestäminen tuntui mahdottomalta, joten toistaiseksi hänen vastaanotolleen meno saa odottaa. Samaisen puhelun aikana varasimme neuvolalääkärin 24.4.


11. raskausviikko 22.3.-28.3.2017
Edelleen pahoinvoinnit ja väsymys vaivasivat eikä iltaisin minua saanut sohvan nurkasta ylös.  Paavon veli kävi meillä 10+0 katsomassa KalPa-Pelicans peliä ja hän kyselikin, että olenko sairas kun makasin sohvan nurkassa. Ei, en ole sairas, olen vain raskaana ja erittäin pahoinvoiva, olisi tehnyt mieli vastata. Vastasin kuitenkin olevani vain väsynyt töiden jälkeen ja Paavon veli tyytyi vastaukseen.

10+2 johtajamme tuli käymään päiväkodillamme ja päätin rohkaista mieleni hänelle kertomisen suhteen. Olin ajatellut pitkittää kertomista np-ultraan asti, mutta neuvolakäyntien ja lääkärien kasaantuessa ajattelin olevan oikea aika kertoa siitä, miksi tulen poistumaan kesken työpäivien jatkossa. Johtajamme otti uutiseni vastaan ilolla. Hän tiesi edellisestä keskenmenosta ja nyt hän onnitteli vuolaasti ja kertoi olleensa aistivinaan olemuksessani muutoksen.

Keskustelimme hetken aikaa voinnistani ja siitä milloin jäisin äitiyslomalle. En ollut edes perehtynyt koko äitiyslomalle jääntiin, sillä työsopimukseni päättyisi jo 30.6., joten olisin työtön jäädessäni äitiyslomalle. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että syyskuussa jäisin pois. Kerroin johtajalle haluavani kuitenkin vielä kevään aikana kuulla hakuun tulevista paikoista, etenkin jos raskaus menisi kesken taas. Tulimme siihen tulokseen, että pidämme toisemme puolin ja toisin ajantasalla muuttuvista tilanteista.


12. raskausviikko 29.3.-4.4.2017
11+0 kävimme Paavon kanssa katsomassa, kun KalPa lähetti pelikaanit kesälomille. Onneksi katsomoon oli jaettu flyerit, jonka taakse oli kätevä piiloutua KalPan maalihanojen auetessa aiheuttaen myös minun kyynelkanavien aukeamisen. Tuossa vaiheessa sai todeta todella olevansa raskaana ja melkoisessa hormoniryöpytyksessä.

11+1 bongasin nettikirpparilta myynnissä olevan dopplerin. Olin haaveillut pidemmän aikaa dopplerin ostamisesta, mutta kuitenkin hillinnyt haluni. Nyt kun vastaan tuli erittäin halvalla käytetty, oli aika tarttua tilaisuuteen. Malli on Angel Soundsin simppelein Jumper, mutta ajattelin sen olevan täysin passeli meille. En halunnut sijoittaa doppleriin suuria summia. Jos raskaus menisi kesken, harmittelisin hankintaa jälkikäteen, vaikka siitä toki olisi iloa tulevissa raskauksissa.

Kävimme noutamassa dopplerin ja kotiin päästyämme availimme uteliaina ja jännittyneinä pakettia ja aloimme etsimään vauvan sydänääniä. Meillä molemmilla oli kuulokkeet korvillamme ja minä aloin etsiä merkkejä masuasukista. Aikani liikuttelin doppleria kuitenkin pian turhautuen ja Paavo otti ohjat käsiinsä. Paavo jaksoi maltillisesti, milli kerrallaan liikuttaa laitetta ja pian löytyikin jo istukan äänet. Pienen liikuttelun jälkeen laukkaava syke löytyi ja meidän molempien sydämet heittivät voltteja. Siinä me kuuntelimme miniäisen sykkeitä, ensimmäistä kertaa ikinä elämässämme.

12. raskausviikon aikana kuuntelimme muutamia kertoja sydänääniä ja myös vanhempani pääsivät ne kuulemaan. Kyläilimme myös Paavon serkkujen luona ja kerroimme heille ja Paavon veljelle raskaudesta pyytäen kuitenkin vielä olemaan asiasta hissunkissun.

Raskauspäiväkirjaa pyrin kirjoittamaan mahdollisuuksien mukaan asioiden ollessa ajankohtaisia. Kuitenkin ajoittain väsymys ja pahoinvointi vaivasivat siinä määrin, ettei koneelle asettumisesta ollut pienintäkään ajatusta. Tämän vuoksi osa teksteistä on kirjoitettu hieman jälkikäteen ja aikamuodot teksteissä vaihtelevat sekä kirjoitukset ovat osittain melko sekaviakin.

Tärkeimpänä ajatuksena päiväkirjalle koin raskauden kulun tallettamisen myöhempää muistelua varten. Raskaus kuitenkin varmasti tulee vilahtamaan niin nopeasti, että jos ei siitä kirjoittele mitään ylös asioiden ollessa ajankohtaisia, muistot, sekä hyvät että huonot, unohtuvat. En halua niin käyvän.

Pohdintaa keskenmenosta ja toipumiseeni vaikuttaneista tekijöistä

Tähän postaukseen kokosin ajatuksia keskenmenoihin liittyen. Teksti tulee olemaan lähinnä ajatuksen virta- tyyppistä, ilman varsinaista punaista lankaa kirjoitettuja pohdintoja.

Kun tein positiivisen raskaustestin, kahden päivän kuluttua, kuulin kollegani tehneen myös positiivisen testin samoihin aikoihin kanssani. Meidän lasketut ajat olivat päivän erolla. Ennen keskenmenoa jaoimme paljon kuulumisia raskaudesta ja ajattelin, että on hienoa odottaa noin samanaikaisesti jonkun kanssa.

Noh, kun kävi mitä kävi, ei siinä ollut enää mitään hienoa. Työskentelimme päivittäin yhdessä ja kasvavan vatsan ja raskausoireiden seuraaminen sivusta oli minulle erittäin vaikeaa. Tilannetta helpotti se, että meillä oli työkaverini kanssa hyvät välit ja hän ymmärsi tilanteen olevan minulle vaikea ja aiheuttaneen surua. Kuitenkin se oli laiha lohtu ja näin jälkeen päin huomaan olevani rennompi töissä hänen äitiyslomalleen jäännin jälkeen.

Lisäksi työhön liittyvänä asiana myöskään työskentely päiväkodissa alle 3-vuotiaiden ryhmässä ei pian keskenmenon jälkeen ollut erityisen mielekästä. Oli raskasta kohdata päivittäin asiakasperheitä ja heidän onneaan omista lapsistaan. Olin sekä henkisesti, että fyysisesti erittäin uupunut. Nukuin keskenmenon jälkeen huonosti, kunnes hakeuduin uupuneena työterveyslääkärin vastaanotolle saaden reseptin nukahtamislääkkeisiin. Nukahtamislääkkeitä käytin muutamana ensimmäisenä yönä, jotta saatiin unirytmi korjattua ja pahin väsymys nukuttua pois. Sen jälkeen olen harvoin niitä käyttänyt, korkeentaan silloin jos tiedän edessä olevan stressaava päivä, joka saattaisi vaikuttaa unen saantiin tai sen jatkumiseen yön aikana.

Samalla työterveyslääkärin vastaanotolla sain myös lähetteen työpsykologille, jotta pysyn edes jotenkin järjissäni. Kyseinen työpsykologi ei kuitenkaan ollut kanssa todellakaan samalla kartalla. Kävin hänen luonaan muistaakseni kolme kertaa. Viimeisellä kerralla totesin, ettei tämä ainakaan auta minua, korkeentaa pahentaa oloani. Näkemykseni erosivat niin täysin tämän ammattilaisen näkemyksistä, ettei hoitosuhdetta ollut järkevää jatkaa.

Kokemukset keskenmenoista ja lapsettomuudesta ovat todella erilaisia. Jokainen pariskunta ja pariskunnan osapuoli kokee tilanteen täysin omalla tavallaan. Tämä on tullut huomattua etenkin nyt, kun asiaa olen alkanut julkisemmin käsitellä. Vertaistuki, jota ajattelin tällä tavoin löytäväni tai toisille tarjoavani, onkin tuntunut jäävän äärimmäisen vähäiseksi. Jokainen tuntuu olevan niin omien tunteidensa vanki tämän aiheen tiimoilta, ettei edes vertaiselta löydy tukea näihin asioihin.

Toivon itse kasvavani tuosta vankilastani ulos ja pystyväni jatkossa avoimempaan suhtautumiseen. Toivon myös muiden löytävän ymmärrystä toisten kokemuksia kohtaan ja pystyvän hyväksymään sen, että vaikkei kukaan voi käsittää tunteita, joita itse kokee, ovat myös muut kohdanneet vastaanvanlaisen menetyksen.

 Aika. Se on ratkaiseva tekijä.Jokainen tarvitsee yksilöllisen ajan toipumiseen. Nyt kun keskenmenosta on kulunut jo puoli vuotta ja laskettuaika häämöttää muutaman päivän päässä tuntuu, ettei silti ole kulunut riittävästi aikaa. Edelleen ajoittain herkistyn esimerkiksi tulistuessani enemmän kuin mitä minulle oli ominaista ennen viimeisintä keskenmenoa.

En usko, että mikään muu, kuin oman lapsen viimein syliin saaminen voi poistaa surun ja menetyksen tuskan omalla kohdallani. Olen aina tiennyt haluavani äidiksi eikä se kaipuu ja tyhjän sylin tunne poistu, ennen lapsen saamista. En ole hirveästi halunnut miettiä vaihtoehtoa siitä, että entä jos emme saakaan lapsia. Silloin moni asia täytyisi harkita täysin uudella tavalla.

Otan edelleen mielelläni vastaan kysymyksiä ja kommentteja, välillä aiheet tuntuvat olevan tiukassa ja toivoisin blogin kautta hyödyttäväni mahdollisimman monia, jotka tarvitsevat tietoa aiheesta.

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo

Minun elämänfilosofiani on kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin pelkistetty: kaikella on jokin merkitys. Kuitenkin siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan tuo ajattelumaailma on hyvin vaikea. Ajattelen myös, että jokaiselle annetaan kannettavakseen sen verran, kuin jaksaa kantaa. Meidän kohdalla se on ollut välillä kohtuuttoman paljon, mutta jokaisesta vastoinkäymisestä olemme kuitenkin selvinneet.

Nämä kaksi ajattelumallia yhdistettynä ovat helpottaneet minua itseäni ymmärtämään monia asioita elämässä. Kaikki se, mitä esteitä tai iloisia asioita on eteeni asetettu, ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka nyt olen. Kaikista niistä olen päässyt yli tai ympäri, sekä vahvistunut taistellessani tuulimyllyjä vastaan.

Vaikka keskenmenot ovat tuottaneet suunnatonta tuskaa, kipuilua omassa ammatissani, katkeruutta lähipiiriä kohtaan sekä monia muita tunteita, ovat ne kuitenkin kasvattaneet minua ihmisenä. Olen oppinut löytämään hyviä puolia elämästä kahdelleen puolison kanssa. Olen oppinut hyväksymään tosiasian siitä, ettei lasten saaminen ole niin helppoa, kuin voisi kuvitella. Toivon, että olen myös oppinut arvostamaan ja vaalimaan toivottavasti tulevaa lastamme eri tavalla, kuin mitä olisin osannut tehdä ennen keskenmenoja.

Keskenmenot ovat opettaneet minulle kärsivällisyyttä, keskeneräisyyden sietämistä, taitoja selvitä pimeistä hetkistä. On aina kaikkein pimeintä, ennen valon sarastusta. On voitettava se pimeys, päästävä ohi pahimmasta hetkestä, jotta voi taas palata valoon.

En sano, että olisin jotenkin valmis siihen, mitä elämä tulee eteeni vielä tuomaan. Olen kuitenkin valmiimpi, kuin olin ennen näitä kolmea keskenmenoa. Olen oppinut käsittelemään menetystä ja surua, jota elämässäni ei ole pahemmin aikaisemmin ollut. Toivon, että saan pidettyä joitain näistä asioista mukanani elämäni aikana ja löytäväni niistä voimaa myös tulevina vaikeina hetkinä.

Tällaiset elämän suuret vastoinkäymiset ravisuttavat ajatusmaailmaa, vievät uskon tulevalta ja romuttavat haaveet tuhansiksi palasiksi. Haluan uskoa, että tuhkan seasta, jonakin päivänä, rakentuu jotain vielä eheämpää, kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Minä uskon huomiseen.

Tuki ja sen merkitys keskenmenon kokeneelle

Tässä postauksessa tulen käymään läpi erilaisia tuen muotoja, joita keskenmenon kokemisen jälkeen olen tai olemme saaneet. Jokaisen keskemenon kohdanneet tilanteessa tuen muodot ja niiden tarve ovat erilaisia. Myös eri hoitotahojen kohtaamisen määrä riippuu siitä, kuinka pitkälle raskaus on edennyt ja kuinka helposti keskenmeno saadaan saatettua päätökseen. Omalla kohdallani raskaus oli keskeytynyt jo muutamia päiviä ennen kuin se todettiin. Ultraäänitutkimuksen sikiö ei vastannut täysin viikkojaan. Kyseessä oli siis keskeytynyt keskenmeno, joka hoidettiin lääkkeellisellä tyhjennyksellä kaiken raskausmaterian saamiseksi pois kehosta.

Yksityisen lääkäriaseman gynekologi oli ensimmäinen ihminen, jonka kohtasimme keskenmenouutisten kuulemisen jälkeen. Tai siis kyseinen gynekologihan uutiset kertoi. Järkyttävän uutisen jälkeen istuimme hiljaa itkien hänen vastaanottohuoneessaan kun hän kirjasi sairaskertomukseni ja teki lähetteen naisten tautien osastolle jatkohoitoa varten. Kun hän sai tapahtumat kirjattua kääntyi hän istumaan katsoen meitä päin, puhui surusta ja siitä kuinka siihen on lupa. Pyysin sairaslomaa ja sitä sain. Muistaakseni tältä istumalta sain sairaslomaa seuraavan kahden tai kolmen päivän ajan tai jotain sinne päin. Tämä yksityisen lääkäriaseman gynekologi osoitti myötätuntoaan niinkin yksinkertaisella ja tilanteessa hämmentäneellä teolla, kuin jättämällä laskun antamatta. Tuossa hetkessä voin sanoa, ettei minulle olisi ollut taloudellisilla menetyksillä yhtään mitään väliä. Kuitenkin lämmitti mieltäni paljon, että hän huomioi surumme ja osoitti ihmimillisyytensä tällä teolla. Myöhemmin vein kyseiselle lääkärille pullon punaviiniä, kynttilöitä ja kiitoskortin.

Naisten tautien osaston henkilökunnan kanssa asioin jo heti keskenmenouutisen kuulemista seuraavana päivänä, kun osaston hoitaja soitti minulle ja pyysi tulemaan seuraavana päivänä poliklinikalle tutkittavaksi. Kyseinen hoitaja oli herttaisen oloinen ja jaksoi kerrata puhelimessa minulle useita kertoja mitä nyt tapahtuu kun en itkultani ja hermostuneisuudeltani saanut asiasta kiinni.

Seuraava kokemus kyseisen poliklinikan henkilöstöstä ei ollutkaan niin positiivinen. Menin Paavon kanssa ilmoittautumaan minulle varatulle ajalle ja ilmoittautumiseni vastaanottanut henkilö tiuski ja äyski minulle että mitä minä siellä teen. Ojensin KELA-kortin itku kurkussa ja hän katsoi minua kuin hullua. Pyysin katsomaan tiedot sieltä. Oli kuin en olisi voinut sanoa ääneen kokeneeni keskenmenon. Koin varmaan, että jos en myönnä sitä ääneen, se ei ole totta. Virkailija tarkasti tietoni ja vakavoitui. Suhtautuminen muuttui täysin ja hän pahoitteli tiuskimistaan, ojensi KELA-korttini takaisin ja ohjasi meidät odottamaan vuoroamme odotusaulaan. Tältä virkailijalta olisin toivonut ymmärtäväisempaa kohtaamista, pisteet kuitenkin siitä, että hän pahoitteli toimintaansa.

Polin hedelmällisyyslääkäri ja hänen työparinaan toiminut kätilö olivat erittäin sensitiivisia ja mielestäni hyviä työssään. He kuuntelivat, myötäelivät, antoivat aikaa ja tilaa. Vaikka he kohtaavat työssään varmasti valitettavasti päivittäin meidän tilanteemme kaltaisessa hetkessä eläviä pareja, tuntui kohtaaminen aidolta ja välittävältä. Olin kauhulla odottanut sitätutkimuksen tekoa ja ultraamista sen pelossa, että lääkäri on liian ronski eikä ymmärrä, että minun on hyvin vaikea rentouttaa lihaksiani. Lääkäri kuitenkin puheli minulle rauhoittavasti ja selitti koko ajan mitä tekee ja antoi minulle aikaa hengittää sisään ja ulos riittävän kauan, jotta pystyi rauhoittumaan tutkimusten suorittamisen ajaksi.

Kun tutkimukset ja tulevat hoitosuunnitelmat oltiin käyty läpi hedelmällisyyslääkärin kanssa, siirryimme vielä toiseen vastaanottohuoneeseen keskustelemaan lääkärin työparina olleen kätilön kanssa jatkosta ja surutyöstä. Kätilö selitti juurta jaksaen asiat, tarkensi heti kun näki ettemme ymmärrä mitä hän tarkoittaa tai ainakaan siinä hetkessä pysty asiaa sisäistämään. Hänellä ei tuntunut olevan kiire minnekkään, vaan saimme istua rauhassa, niellä kyyneleitä ja kysyä samat asiat niin monta kertaa kuin tarve vaati. Erilaisiksi tukimuodoiksi kätilö ehdotti neuvolaa ja kriisikeskusta, joista ensimmäiseen olinkin yhteydessä arjen koitettua.

Naisten akuuttikeskus oli paikka, jossa varsinainen keskeytyneen keskenmenon hoito aloitettiin. Siellä tuntui olevan kiire ja resurssipula. Kätilön saapumista sai soittokellon painamisen jälkeen odottaa pitkiä aikoja, luvatut kivunlievitykset tulivat hitaasti jos silloinkaan ilman uutta pyyntöä. Positiivisena pilkahduksena koen kätilön, joka jäi luokseni nähtyäni kuolleen sikiön portatiivin pohjalla. Hänen empatiakykynsä ja aikansa riitti minulle tilanteessa, hän silitti päätäni, halasi ja puhui kauniita sanoja. Hän ymmärsi siinä hetkessä, kuinka paljon tarvitsin ihmistä lähelleni.Tukihenkilöähän minulla ei ollut mukana NAKissa ollessani, joten kätilön antama tuki oli siinä hetkessä enemmän kuin tarpeen.

Neuvolaan soitin seuraavalla viikolla keskenmenon hoitamisen jälkeen peruakseni minulle varatut ajat. Tuolloin terveydenhoitajamme kysyi, haluaisimmeko tulla paikan päälle keskustelemaan aiheesta. Vastasin myöntävästi ja varasimme ajan. Terveydenhoitajan kanssa käytiin läpi keskenmenoa, keskusteltiin siitä, että vaikka keskenmenoja laskennallisesti on kolme, on todennäköisyydet biologisen lapsen saantiin vielä kuitenkin hyvät. Koin kuitenkin, että terveydenhoitaja jäi tilanteessa etäiseksi, enkä kokenut käyntiä erityisen hyvänä. Hän latoi kylmästi faktoja asiaan liittyen ja etenkin kliseinen "te olette vielä nuoria" toteamus kaikui korvissani turhankin paljon vastaanoton aikana. Riippumatta siitä olemmeko nuoria vai vanhoja, keskenmeno on silti yhtä kammottava kokemus.

Työterveysääkäri ja unilääkkeet tulivat kuvioihin kun palasin sairaslomalta töihin ja olin kuin haamu. Huonosti nukutut yöt paistoivat kasvoiltani, en jaksanut keskittyä töihinä ja jaksamiseni todella oli koetuksella. Muutaman viikon tai ehkä jopa kuukauden jälkeen johtajani pyysi päivänpäätteeksi minut huoneeseensa, ohjasi istumaan ja kysyi minulta miten voin. Naamastahan sen näki. Kyyneleet alkoivat valua ja kerroin, etten fyysisesti jaksa valvottujen öiden jälkeen töissä erityisen hyvin. Johtaja kuunteli sanottavani ja kysyi olisiko aika olla yhteydessä työterveyteen. Lupasin ottaa yhteyttä sinne heti seuraavana päivänä, jotta tilanne saataisiin korjattua.

Työterveyshoitajan kautta sain ajan työterveyslääkärillemme. Hänen vastaanotolle mennessään, lääkäri oli kerennyt saada taustatiedot tilanteestani ja oli valmistautunut keskusteluun hyvin. Hän oli keski-iän ohittanut mieslääkäri, joka hoiti siinä hetkessä sekä mieltä että kehoa. Hän pohti aamuyöheräilyihin sopivaa lääkitystä, sen määräsi ja kirjoitti muutaman päivän sairasloman. Vastaanoton aikana hän sanoi, että hänen huoneensa kynnys on matala, hänen luokseen saa tulla uudestaankin, hänelle maksetaan siitä. Asiansa hän sanoi pilke silmäkulmassa. Kun poistuin huoneesta, totesin ääneen itkua pidättäen ettei tässä huoneessa ole kynnystä. Hymyillen lääkäri vastasi vain että "niinpä".

Työpsykologin vastaanotolle sain lähetteen työterveyslääkärin vastaanotolla käytyäni ja tapasin hänet lääkärin kirjoittaman sairasloman puitteissa. Vastaanotolla olin erittäin itkuinen enkä oikein päässyt puusta pitkälle. En pitänyt persoonana psykologia oikein työhönsä sopivana. Olin skeptinen käyntien hyödyllisyyden suhteen, mutta varasimme kuitenkin seuraavan ajan. Myös seuraavalta käynniltä poistuin ristiriitaisissa tunnelmissa, kuitenkin taas uusi aika kädessäni. Kolmannen käynnin aikana näkemykseni erosivat niin pahasti psykologin näkemyksistä, että totesin tämän riittävän. En enää palannut psykologin vastaanotolle koska koin, ettei hän kuunnellut minua. Tai vaikka olisi kuunnellut, ei ainakaan hän ymmärtänyt mitä tarkoitin.

Ison tuen olen myös saanut työtiimiltäni. He kestivät sairaspoissaoloni mukisematta. Antoivat minulle hetken rauhan kesken työpäivän, jos sitä tarvitsin. Auttoivat kantamaan työkuormaa. Veivät ajatuksiani muualle omasta pahasta olostani. He antoivat minulle ajattelemisen aihetta piteässäni ryhmääni kasassa. Puolet hereilläoloajastani vietin mahtavan tiimini seurassa ja sillä oli suuri merkitys minulle.

Läheiset, ystävät ja sukulaiset ovat olleet isossa roolissa toipumisessani. Heidän kanssaan on saanut puhua, itkeä, raivota eivätkä he ole rinnaltani kaikonneet. Parhaan tuen edellämainittujen joukosta koen kuitenkin saaneeni henkilöiltä, joilla on vastaavia kokemuksia. Heidän kanssaan asiaan on voitu palata kerta toisensa jälkeen. He ovat ymmärtäneet miten paljon minuun sattuu edelleen, vaikka aikaa on kulunut. He eivät ainakaan ole tuoneet mitenkään ilmi, että olisivat kyllästyneitä kuulemaan valitustani ja ajattelisivat, että olisi jo aika lopettaa sureminen.

Puoliso. Tämän kohdan edessä olen sanaton. En ikinä ennen keskenmenoa ollut ymmärtänyt, miten ymmärtäväinen ja kärsivällinen puoliso minulla onkaan. Vaikka parisuhdettamme on koeteltu ennenkin ja olemme kohdanneet vaikeita asioita yhdessä, ei mikään ole ollut verrattavissa tähän tuskaan. Kuitenkin se tuska ja kipu, yhdessä vuodatetut kyyneleet toisen sylissä ovat hitsanneet meitä yhteen entisestään. En voi kiittää Paavoa riittävästi rinnallani seisomisesta. Siitä, että hän kantoi minua eteenpäin, kun omat jalkani kompuroivat pimeässä.

Tämän kirjoituksen toivon antavan vinkkejä keskenmenon kohdanneelle siitä, mitä eri kautta kokemukseensa voi saada tukea. Vaikka lähipiirin kanssa asiaa kävisi kuinka läpi, voi ajoittain olla tarpeen saada tuulettaa ajatuksia myös ammattihenkilöiden kanssa. Myös erilaisia vertaistuenmuotoja kannattaa miettiä. Tämä kirjoitus olkoot myös kiitoksena jokaiselle, joka on seisonut tukenamme.

En usko, että suru ja menetyksen tuska koskaan loppuu.

Se vain muuttaa muotoaan. 

Se vaimenee päivä päivältä, vuosi vuodelta,

kunnes lopulta, siitä on tullut osa meitä ja meidän elämänpolkua.

Osa polkua, jolla on kiviä,

esteitä, joihin kompuroimme,

mutta aina nousemme ylös.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

 Kuten otsikkokin antaa olettaa, nyt on tiedossa läjä luontokuvia parilta viime kuukaudelta. Blogi on eläny viime aikoina melko pitkälti hiljaiseloa, pahoittelut. Tuntuu, ettei tunnit vuorokaudessa riitä kaikkeen, mitä haluaisi tehdä, joten jostain on pitänyt karsia... :(

Saa nähdä, oisko viikonloppuna niin hyviä kelejä, että viittis ottaa kameran mukaan ja lähtä järven jäälle taas ihmettelemään luontoo koirien ja Paavon kanssa. Nyt vaikka täälläpäin Suomee on ollu mukavia nollan tietämillä pyöriviä kelejä, on päivät ollu kumman harmaita eikä ulkoilu oo sen takia oikein nappaillu.

Lisäks nyt kun mulla alko viikko sitten maanantaina päiväkotiharjottelu, oon saanu viettää päivässä suunnilleen sen kaks tuntia lasten kanssa ulkoillen, joten kotiin päästyä sohvalla makaaminen on tuntunu ihan hyvältä idealta :D harjottelun alkaminen on myös luonnollisesti lisänny väsymystä jonkun verran, kun tapaan töissä päivittäin uusia ihmisiä ja koko ajan täytyy olla skarppina ja yrittää omaksua uusia asioita. Jospa tästä kuitenkin toipuisin pikapuoliin ja blogikin heräilis pikkuhiljaa taas henkiin ;)

Tänään kuitenkin reipastuttiin ja lähettiin koirien kanssa koira puistoon. Puistoon tuli myös meijän kaveri kahen oman koiransa kanssa, joten vilinää ja vilskettä riitti. Lisäks puistossa oli toki muitakin koiria, joitten kanssa meijän hurtat paini riemuissaan, corgimaiseen tyyliinsä ;)

Helmi ja Vallu on menossa torstaina käymään eläinlääkärissä. Kyseessä on onneks ihan rutiinikäynti, käydään hakemassa molemmille rokotteet ja tehhään samalla ihan normaalit terveystarkastukset. Helmihän ei meillä ollessaan oo kertaakaan eläinlääkärin palveluita käyttämään, jos ei mukaan lasketa just noita rokotuskäyntejä. Helmillä on kuitenkin olemassaan tapaturma- ja sairaskuluvakuutus varmuuden vuoks, mutta tosiaan onneks ei oo sitä jouduttu käyttämään :)

Vallukin on meillä ollessaan käyny lekurissa vaan yhen ainoon kerran, joten vähällä on Vallunkin kanssa päästy. Senkin ainoon kerran kun Vallua käytettiin, oli sillä kennelyskä, jonka myös Elli sairasti yhtäaikaa. Täytyy siis koputtaa puuta ja olla erittäin tyytyväinen siihen, että meijän koirat on ollu noin terveitä :)

Kirjottelen varmaankin perjantaina tai viimestään viikonlopun aikana enemmän koirien eläinlääkärikuulumisia. Saadaanpahan sitten lääkärinkin näkemykset koirien kunnoista, painoista sun muista hommeleista :)

Helmi 1 vuotta

Helmin synttärithän oli jo eilen, mutta eilen en kerenny ja jaksanu ees koneelle tulla, joten postauksen tekeminen siirty tälle päivälle. Nyt kun ensimmäinen pentuvuosi on takana, voidaan ehkä pikkuhiljaa huokasta Paavon kanssa helpotuksesta. Ensimmäiseen vuoteen on mahtunu älyttömästi uusia asioita, niin meille ihmisille, kun Helmillekin. Ollaan käyty yhessä ensimmäisessä mätsärissä, Helmi kävi kasvattajansa kanssa ensimmäisessä näyttelyssä, ollaan opetettu Helmiä sisäsiistiks ja yhteiskuntakelposeks koiraks, taisteltu tuhoamisongelman kanssa, koettu ensimmäiset juoksut, opittu olemaan toisten koirien kanssa koirapuistossa, rentouduttu mökillä jajaja... Listaa vois varmaan jatkaa loputtomiin.

Ensimmäiseen vuoteen on mahtunu monenlaisia tunteita, itkua, naurua, hammasten ja pinnan kiristystä, ylpeyttä, onnistumisen iloa ja riemua. Tunteiden kanssa on menty laidasta laitaan lyhyessä ajassa, mutta päällimmäisenä ajatuksena nyt kun vuotta kelaa taaksepäin, on kuitenkin voittajafiilis. Kun kahtoo Helmiä nyt ja näkee miten iso tyttö siitä on jo tullu, ei voi kun olla ilonen siitä, miten mukava ja hellyyden kipee koira siitä on varsinkin viime kuukausina kuoriutunu.

Vallu 3 vuotta

Valluhan täytti tänään jo 3-vuotta. Vastahan siitä on hetki kun sen kaksvuotissynttäreitä vietettiin... Aika menee niin kamalan nopeasti.

Valluhan ei meillä tosiaan oo alusta asti ollu, vaan tuli meille suunnilleen 1½-vuotiaana 22.9.2012. Tuolloin Vallun elämän alkutaipaleen haastavimmat ajat oli jo ohitettu ja me saatiin itellemme sisäsiisti, peruskäytöstavat omaava koira. Toki Vallun käytöksessä oli asioita, joita oli pakko ruveta kouluttamaan pois, mutta melko hyvin ollaan päästy niistä eroon. Esimerkiks meille tullessaan Vallu tuppas näykkimään naamasta, ei kovin kiva...

Edelleen Vallulla on yks ongelmista, joka sillä oli meille tullessaan. Se haukkuu ulkona lähes tulkoon kaiken, mitä vastaan tulee... Olipa ihminen koirallinen tai ei niin huutokuoro täytyy järjestää. Tuota on yritetty koko ajan kouluttaa poikkeen, mutta kun huono tapa on opittu, sitä on paljon vaikeampi kitkeä enää pois. Kuitenkin kun tuon asian tiedostaa, osaa merkkejä tulevasta huutokuorosta tarkkailla jo etukäteen ja ennaltaehkäistä haukkumisen alkamista. Pakko myöntää, että olihan se alkuun melkonen shokki kun koira haukkuu kaiken, eikä ollu ymmärrystä siihen, että miks ihmeessä. Kuitenkin meillä on Paavon kanssa muodostunu semmonen käsitys, että varsinkin hämärässä ja pimeässä Vallu ei välttämättä nää riittävän hyvin, että pystys tunnistamaan vastaantulevat ihmiset ihmisiks ja pitää niitä sen takia epäilyttävinä.

Vallu on tosiaan meillä ollu sen 1½ vuotta ja sille on saanu kyllä nauraa sinä aikana mahdottoman paljon. Älyttömän hieno koira on kyseessä eikä Vallu oo yhtään semmonen, mitä cardien rotukuvauksessa sanotaan. Cardi ois muka vieraita kohtaan varautunut, mutta omalle perheelleen mitä uskollisin. Kyllä mää uskaltasin väittää, ettei Vallu oo mitenkään erityisen varautunu niitä ihmisiä kohtaan, joita meillä käy ja joihin ulkona törmätään. Jos meille tulee vieraita, niin Vallu menee hyvin mielellään esittelemään vieraille lelujaan uristen samalla yrittäen pyytää vierasta leikkiin :)

Loppuun kuvia Vallusta siltä ajalta, jonka se on meijän seurassa viettäny :)

Syyskuu 2013

Syyskuu 2012

Syyskuu 2012

Joulukuu 2012

Vallun ensimmäinen joulu meillä <3 2012

Helmikuu 2013

Helmikuu 2013

Helmikuu 2013

Helmikuu 2013

Toukokuu 2013

Kesäkuu 2013

Syyskuu 2013

Syyskuu 2013

Lokakuu 2013

Lokakuu 2013

Marraskuu 2013

Marraskuu 2013

Marraskuu 2013

Marraskuu 2013

Joulukuu 2013

Joulukuu 2013

Joulu 2013