SYNNYTYSKERTOMUS

Perjantaina 13.10.2017 minulle oli varattu aika äitipolille. Olin valvonut edeltävän yön supistusten kanssa ja miettinyt, olisiko aika olla yhteydessä synnärille. Supistukset olivat kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisiä, osa kivuliaampia kuin toiset. Kärvistelin koko yön supistusten kanssa siinä ajatuksessa, että menen polille joka tapauksessa ja aika on jo klo 9.45, joten maltan kyllä odottaa siihen.

Otin yöllä ja aamuyöllä Panadolia kahteen kertaan ilman helpotusta ja kuuden aikaa herätin Paavon. Kerroin tuntemuksistani ja pyysin Paavoa soittamaan töihin ja kertomaan tilanteen. Minunhan oli alunperin tarkoitus ajella itse polikäynnille, mutta nyt siitä ei kyllä ollut toivoakaan. Paavo sopi työnantajansa kanssa vievänsä minut polikäynnille ja tulevansa vasta sitten töihin ja käyvänsä viemässä minut kotiin käynnin jälkeen.

Syötiin aamupalaa kaikessa rauhassa, tuossa kohtaa supistukset olivat hellittäneet ja mietin jo, että olikohan väärä hälytys. Pikkuhiljaa aamutoimien jälkeen lähdettiin ajelemaan kohti KYSiä. Koska Paavolla oli menossa päivystysviikko, oltiin liikenteessä hänen työautollaan. Ajatus lapsivesien mahdollisesta menemisestä työautoon kuumotteli jonkun verran. Ennen KYSille lähtöä tarkastettiin vielä sairaalakassin sisältö, testattiin kameran toiminta ja otettiin viimeinen mahakuva.

39+2

Aika oli yllättäen myöhässä ja odottelu jo melko tuskaista. Lopulta kätilö kutsui minua huoneeseen ja pääsin tutkittavaksi. Käynnin oli tarkoitus olla opetuskäynti ja olisin ollut useamman kandin tutkittavana ja mittailtavana. Opiskelijoilla olikin kuitenkin joku tentti ja vastassa oli tosiaan iäkkäämpi, äärimmäisen ammattitaitoinen hoitaja.

Kätilö ohjasi minut tutkimuspöydälle, otti sf-mitan, joka oli 33 cm sekä tunnusteli kohdun kokoa. Hän antoi arvioksi käsituntumalla nelisen kiloa. Suhtauduin tuossa vaiheessa jostain syystä hieman skeptisesti painoarvioon ja hymähdin vain ääneen. Hän tunnusteli päätä, todeten sen olevan kiinnittynyt. Seuraavana otettiin sydänkäyrää ja kätilö alkoi kysellä raskauden kulusta. Keskustelimme ainakin raskausdiabeteksestä, sen aiheuttamasta kohonneesta riskistä 2. tyypin diabeteksen puhkeamiseen sekä käsillä olevasta hienosta tilaisuudesta tehdä elämäntapamuutos sekä opettaa lapselle terveelliset elämäntavat. Kaikesta tästä kätilö puhui todella sensitiviisesti ja hänen sanansa tuntuivat juuri oikeilta, rautainen ammattilainen. Käyrän ottamisen aikana mitattiin myös verenpaine, joka oli 113/80. Käyrien ottamisen jälkeen kävin vessassa ja annoin virtsanäytteen, jonka kätilö tarkasti. Virtsa oli puhdas.

Vessasta siirryin lääkärin vastaanotolle. Hän oli kohtuu nuori, mutta todella ammattitaitoisen oloinen lääkäri. Hän oli myös eri tavalla inhimillinen kuin moni tähän asti tapaamani lääkäri. Hän kyseli voinnista ja siitä, joko lähestyvä synnytys jännittää. Kerroin öisistä tuntemuksista, johon lääkäri vastasi tilanteen selviävän pian sisätutkimuksessa. 

Käynnillä tarkastettiin vielä viimeisen kerran Mötkiksen painoarvio sekä virtaukset ja istukan toiminta. Painoarvio oli 3411g. Virtaukset ja istukka olivat kunnossa. Lääkäri ultrasi vielä 4D:nä ja pyysin saada kuvan kasvoista ja sainkin mukaan kolme ultrakuvaa Mötkiksen kasvoista. Kuvat olivat äärimmäisen hyvät ja jälkeenpäin puhuttiin Paavon kanssa miten ihanaa on, että meillä on ultrakuva ja valokuva Mötkiksestä saman vuorokauden sisältä.

Seuraavana oli vuorossa sisätutkimus, jota olin odottanut. Halusin tietää olivatko irronnut limatulppa, sen jälkeiset supitukset sekä viime öiset tuntemukset saaneet mitään aikaiseksi. Sisätutkimus tehtiin noin klo 10.30. Lääkäri kertoi vauvan pään olevan jo hyvin matalalla. Olin yllätyksekseni väljästi kahelle sormelle auki. Lääkäri pyöritteli kalvoja ja vähän ronskimmin tutki. Sen jälkeen hän kertoi päivystävänsä synnärillä seuraavan yön ja uskoi meidän vielä tapaavan synnytyksen merkeissä. Hämmennyin täysin siitä, miten lähellä synnytys jo oli.

Poistuin vastaanottohuoneesta myhäillen ultrakuvat kädessäni ja pakatessani tavaroita soitin klo 10.53 Paavolle, että voisi tulla minut hakemaan. Paavolla oli juuri joku keikka meneillään, joten sovittiin hänen soittavan kun pääsee hakemaan. Odotellessani Paavoa päivittelin tilannekatsausta perheelle ja ystäville.

Kun Paavo tuli minut hakemaan, kiipesin työautoon ja jäin odottamaan, että Paavo puhuu työpuhelunsa loppuun. Emme onneksi kerenneet lähteä liikkeelle ennen kun minusta tuntui, että jotain holahti pöksyyn. Odotin, että Paavo puhui puhelun loppuun ja kerroin tuntemuksestani ja että kävisin vielä sisällä tarkistamassa tilanteen. Vessassa ei kuitenkaan mitään ihmeempää ollu havaittavissa. Onneksi olin NAKin vessassa, joten isoja siteitä oli tarjolla. Laitoin sellaisen varmuuden vuoksi housuun, olisi ollut äärimmäisen noloa ilmoittaa Paavon työnantajalle, että lapsivedet meni työautoon.

Noin klo 12, hetki sen jälkeen kun Paavo oli tuonut minut kotiin, alkoi supistukset. Kellottelin supistuksia ja soitin Paavolle 12.59, että supistuksia tulee ja kesto kasvaa koko ajan ja supistusten väli lyhenee. Varoituksena siis, että kohta täytyy lähteä töistä tulemaan kotiin päin. Makailin sohvalla ja pidin lämminvesihaudetta vatsan päällä. Seuraavana soitin Mötkiksen tulevalle kummille ja puhuimme seuraavan 40 minuuttia puhelimessa, kunnes supistusten väli oli enää 5 minuuttia, enkä pystynyt niiden aikana puhumaan. Tässä kohtaa tuleva kummi alkoi kysellä, että pitäisiköhän sille Paavolle soittaa uudestaan ja antaa käsky tulla kotiin. Lopeteltiin puhelu ja soitin Paavolle uudestaan klo 13.41. Paavo alkoi lopetella työpäivää ja lähteä kotia kohti. Klo 14.18 soitin vielä Naisten akuuttikeskukseen ja varmistelin, joko olisi aika tulla näytille. Vastaukseksi sain, että omien tuntemusten mukaan. Eli kyllä, ruvetaan lähtemään näytille heti kun vaan Paavo kotiutuu.

Paavo tuli kotiin, vaihtoi vaatteet, napattiin sairaalakassi mukaan ja lähdettiin vaappumaan autolle päin. Vaikka matkaa meidän kotiovelta autokatospaikalle on ehkä 50 metriä, tuntui matka kestävän ikuisuuden. Autossa laitettiin varmuuden vuoksi pyyhe minun penkille ja sitten lähdettiin ajelemaan KYSille. Joka ikinen töyssy teki pahaa, supistukset tekivät kipeetä ja niitä tuli tasaisin väliajoin. Enää autossa en kellottanut supistuksia, mutta alle 5 minuuttia niiden väli oli. Ikinä ei ollut autossa istuminen tuntunut noin tuskaiselta ja alle 15 minuutin matka sairaalalle tuntui ikuisuudelta. Ajettiin auto suoraan parkkihalliin ja käpöttelin hiljaksiaan kohti NAKia.

Vartin yli kolmen aikaan ilmoittauduin NAKissa ja pian kätilö tulikin hakemaan meitä käyrille. Klo 15.30 makasin käyrillä kun tunsin, että jotain lorahti housuun ihan huolella. Kerroin tuntemuksesta, kätilö tarkasti tilanteen ja totesi, että lapsivedet menevät. En muista enää kuka sen huomasi, muistaakseni Paavo, mutta lapsivedet menivät vihreänä. Paniikissa kysyin, että mitä se tarkoittaa. Kätilö vastasi hyvin rauhoittelevasti, että vauva on korkeentaan pieraissut lapsiveteen. Tiedettiinhän me Paavon kanssa, että vauvalla on silloin joku ahdinkotila päällä, jos lapsivesi on vihreää, mutta tuo kätilön tyyli käsitellä asiaa oli niin rauhoittava, että pystyin painamaan lapsiveden vihreyden taka-alalle.

Siirryin vessaan lorottelemaan lapsivesiä pönttöön, riisuin omat vaatteet ja vaihdoin tilalle sairaalavaatteet. Kätilö laitteli kanyylin valmiiksi antibioottia varten ja Paavo pääsi toimimaan avustajana kun erinäisiä verinäytteitä otettiin ja kanyylia jouduttiin laittamaan kahteen kertaan ensimmäisen suonen puhjetessa. Kun verinäytteet oli saatu otettua lähdimme siirtymään synnytyssaliin.

Synnytyssaliin päästiin klo 16.24. Kätilö saatteli meidät kiireisen oloisena saliin ja kysyi, minkälaista kivunlievitystä toivon tässä vaiheessa. Pyysin saada jumppapallon ja TENS-laitteen. Vähän ajan kuluttua kätilö toi jumppapallon ja TENSin kertoen, ettei hän kyseisen laitteen toimintaan ole perehtynyt vaan isä voi ruveta käyttöohjeiden mukaan laitetta paikalleen asettelemaan. Oltiin vähän, että täh, mutta Paavo tarttui tuumasta toimeen ja alkoi lukea käyttöohjeita ja asetteli lätkät selkään ohjekuvan mukaisesti. Hetkeä myöhemmin tehoa päästiin testaamaan kivuliaan supistuksen myötä ja kohtuullisen avun se toikin.

Puoleen seitsemään asti mentiin siis tuon jumppapallon ja TENSin voimin, kunnes enää täydet tehot TENSistä eivät riittäneet ja pyysin jotain tehokkaampaa kivunlievitystä. Kätilö teki sisätutkimuksen ja tässä vaiheessa olin auki 5-6 cm. Aloitettiin ilokaasu suhteella 50/50 ja kätilö sanoi, että nyt voisi olla hyvä aika ottaa epiduraali, jos sitä kokee tarvitsevansa. Kivut olivat jo niin kovat, että halusin tuossa kohtaa epiduraalin. Taisin vielä varmistukseksi vilkaista Paavoon kuin jotenkin lupaa tai vahvistusta hakeakseni ja Paavo totesi, että se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Epiduraalin saantia odottaessani hengittelin ilokaasua ja yritin samanaikaisesti käyttää TENSiä. Monta kertaa kävi niin, ettei käsky aivoilta mennyt enää kädelle asti, vaan jäin hengittelemään ilokaasua liian pitkäksi aikaa, mikä taas aiheutti hyperventilointia maski kasvoilla. Inhottava se humalainen olo, mikä ilokaasun käyttämisestä tulee. Onneksi se kuitenkin poistuu hyvin nopeasti, kun kaasua lakkaa hengittelemästä.

Ennen kun lupa puudutukseen saatiin, kävi aamulla äitipolilla tapaamani lääkäri tarkistamassa vauvan KTG:n ja totesi, että oikeassa oli sen suhteen, että tapaamme vielä synnytyksen merkeissä hänen päivystysvuoronsa puitteissa. Puudutusvalmisteluja alettiin tekemään ja kätilö soitti anestesialääkärille klo 19.27. Anestesialääkäri oli kiinni jossain kolaripotilaan leikkauksessa eikä pääsisi vähään aikaan tulemaan. Puudutusvalmistelujen aikana minulle tuli todella paha olo ja sain siitä juuri ajoissa Paavolle sanottua. Paavo veti esiin oksennuspussin ja sillä hetkellä mahan sisältö tyhjeni. Kyseessä oli ilmeisesti kuuluisa 7 cm oksennus kun edellisessä tilannearviossa olin ollut sen 5-6 cm auki. Tässä vaiheessa kätilö patisti Paavon lähtemään käymään syömässä. Kätilö olisi kanssani tekemässä valmisteluja epiduraalia varten enkä joutuisi jäämään yksin jos Paavo nyt tässä välissä kävisi syömässä. Vastahakoisesti Paavo lähti.

Äärimmäisen pitkältä tuntuneen ajan jälkeen anestesialääkäri saapui ja epiduraalia alettiin laittaa. Kuten varmaan jokainen viimeisillään raskaana ollut tietää, on selän pyöristäminen melko vaikeaa sen ison mahan kanssa ja niinhän se oli. Kuitenkin selkä saatiin oikeaan asentoon ja sopiva nikamaväli puudutteen pistämiselle löytyi. Ensimmäisellä kerralla pisto kuitenkin meni jotenkin vinoon ja tuntui jommalla kummalla puolella selkärankaa, en enää muista kummalla. Turhautuneen oloisena anestesialääkäri alkoi pistämään uudestaan. Olin varma, että jos pistos ei tällä kertaa onnistu kolmatta kertaa ei enää yritetä. Onneks epiduraali kuitenkin saatiin paikalleen klo 20.10 ja klo 20.19 puudutus alkoi vaikuttaa. Viisi minuuttia myöhemmin supistukset tuntuivat enää vain paineen tunteena. Paavo palasi syömästä ja minä koitin levätä vähän ennen viimeistä rutistusta. Vähän ennen yhdeksää sain iltapalaksi jugurttia ja leipää ja ne kyllä maistuivat mahan ollessa ihan tyhjä oksentamisen jälkeen.

Puolen kymmenen aikaan kätilöillä oli vuoronvaihto ja klo 21.35 soitin kelloa kertoakseni, että nyt ponnistuttaa. Uusi kätilö ja hänen mukanaan ollut kätilöopiskelija tulivat tekemään tilannearvion. Tuossa vaiheessa olin 9 cm auki ja sain ohjeeksi puhallella supistukset. Makasin kyljellään ja hengittelin supistuksia. Painon tunne voimistuu koko ajan ja klo 22.10 sisätutkimuksessa olen kokonaan auki ja pää on alas laskeutuneena. Supistuksia tulee ja menee parin minuutin välein, mutta ne ovat kuitenkin liian lyhyitä, joten aletaan tiputtaa oksitosiinia.

Klo 22.40 päästiin supistusten osalta sellaiseen vaiheeseen, että pääsin alkamaan ponnistaa. Aloitan ponnistamisen kylkimakuultaan, mutta kymmenen minuutin kuluttua vaihdoin puoli-istuvaan asentoon. Ponnistamisen alkuvaiheessa kerron kätilöopiskelijalle, että en uskalla ponnistaa kunnolla kun tuntuu, että paskon alleni. Kätilöopiskelija suhtautui kertomaani juuri niin kuin kuuluu. Sanoi vaan, että ei sillä ole mitään väliä vaikka kakka tulisikin, sitten se vaan siivotaan poikkeen ja homma jatkuu. Ihana oli muutenkin tämä kätilöopiskelija ja itse hoitava kätilökin. He olivat juuri meille sopiva työpari. Kätilöopiskelija osasi kertoa asiat minulle juuri niin kuin ensisynnyttäjälle kuuluikin ja molemmat olivat sen oloisia, että olivat todellakin oikealla alalla.

Ponnistus ponnitukselta tilanne etenee, mutta en kuitenkaan saa ponnistettua ihan loppuun asti, supistukset loppuvat joka kerta hieman kesken eikä pojan pää pääse syntymään. Poika oli takaraivotarjonnassa, mutta en silti saanut ihan riittävästi potkua ponnistukseen, jotta pää pääsisi syntymään. Pojan sydänääniä seurataan koko ajan ja ne pysyvät hyvänä. Kuitenkin tilanteen edistämiseksi minun ollessa jo aikalailla lopussa unettomien öiden jälkeen klo 23.00 väliliha puudutetaan ja tehdään eppariviilto. Kaksi minuuttia epparin tekemisen jälkeen poika syntyy napanuora kerran kaulan ympäri kiertyneenä. Tuntui kestävän ikuisuus, ennen kuin poika parkaisi ensimmäisen kerran, mutta Paavon mukaan se tapahtui lähes välittömästi hänen synnyttyään. Kun poikaa oli hieman kuivailtu sain hänet rinnalleni. Tuossa vaiheessa tilanne oli jotenkin todella epätodellinen enkä meinannut ollenkaan tajuta, mitä juuri tapahtui. Siinä hän nyt viimein oli, meidän oma pieni poikamme.

Lyhyen ajan kuluttua avustamaan tullut kätilö kuitenkin lähti Paavon kanssa viemään poikaa virkistelyyn. Häneltä imettiin lapsivettä keuhkoista ja hän sai hieman lämpöhoitoa sillä aikaa, kun minua kursittiin kasaan. Kivunlievityksenä käytin tuossa vaiheessa ilokaasua, joka osaltaan aiheutti taas sen humalaisen olotilan. Synnytyssaliin palattuaan poika pääsi ihokontaktiin Paavon kanssa. Koska kohtuni ei lähtenyt supistumaan riittävän nopeasti sain Cytotecit suuhun kielen alle imeytymään klo 23.40. Pian puolen yön jälkeen minulle tuli horkkamainen olo ja sain lisäpeitteitä. Olo helpottaa hieman ja saan pojan takaisin rinnalle imemään. Kuitenkin pojan pitäminen rinnalla tuntuu äärimmäisen vaikealta kun tärisen niin voimakkaasti.

Lämpö mitataan ennen puolta yhtä ja se on 38,6. Minulle aletaan tiputtaa Perfalgania, parasetamolivalmistetta tuon lämmön mittauksen jälkeen. Klo 00.50 lämpö on jo 39,8. Kerron, että minulla on kuivunut olo enkä ole varma olenko muistanut juoda tarpeeksi, joten minua aletaan nesteyttää 1000 ml Plasmalytella. Tämän jälkeen saimme onnittelukahvit salissa, mutta en kuitenkaan saanut juuri mitään syötyä tuon järkyttävän horkan takia. Joka kerta kun kohtua piti painaa ja peittoja ottaa päältä pois, aloin täristä pahasti uudestaan. Sama kävi myös joka kerta kun sain pojan rinnalleni. Lämpöhävikki aiheutti voimakkaan tärinän ja meni pitkään ennen kuin pääsin aina takaisin sellaiseen olotilaan, etten tärissyt valtoimenaan. Klo 01.45 lämpö on lähtenyt laskemaan ollen kuitenkin vielä 39,1. Tuossa vaiheessa pääsen käymään sen verran jaloittelemassa, että menen suihkuun. Olo on kuitenkin edelleen hutera ja minua seurataan jatkuvasti suihkussa ollessani. Klo 02.10 suihkusta tulemisen jälkeen meitä lähdettiin siirtämään naisten osastolle. Siirtymän matkustin pyörätuolissa poika sylissä.

Kuvan ottamisen aikaan minulta mitataan kuumetta ja minä pilkin kuumehorkassa tajunnan rajamailla.

Vaikka synnytys itsessään oli nopea ja saamallani kivunlievityksellä kokemuksena hyvä, oli synnytyksen jälkein kuumehorkka todella ahdistava ja pelottava. Onneksi Paavo oli koko ajan läsnä ja hän pystyi ottamaan pojan ihokontaktiin aina kun minä en pystynyt. Minua harmittaa kamalasti, että pojan ensihetket menivät minulla ihan täysin ohi ollessani niin huonossa kunnossa tuon kovan kuumeen takia. Muistan välähdyksiä synnytyksen jälkeisestä ajasta, mutta ne ovat hyvin hataria ja enemmän asioita on selvinnyt Paavolta kysymällä ja hänen kertomanaan.

"Mitenköhän koirat suhtautuvat vauvaan?"

Kysymys, joka meiltä on kysytty sata ja tuhat kertaa. Kysymys, joka alkaa itseasiassa tässä vaiheessa jo hivenen kyllästyttää ja ärsyttää. Vaikka emme vielä voi tietää, miten koirat tulevat Mötkikseen suhtautumaan, vastaus on varma: koirat sopeutuvat uuteen perheenjäseneen tai on enää yksi osoite, eläinlääkäri.

Minulla on melko jyrkkä kanta tähän asiaan. Jos koirat eivät jostain syystä sopeutuisi Mötkikseen, on mielestäni lähes tulkoon ainoa vaihtoehto lopettaminen. Vallu on kuitenkin tullut meille kodinvaihtajana, enkä haluaisi enää häntä kolmanteen kotiin antaa. Helmillä on E-lonkat, eikä takeita siitä, paljonko hyviä vuosia on jäljellä, joten haluaisinko häntäkään sopeutumaan uuteen kotiin mahdollisesti vain lyhyeksi aikaa. Lisäksi koirille pitäisi löytää perhe, joka on valmis ottamaan molemmat. Menisi todennäköisesti liian vaikeaksi löytää sopiva perhe, joka olisi molempiin koiriin valmis sitoutumaan.

Minun lapsuudenkodissani oli koira, joka jouduttiin viemään piikille sen tultua mustasukkaiseksi minun synnyttyä ja yritettyään purra minua. Tästä syystä asiaa on ehkä tullut hieman enemmän mietittyä jo tässä vaiheessa ja toki nuo jatkuvat kyselyt ovat ajatustyötä pitäneet käynnissä. Oletusarvoisesti kuitenkin lähdemme liikkeelle siitä, että perusluonteeltaan molemmat koiramme ovat ihmisystävällisiä ja ovat tähän asti suhtautuneet kaikkiin vastaantulleisiin lapsiin innostuneesti, ei lainkaan aggressiivisesti.

Tottakai tilanne on eri siinä vaiheessa, kun vauva rantautuukin perheeseen, jossa koirat ovat olleet tavallaan lapsia ja tuo uusi perheenjäsen varastaakin äidin ja isän ajan sekä huomion. Olemme miettineet etukäteen sairaalasta kotiutumista ja tehneet toimintasuunnitelmaa koirien ja Mötkiksen tutustumiselle. Jo ennen sairaalasta kotiutumista Paavo tuo Mötkiksen vaipan, harson tai vaatteen, jonkun tavaran, jossa on Mötkiksen tuoksu, kotiin ja antaa koirien tutustua siihen ohjaten samalla sopivaan käyttäytymiseen.

Pyrimme tuomaan Mötkiksen kotiin siten, että koirat saavat kaikessa rauhassa tulla tutustumaan häneen, omaan tahtiinsa. Koiria ei kutsuta katsomaan Mötkistä, he tulevat kun kiinnostuvat (eli todennäköisesti heti kun astumme ovesta sisään). Koiria ei tulla tönimään pois vauvan luota. Tottakai pidetään huoli, etteivät tule liian lähelle, mutta ei myöskään aiheuteta koiralle tilannetta, jossa hänet ajetaan pois vauvan luota.

Kotiutumisen jälkeiselle ajalle koirille varataan luita, jotta heille on mielekästä tekemistä. Koiria ei tarvitse tuolloin hätistellä jaloista, vaan ne tyytyväisenä mussuttavat luitaan omassa pedissään tai ulkona. Kaiken aikaahan luita ei voi tietenkään syöttää, ettei maha ole sekaisin ja tule pahimmassa tapauksessa tukoksia, mutta sellaisille ajoille, kun koiriin ei ole toisen meistä mahdollista keskittyä ja koirat jotakin hötkeltävät, on mielestäni hyvä olla varalle jotain rauhallista tekemistä.

Näillä parilla yksinkertaisella toimintatavalla pyrimme siihen, etteivät koirat koe itseään "kakkosluokan kansalaisiksi" vauvan kotiutuessa. Tottakai Mötkis tulee olemaan perhehierarkiassa koiria ylempänä, mutta mustasukkaisuuden ja aggression välttämiseksi tutustuminen on mielestämme hyvä hoitaa mahdollisimman rauhallisesti, koiria kunnioittaen. Uusi perheenjäsen tulee kuitenkin koirien näkökulmasta heidän reviirilleen, joten jonkunlaista reviirin puolustamista voi ilmaantua.

Tällä hetkellä Mötkiksen ollessa vielä yksiössään kasvamassa koirat ovat saaneet vapaasti oleskella Mötkiksen tulevassa huoneessa, haistella vaatteet ja tavarat mitä siellä on. Pinnasängyn kasaamisen jälkeen Vallu otti pesäpaikan pinniksen alta ja päivysti siellä. Veikkaan, että sama paikka saattaa olla Vallun pesäkolona Mötkiksen synnyttyä, kunhan pinnis siirretään meidän makuuhuoneeseen. Vallun aiemmassa perheessä oli pieniä lapsia, joten siltä osin Vallu on tottuneempi lapsiin, kuin Helmi. Kuitenkaan Helminkään suhteen meillä ei sen suurempia epäilyksiä ole. Helmi on ollut enemmän innokas kuin älykäs suhtautumisessaan lapsiin, enkä usko Mötkiksen kohdalla olevan poikkeusta.

Uskon, että koirien käytös tulee olemaan enemmänkin rodulle ominaista paimentamista. Koirat pyrkivät pitämään lauman kasassa ja valvovat vauvaa. Ainakin näin kävi enoni kaksostyttöjen ollessa pieniä: tytöt makasivat leikkimatolla, jonka molemmin puolin koiramme asettuivat makaamaan kyljelleen ja vain seurailivat mitä tytöt tekevät, kunnes itse nukahtivat. Korkeentaan tuo paimennuskäyttäytyminen voi aiheuttaa ongelmia näykkimisen muodossa, kunhan Mötkis lähtee liikkeelle, mutta onneksi siihen mennessä koirat ovat kerenneet tulokkaaseen jo kaikessa rauhassa tutustua.

Emme kuitenkaan aio sokeasti luottaa koiriimme, vaan koirat ja Mötkis oleskelevat samassa tilassa valvottuina. Mikä tahansa koira voi pimahtaa ja käydä lapsen kimppuun, emmekä halua niin käyvän meidän kohdallamme. Lisäksi koira voi täysin ymmärtämättömyyttään esimerkiksi tukehduttaa vauvan makaamalla tämän päällä. Tästä syystä olemme uudella kodilla opettaneet koirat siihen, ettei meidän sänkyyn ole enää asiaa. Aikaisemmin koirat nukkuivat vieressämme, mutta koska Mötkikselle on tulossa sivuvaunu meidän sänkyyn ja lisäksi mahdollisesti nukumme perhepedissä, emme halua koiria enää samaan sänkyyn. Lisäksi toki myös karvaton sänky on aikalailla miellyttävämpi, kuin aikaisempi tilanne.

Kaikkeen emme voi valmistautua etukäteen, mutta mielestäni on tärkeää, että näistä asioista on keskusteltu etukäteen ja on pyritty keksimään sopivia toimintatapoja. Mielestäni on myös erittäin tärkeää, että meillä on molemmilla samanlaiset ajatukset siitä, mitä koirille tapahtuu, jos ne eivät sopeudu Mötkikseen. Luopuminen olisi riittävän raskasta jo ilman sitäkin, että aiheesta pitäisi vielä riidellä ennen lopullista päätöstä.

Kiire synnyttämään?

Pitkään minua on mietityttänyt odottajien kiire synnyttämään. Synnytystä yritetään käynnistää kaiken maailman vippaskonsteilla jo todella aikaisilla viikoilla. Ja siis nyt tarkoitan viikkoja ennen laskettua aikaa tai edes täysiaikaisuutta. Tilanne on aivan eri silloin, jos on lapsen kasvun ja kehityksen kannalta lääketieteellisesti perusteltua käynnistää synnytys aikaisemmin, mutta pelkkä äidin malttamattomuus ei mielestäni saisi olla syynä ennenaikaiseen käynnistelyyn.

Minulla ei ole mikään kiire synnyttämään. Nautin tästä raskaudesta kaikkine kipuineen ja vaivoineen tiedostaen, että tämä voi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta. Tai vaikka seuraava kerta tulisikin, on silloin esikoinen hoidettavana, enkä kerkeä rauhassa ihastelemaan kasvavaa mahaa. Lisäksi toivon Mötkiksen saavan kasvaa ja kehittyä mahdollisimman pitkään mahan suojissa, jotta alkutaival olisi hänelle ja myös meille tuleville vanhemmille helpompi. Ymmärrän toki, että osalla äideistä raskaus on haastavampi ja raskaampi kuin omani. Kuitenkin toivoisin lapsen hyvinvoinnin menevän omien intressien edelle.

Tottakai ajattelumaailmaani on muokannut aiemmat keskenmenot. Sitä ei voi kiistää. Kerkesin pelätä, etten ikinä tule saamaan lapsia tai olemaan näin pitkällä raskaana. Lisäksi vahvana on ajatus siitä, että haluan olla valmis tekemään mitä vain lapsemme eteen ja se koskee myös raskausaikaa. Riippumatta siitä, kuinka kypsä alkaisin itse olemaan, haluan antaa luonnon hoitaa tehtävänsä ja uskon Mötkiksen syntyvän kun sen aika on.

38+0 isimiehen kanssa leffaan menossa <3

Täysiaikaisuus saavutettiin siis reilu viikko sitten ja siltä osin nyt on lupa tulla. Pitkin kuluvaa viikkoa on ollut ennakoivia merkkejä, joita en kuitenkaan turhan vakavasti ole ottanut. Sunnuntain ja maanantain, sekä maanantain ja tiistain väliset yöt supisteli ajoittain kipeästikin. Maanantaiaamuna irtosi limatulppa ja viime yön nukuin kuumavesipullon kanssa mojovien menkkajomotusten ansiosta. Tänään Mötkis on ollut todella liikkuvaisella tuulella ja tuntuu puskevan päätään alaspäin. Sukkapuikkosupistuksia tulee ja menee ja oikeaan reiteen repii välillä melkolailla kipeästi.

Vaikka tuntemuksia alkaakin olla, on myös päiviä, jolloin en edes tietäisi olevani raskaana, ellei maha olisi näin iso ja liikkeitä tuntuisi. En jotenkin usko, että Mötkis syntyy vielä ihan lähiaikoina, vaan olen henkisesti valmistautunut siihen, että marraskuun alussa käynnistellään. Viikon päästä perjantaina menen käymään seuraavan kerran äitipolilla ja tuolloin saan tietää, onko paikat alkaneet kypsyä vaiko ei ja varmaankin tehdään jo jonkunlaista suunnitelmaa käynnistämisen varalle sinne loka-marraskuun taitteeseen.

38+1 KalPa-SaiPa pelissä

Synnytystoiveeni

Nyt kun raskaus on täysiaikainen ajattelin olevan sopiva aika julkaista

pitkään luonnoksissa ollut postaus synnytystoiveistani.

Lisäksi ilmassa alkaa pikkuhiljaa olla lähdön tunnelmaa kipeiden supistusten

ja limatulpan irtoamisen merkeissä.

Kyseessä on siis todellakin toiveet,

käytäntö saattaa osoittautua täysin erilaiseksi.

Alusta asti, kun synnytystä olen kohdallani miettinyt, olen ajatellut haluavani mahdollisimman lääkkeettömän, luonnonmukaisen synnytyksen, johon puututtaisiin mahdollisimman vähän. Saisin synnytyksessä ohjausta tarpeen mukaan enkä kokisi olevani yksin, vaan kätilö olisi tukena ja neuvomassa. Toiveenani on, että mahdollisista toimenpiteistä keskustellaan joko minun tai Paavon kanssa, tai molempien mikäli se on mahdollista.

Ennen synnytystä minulla on tavoitteena pysyä kotona niin pitkään, kuin kivut ja vointi sen sallivat. Koen sairaalaympäristön ahdistavaksi ja edellinen kokemus sairaalassa vietetystä yöstä on se, kun jouduin keskenmenon jälkeisten komplikaatioiden vuoksi seurattavaksi yöksi naisten akuuttikeskukseen. Kotona ollessani pystyn varmasti olemaan rauhallisempi ja rentoutumaan paremmin, mikä taas edistää synnytystä. Lisäksi meillä on vain noin 15 minuutin ajomatka KYS:lle, joten nopeastikin sairaalaan päästään kun aika on.

Jos synnytys täytyy käynnistää, toivon, ettei Cytotecejä käytetä. Niitä käytettiin keskenmenon hoidossa ja supistukset olivat tuolloin todella kivuliaita. Nyt kuitenkin kyseessä on huomattavasti isomman lapsen synnyttäminen, joten en koe Cytotecejä kohdallani oikeaksi käynnistysmenetelmäksi. Haluaisin ennemmin kokeilla luonnonmukaisia käynnistysmenetelmiä mahdollisimman pitkään.

Toivon synnytysrauhaa, himmeää valaistusta, omaa musiikkia sekä kiireettömän ilmapiirin. Haluan liikkua mahdollisimman vapaasti synnytyksen aikana ja toivon, että kätilö myös tässä kannustaa. Avautusmisvaiheen apuvälineinä haluaisin kokeilla liikkumisen lisäksi jumppapalloa sekä ammetta tai suihkua.

Ensisijaisina kivunlievitysmenetelminä haluan käyttää lääkkeettömiä keinoja: ammetta, suihkua, hierontaa, rentoutumista, hengitysmenetelmiä, kuuma- ja kylmähoitoja sekä TENSiä. Toiveenani on, että puolisoani ohjataan aktiiviseen rooliin tarpeen mukaan. Jos koen tarvitsevani lääkkeellistä kivunlievitystä haluaisin aloittaa ilokaasulla. Sen ollessa riittämätön, seuraavana vaihtoehtona olisi pudentaalipuudutus, jonka jälkeen selkäydinpuudutteet.

Haluan kokeilla vaihtoehtoisia ponnistusasentoja puoli-istuvan sijaan ja pyrkiä löytämään keholleni sopivan asennon ponnistaa. Vaihtoehtoisiksi asennoiksi olen ajatellut kylkimakuullaan olemista sekä kyykkyä. Tärkeintä olisi kuitenkin löytää luonnollisen tuntuinen asento sekä saada vaihtaa asentoa tarpeen mukaan.

Kuten varmasti jokaisella, myös minulla on toiveena välttää välilihan repeytymät ja haluankin, että välilihaa tuetaan mahdollisimman paljon repeytymien välttämiseksi. Haluan, että minua ohjataan ponnistusvaiheessa hellittämään ponnistamista tarpeen mukaan, jotta väliliha kerkeää venyä tarpeeksi. Toivon, että episiotomialta vältytään, mutta koen sen kuitenkin paremmaksi vaihtoehdoksi, kuin hallitsemattoman repeytymisen.

Mötkiksen synnyttyä toivon, että hänet nostetaan ihokontaktiin heti syntymänsä jälkeen ja napanuoran annetaan sykkiä rauhassa loppuun. Tämän jälkeen Paavo haluaa katkaista napanuoran. Jos minun ja Mötkiksen vointi sallii, toivon saavamme olla rauhassa ihokontaktissa mahdollisimman pitkään ja kokeilla ensi-imetystä. Lisäksi toivon saavani imetykseen mahdollisimman paljon ohjausta, sillä toiveenani on täysimetys.

Mikäli sektio on syystä tai toisesta tehtävä, toivon, että siitä keskustellaan kanssani. Haluan Paavon olevan mukana sektiossa ja mikäli Mötkiksen vointi sen mahdollistaa, hän pääsee ihokontaktiin joko minun tai Paavon kanssa sektion jälkeen. Toivon myös, mikäli Mötkis tarvitsee lääketieteellistä hoitoa pysyy Paavo hänen mukanaan kokoajan.

Kotiin toivon meidän pääsevän mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen. Raskausdiabeteksen takia Mötkisen verensokereita tullaan seuraamaan syntymän jälkeen muistaakseni yhteensä 36 tunnin ajan. Toivon, että tuon ajan jälkeen meidän molempien vointi on niin hyvä ja imetys on alkanut käynnistyä ja pääsemme lähtemään kotiin. Ymmärrän kuitenkin täysin myös sen, jos jomman kumman ja ennenkaikkea Mötkiksen vointi vaatii pidempää aikaa sairaalassa.

Kirjoitin tämän postauksen Bebesinfon synnytystoivelistan pohjalta. Täyttelin synnytystoivelistan kyseisellä sivulla ja tulostin sen odottamaan synnytystä. Kun Paavo näki listan, hän totesi, ettei kätilö ehdi lukea listaa läpi ennen kuin Mötkis on jo maailmassa. Toivottavasti näin ei kuitenkaan tapahdu. Ymmärrän, että nämä ovat vain toiveita, jotka saattavat joutua taka-alalle Mötkiksen tai oman vointini vuoksi. Koen kuitenkin tärkeänä synnytyksen pohtimisen sekä erilaisiin vaihtoehtoihin tutustumisen etukäteen.

Jotta synnytys voisi olla kokemuksena mahdollisimman hyvä,

koen äärimmäisen tärkeänä minun ja Paavon osallisuuden kaikissa synnytyksen vaiheissa.

Toivon, että löydämme toisistamme mahdollisimman paljon tukea

ja yhdessä koettu synnytys lujittaa parisuhdettamme entisestään.

Synnytys on tietyllä tavalla yhden taipaleemme päätepysäkki,

mutta pysäkki, jolta matka jatkuu uuden matkustajan kanssa <3

Baby showerit ja neuvolakuulumiset 27.9.2017

Tänään napsahti täyteen 37+0 ja raskaus on nyt täysiaikainen. Juuri sopivasti täysiaikaisuuden kynnyksellä eilen sain viettää ihanan illan baby showereideni merkeissä yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa. Sai taas todeta kuinka ihania ihmisiä ympärillämme onkaan ja kuinka Mötkiksellä tulee olemaan paljon välittäviä ihmisiä hänen elämässään. Baby showerit olivat juuri sellaiset, kuin olin toivonut: minulle tärkeät ihmiset kokoontuneena yhteen hyvän ruuan ja höpöttelyn äärelle.

Saimme valtavan vauvatarvikkeilla höystetyn vaippakakun lisäksi Pentikin pupun sekä norsun, pikkusukkia, tuttipullon sekä kahdet villasukat Mötkiksen tulevilta kummeilta. Lisäksi sain lahjakortin hierontaan, mikä oli mielestäni aivan ihana lahja. Pääsen rentoutumaan vauva-arjen keskellä ja saan omaa aikaa. Ihaninta illassa oli saada nähdä vielä raskausaikana itselle rakkaita ihmisiä ja viettää heidän kanssaan aikaa, sekä todellakin huomata, kuinka onnekkaita olemmekaan.

Täysiaikaista raskautta kävin myös "juhlistamassa" neuvolassa tekemässä synnytyssuunnitelma sekä normaalit mittaukset. Käynnin alussa kävimme läpi perinteisesti kuulumisia, sekä edellisen viikon äitipolikäynnin. Painon osalta pientä nousua on turvotuksien muodossa tapahtunut, muttei edelleenkään mitään hälyttävää tai suurta. Raskauden alusta painoa on tähän mennessä tullut lisää himpun vajaa viisi kiloa, eli erittäin maltillisesti edelleen. Turvotusta tosiaan on jonkun verran, mutta edelleen olen esimerkiski pystynyt käyttämään sormuksia. Pian kuitenkin niistä on todennäköisesti luovuttava, ettei käy siten, että herään jonakin aamuna umpiturvoksissa eivätkä sormukset enää yksinkertaisesti lähde sormesta.

Verenpaine oli 124/79, virtsa puhdas ja kohdunpohjan korkeus 34,5 cm. Tuo sf-mitta kulkee keski- ja yläkäyrän välillä, kuten oikeastaan koko raskauden ajan. Terkkari tunnusteli pään olevan edelleen alaspäin, kuten itsekin tiesin asian olevan. Lisäksi hän tunnusteli lapsiveden määrää, joka äitipolikäynnillä oli ollut hivenen vähäinen todeten, että ainakin käsikopelolla vettä tuntuu olevan normaalimäärä. Sykkeiksi saatiin 140-145 pitkän metsästyksen jälkeen: Mötkis siis menee edelleen dopplerin anturia karkuun vaikka tila alkaakin käydä ahtaaksi.

Synnytyssuunnitelmaan kirjattiin toiveeni mahdollisimman lääkkeettömästä ja luonnonmukaisesta synnytyksestä sekä tavoitteena oleva täysimetys, johon toivon ohjausta heti synnärillä. Kirjattiin edelliset keskenmenot sekä niiden mahdollinen näkyminen minun herkistymisessä synnytyksen aikana, jos jotain poikkeavaa tapahtuu. Uskon pysyväni synnytyksen henkisesti muuten melko hyvin kasassa, mutta jos Mötkiksen voinnissa tapahtuu jotain, niin todennäköisesti joudun täysin shokkiin ja tuossa vaiheessa tarvitsen hoitohenkilökunnan tukea ja todenmukaista kerrontaa siitä, missä mennään. Neuvolassa tehdyn synnytyssuunnitelman lisäksi olen itse kirjannut PikkuHaikaraan pitkän kirjauksen synnytystoiveistani sekä otan siitä tiivistelmän ja paperisen version mukaan synnytykseen lähtiessämme.

Näiden jälkeen puhuttiin terkkarin kanssa vielä siitä, että kannattaa pyrkiä elämään nämä viimeiset viikot mahdollisimman normaalia elämää eikä jäädä vain odottelemaan merkkejä lähestyvästä synnytyksestä. Kerroin terkkarille siitä, ettei minulla ole tällä hetkellä mikään kiire synnyttämään. Suurimmat vaivat tällä hetkellä ovat liitoskivut ja niiden takia huonosti nukutut yöt, muttei mitään sellaista, minkä takia olisin alkamassa häätää Mötkistä pois yksiöstään. Sanoinkin terkkarille, että voisin olla tässä tilassa vielä vaikka kuinka kauan ja vain hautoa Mötkistä. Vaikka kovin malttamattomina häntä jo odotamme, on kuitenkin Mötkiksen etu kasvaa vielä masun suojissa.

37+0

Illalla oltiin vielä Paavon kanssa Kuopion ensi- ja turvakotiyhdistyksen perhevalmennuksessa. Käsiteltävinä aiheina oli miksi mieli herkistyy ja miten vauva nukkuu. Vetäjät olivat aivan ihania ja tuli kyllä sellainen fiilis, että jos jotain kysyttävää tulee niin heihin voi olla yhteydessä. Todella paljon tuli hyvää tietoa molemmista aiheista ja todellakin kynnys olla esimerkiksi baby blues työntekijään tarpeen tullen yhteydessä hävisi täysin, kun hänet kohtasi perhevalmennuksessa. Lisäksi oli ihana huomata, kuinka monet odottajat tulivat kyseiseen perhevalmennukseen yhdessä puolisoidensa kanssa. Kuitenkin lähipiiri on varmasti monesti se ensimmäinen äidin ohella, joka huomaa mahdollisen alavireisyyden ja masennuksen. Siksi on mielestäni tärkeää, että puoliso osaa tunnistaa esimerkiksi juuri synnytyksen jälkeisen masennuksen tunnusomaiset piirteet ja tietää, mistä hakea apua tilanteeseen.

Nyt tosiaan kun viikot raskaudesta alkavat käydä vähiin, on aika panostaa vielä oikein erityisen paljon parisuhteeseen: istua yhdessä pöydän ääreen ja keskustella asioista, painautua toisen kainaloon sohvalla ja yöllä hakeutua lusikkaan. Olla läsnä toista varten. Viimeisten viikkojen aikana on tavoitteena käyttää asuntolainan ottamisen yhteydessä saadut korruptio elokuvaliput ja nautiskella arkisista hetkistä kahden <3

Menettämisen pelko

 Täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa.

Tämä on aihe, mitä olen melko vähän kenenkään kanssa käsitellyt. Aiheen käsittelemisestä on tehnyt haastavaa se, että herkistyn joka kerta siitä puhuessani enkä oikein mitenkään järkevästi osaa aihetta lähestyä. Neuvolassa asiasta puhuttiin aikaisemman terkkarin kanssa lähes joka käynnillä, mutta uuden terkkarin luona käydessäni en ole saanut asiaa tarkemmin avattua.

Vaikka kuluva raskaus on sujunut todella hyvin, jäytää menettämisen pelko ajoittain mieltä. Huoli Mötkiksen hyvinvoinnista herää todella herkästi eikä huoli poistu helpolla. Kun jouduin käymään naisten akuutissa Mötkiksen liikkeiden vähäisyyden takia, olivat tuntemukseni erittäin synkät ja osaston ovista sisään kävellessä pelkäsin suunnattoman paljon. Pelkäsin kuulevani vauvan kuolleen kohtuuni ja joutuvani synnyttämään hänet kuolleena, kuten edellisen keskenmenon kohdalla. Nyt vain viikkoja olisi ollut tuplasti enemmän, joten vauva olisi ollut jo kohtuullisen iso ja vauvan näköinen. Onneksi kuitenkin pelkoni osoittautuivat turhiksi.

Aikaisempien keskenmenojen takia koen syyllisyyttä valittaessani raskausoireista tai kivuista. Tuntuu, että minun tulisi vain olla kiitollinen jokaisesta hetkestä riippumatta siitä, kuinka paljon minuun koskee tai miten pahalta tuntuu. Raskaus on ollut tähän astisen elämäni ihaninta aikaa monella tavalla, mutta on siihen liittynyt myös varjopuolia juuri esimerkiksi noiden kipujen sekä pelkojen muodossa. Kuitenkaan niistä puhuminen ja varsinkaan valittaminen eivät tunnu sopivalta.

Menettämisen pelon vuoksi olen itse ajoittain sekä lähipiirini on ollut huolissaan jaksamisestani synnytyksen jälkeen. Miten mieleni tulee reagoimaan hormoonimuutoksiin ja uuteen elämäntilanteeseen. Sairastunko synnytyksen jälkeiseen masennukseen tai järkkyykö psyykeni muuten. Nämä ovat asioita, joihin ei vastausta ole etukäteen olemassa, mutta toivon, että osaan tarvittaessa hakea apua itselleni. Jos en itse osaa, niin toivon lähipiirini minua siinä auttavan.

Minulla on tapana monta kertaa päivässä esimerkiksi nukkumaan mennessäni tai sohvalla telkkaria katsellessa liikkeita tuntiessani pysähtyä asian äärelle. Nostan paidan pois mahan päältä rajoittamasta liikkeiden näkemistä ja katselen mahaa, hiljaa hymyillen. Laitan käden kohtaan, jossa liikkeitä tunnen ja näin kerron Mötkikselle huomaavani hänet. Silittelen mahaa ja hakeudun asentoihin, joissa tunnen liikkeet parhaiten. Nämä on minulle itselle ollut todella merkityksellisiä hetkiä. Silloin tiedän, että Mötkiksellä on kaikki hyvin, hän liikkuu aktiivisesti. Lisäksi noina hetkinä erityisesti luon suhdetta tähän syntymättömään lapseen, johon toivottavasti pääsemme tutustumaan syksyn pimentyessä perinpohjaisesti.

Mul on taskus pari unelmaa, mutta matkalla myös pari muuttujaa.

Juuri kun on kaikki kaunista, joku vetää maton mun alta.

Elämäs kaks vaihtoehtoa, taistele tai kaadu taistellessa.

Luovuttaa ei löydy sanakirjasta, jonka pienenä sain faijalta.

Täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa.

Taivas ei oo rajana, tanssin avaruudessa.

Vaik kaikki loppuis huomenna, mä omenapuun istutan.

Taivas ei oo rajana, tanssin avaruudessa.

Mikko Harju - Taivas ei oo rajana

Kuulumiset äitipolilta 19.9.2017

Eilen minulla oli melkein kahden kuukauden tauon jälkeen käynti KYS:n äitiyspoliklinikalla. Käynnille menin yhdessä äitini kanssa, koska Paavolla oli kiireitä töissä ja hän oli ollut edellisen viikon lomalla, joten olisi ollut vaikeaa saada hänelle vapaata käynnin ajaksi. Käynnillä viikkoja oli siis kasassa 35+6.

Vastaanottohuoneessa meitä oli vastassa erikoislääkäri, kätilöopiskelija ja viereisessä huoneessa odotti kätilö. Käynnin alussa käytiin läpi keskenmenotausta sekä tässä raskaudessa käytössä olleet lääkitykset, joista onkin jo kaikista luovuttu. Enää käytössä on normaalit raskausvitamiinilisä, D-vitamiini sekä maitohappobakteerit. Kävin wc:ssä tarkastuttamassa pissan ja puhdas oli. Lääkäri tarkasteli verensokereita ja oli niihin tyytyväinen. Itse jännitin etukäteen, että tuleekohan sokereista tällä käynnillä sanomista. Vaikka raja-arvojen ylityksiä ei olekaan ollut, on verensokerit kuitenkin nousseet viimeisen parin viikon aikana aikaisempaa korkeammalle aterian jälkeisissä mittauksissa. Tämä kuitenkin on raskausdiabetekselle tyypillistä insuliiniresistenssin heiketessä. Sovittiin, että olen yhteydessä neuvolaan, jos toistuvia ylityksiä alkaisi tulemaan.

Tämän jälkeen pääsin ultrattavaksi. Ultrauksen aikana Mötkis liikkui aktiivisesti ja kuvassa näkyikin kuinka hän teki hengitysharjoituksia. Lääkäri tarkasti useita eri virtauksia, jotka olivat kaikki kunnossa. Lääkäri tarkasteli lapsiveden määrää ja totesi määrän olevan hieman vähäinen, muttei huolestuttavan alhainen. Hänen mukaansa lapsiveden uusiutuminen oli ultraushetkellä todennäköisesti juuri siinä vaiheessa, että sitä vain oli vähäisesti.

Lääkäri otti mitat pään ja vartalon ympäryksestä sekä reisiluun pituudesta painoarviota varten. Mötkiksen pään ja vartalon ympärysmitat olivat hieman keskikäyrän alapuolella, ei kuitenkaan mitenkään hälyttävästi. Pään ja vartalon ympärykset olivat toisiinsa nähden sopusuhtaiset. Reisiluu kasvoi edelleen keskikäyrän yläpuolella ja se osaltaan nostatti painoarviota. Painoarvioksi saatiin maltillinen 2833g ja kuten tähän astikin kaikissa ultrissa Mötkis viihtyy edelleen pää alaspäin.

Seuraavana lääkäri suoritti sisätutkimuksen. Kohdunkaula oli takana ja täysin kiinni. Se ei ollut enää täysin kiinteä, muttei pehmeäkään ja sitä oli jäljellä vielä 2cm. Seuraavaksi lääkäri kokeili lantion luita, eikä maininnut niistä mitään sen ihmeempää, eli ilmeisesti ovat kunnossa. Sisätutkimuksen lopuksi otettiin vielä streptokokkinäyte. Näytteen tuloksista ei ilmoitella erikseen, vaan jos lapsivedet sattuvat menemään kotona, soitetaan synnärille ja sieltä saa toimintaohjeet riippuen siitä, onko näyte positiivinen vai negatiivinen. Jos näyte on positiivinen, saavutaan sairaalaan nopeammin, jotta antibiootti keretään tiputtaa ja jos se on negatiivinen saa kotona olla vielä kohtuullisen pitkäänkin oman voinnin mukaan.

Sisätutkimuksen jälkeen siirryimme viereiseen kätilön huoneeseen, jossa pääsin vielä käyrille makailemaan. Käyrän ottamisen aikana mitattiin myös verenpaine, joka oli 117/83 sekä keskusteltiin vielä viimeisistä viikoista ja ravitsemuksesta sekä liikunnasta loppumetreillä. Kerroin kätilölle ja kätilöopiskelijalle kohtukuoleman pelon ajoittain nostavan päätään, johon he suhtautuivat todella ymmärtäväisesti. He ohjasivat olemaan yhteydessä neuvolaan sen aukioloaikoina ja muuten naisten akuuttikeskukseen, jos Mötkiksen tai omassa voinnissa tapahtuu jotain, mikä herättää huolen. Käyrillä oli kaikki kunnossa ja sykevaihtelut olivat sopivat.

Varasimme vielä seuraavan polikäynnin 13.10. Tuolloin tarkastellaan vielä Mötkiksen kasvua, virtauksia ja arvioidaan mahdollista käynnistämisen tarvetta, ellen ole jo synnyttänyt ennen kyseistä käyntiä. Seuraavalle käynnille annoin lääketieteen opiskelijoille luvan osallistua. Opiskelijat pitävät käynnin alussa jonkunlaisen haastattelun raskauden kulusta ja nykytilanteesta, harjoittelevat sf-mitan ottamista sekä raportin antamista erikoislääkärille. Tavallaan vastineeksi heidän mukaan ottamisestaan, Mötkistä ultrataan tarkemmin ja hänen rakenteitaan käydään läpi yksityiskohtaisesti, jotta opiskelijat pääsevät näkemään ja harjoittelemaan työskentelyä ultrauslaitteen kanssa.

Käynnistä jäi kokonaisuutena todella positiivinen tunnelma ja jotenkin sellainen olo, että kaikki on paremmin kuin hyvin, meillä ei ole Mötkiksen kanssa mitään hätää. Paikat ovat niin epäkypsät vielä, ettei merkkejä synnytyksestä tässä vaiheessa ole. Toki tilanne voi edetä nopeastikin, mutta tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Mötkis saa vielä kaikessa rauhassa kasvaa mahan suojissa. Kuitenkin niin valmis pakkaus hän jo on, ettei olisi mitään hätää, vaikka päättäisikin mahan tälle puolen jo tulla.

36+0

Äitiysloma

Virallisestihan äitiyslomani alkoi 13.9. Kuitenkin töistä jäin pois jo juhannusta edeltävällä viikolla yli 10 viikkoa ennen kuin äitiysloma olisi alkanut. Työsopimukseni oli voimassa heinäkuun loppuun, jota ennen pidin neljä viikkoa kertyneitä vuosilomia sekä kaksi viikkoa jouduin olemaan sairaslomalla voimakkaiden harkkasupistusten takia. Täytyy kyllä todeta, että nostan hattua niille naisille, jotka pystyvät olemaan äitiysloman alkamiseen asti töissä. Viimeiset viikot kotonakin ollessa ovat olleet aika ajoin melkoisen tuskaisia ja pitkin päivää joutuu lepäilemään, vaikka saakin touhuta omaan tahtiin. Lisäksi tämä kasvava maha olisi kyllä töissä aiheuttanut omat haasteensa.

Sinällään vähän jännityksellä odottaa, että mitä äitiysloman jälkeinen aika tuo tullessaan. Tarkoituksenahan minun on jäädä kotiin Mötkiksen kanssa vanhempainvapaan jälkeen hoitovapaalle, joten aikaa on reilusti pohtia tulevia työkuvioita. Ennen töistä pois jäämistä toimin lastentarhanopettajana alle 3-vuotiaiden ryhmässä. Vakituisessa työsuhteessa en ollut, joten kun aika palata työelämään koittaa etenee Mötkiksen päivähoitoon meneminen oikeastaan minun työllistymisen kautta. Kuitenkin haaveena ja toiveena olisi, että Mötkis aloittaisi päivähoidon aikaisintaan syksyllä 2019 uuden toimintakauden alkaessa päiväkodeissa.

Tavallaan olisi ollut helpompaa, jos olisin ollut vakituisessa työsuhteessa ennen lapsen saamista. Elämässä kuitenkaan kaikki asiat eivät etene kuten haluaisi tai olisi helpointa. Tällä hetkellä tärkeintä on se, että odotamme Mötkistä. Työasiat kerkeää järjestymään myöhemminkin. Lisäksi hivenen uskallan epäillä onko minusta työskentelemään päiväkodissa ja palaamaan iltaisin kotiin oman lapsen luokse. Minkälaisen panoksen pystyisin töissä, saatika kotona antamaan.

Valmistumisen jälkeen olen työskennellyt koko työssäolon ajan lastentarhanopettajan tehtävissä lukuunottamatta muutamaan lyhyempää lastenhoitajan sijaisuutta. Päivähoidossa kuitenkin koko ajan. Olisinkin halukas kokeilemaan myös muita koulutustani vastaavia työtehtäviä tulevaisuudessa. Suurimpana intohimon kohteena siintää työskentely lastensuojelussa, mutta sitäkin täytyy punnita töiden haun alkaessa, kestääkö minulla pää ekanakaan pääsääntöisesti kolmivuorotyötä saati sitten niitä tapauksia, joita lastensuojelussa kohtaisi.

Kuten todettua, onneksi aikaa töihin paluuseen on vielä runsaasti eikä mitään ratkaisuja todellakaan tarvitse tehdä tässä vaiheessa. Lisäksi täysin kysymysmerkkihän on, että mitä sosiaalialan työpaikkoja on tuolloin auki. Uusia alan työpaikkoja saattaa ilmaantua siihen mennessä Kuopioon vaikka kuinka. Tai sitten ei. Mutta silloin mennään sen hetkisen tilanteen mukaan, turha sitä on vielä alkaa kamalasti jossittelemaan.

Nyt kuitenkin keskitytään siihen, että laskettuun aikaan on enää alle viisi viikkoa. Äitiysloman lähdin aloittamaan metsästysmaille, minne Paavo oli painunut jo edeltävänä viikonloppuna viettämään viimeistä kesälomaviikkoaan. Aletaan hidastaa tahtia ja valmistautua tulevaan synnytykseen.

Neuvolakuulumiset 11.9.2017

Eilen oli neuvolakäynti viikkoja ollessa kasassa 34+5. Meillähän Mötkiksen kanssa menee muuten tällä hetkellä varsin mukavasti, mitä nyt yöt alkaa olla rikkonaisia. Hyvää asentoa ei löydy, lonkat kipeytyy kyljellään nukkuessa ja kylkeä kääntäessä liitoskivut ovat melko riipiviä. Lisäksi öitä on nyt verottanut menkkajomotukset. Maha kovettelee pitkin päivää, mutta kuitenkaan kipeästi ei supistele. Ajoittain kohdunsuulla tuntuu juilintaa ja viiltämistä, ilmeisesti sukkapuikkosupistuksia.

Terkkari suoritti taas tavanomaiset mittaukset. Painoa edelliseen neuvolaan verraten 600g lisää, eli edelleen ensimmäisestä neuvolasta alle 3 kiloa kerättynä ja hyvä näin. Verenpaine 113/89. Alapaine on lähtenyt hivenen kiipeämään, joten sitä mittailen nyt kotona parin päivän välein. Lisäksi minua on nyt hieman mietityttänyt mahdollinen turvotus. Nesteitä ei ole varsinaisesti alkanut kertyä käsiin tai jalkoihin, mutta tuntuu, että on semmonen yleisturvonnut olo. Seurailen nyt siis vointia tarkastikin raskausmyrkytyksen varalta. Hemoglobiinia ei mitattu ollenkaan tällä kerralla.

Verensokerit terkkari tarkisti vihkosta ja totesi niiden olevan edelleen täysin kunnossa. Hivenen minulla on alkanut aterioiden jälkeiset sokerit nousemaan, mutta kirkkaasti ne ovat vielä raja-arvojen puitteissa. Lähinnä nousun huomaa esimerkiksi jos on syönyt mysliä, mikä nyt luonnollisestikin on melkoinen sokeripommi. Sokerin sieto alkaa siis hieman heikentyä, mutta ei kuitenkaan mitenkään radikaalisti tai niin, että siitä pitäisi olla huolissaan. Lisäksi ruokavaliomuutoksia on vara tehdä vielä paljon ja vaihtaa välipalana esimerkiksi juuri tuo mysli johonkin muuhun, vaikka ruisleipään.

Tutkimuspöydällä otettiin taas sf-mitta. Edellisellä käynnillä mitta oli 29,5cm ja nyt 32cm. Keskikäyrän tuntumaan mitta taas asettui ja käyrä nousee tasaisesti. Terkkari tunnusteli Mötkiksen tarjontaa ja käsikopelolla veikkaus on, että edelleen pää alaspäin hän viihtyy. Samaa mieltä olen itsekin, sillä napakimmat liikkeet tuntuvat nimenomaan kyljissä. Taas kerran sydänääniä kuunnellessä Mötkis pakeni (edelleenkin) anturin alta ja pitkän aikaa terkkari sai etsiä, että sai äänet kuulumaan terävästi. Sykkeet olivat keskimäärin 155 Mötkiksen myllätessä vähän väliä.

Tämän jälkeen keskusteltiin imetyksestä. Toiveena ja tavoitteenahan minulla on täysimetys, joten jonkun verran imetysasioista on tullut otettua jo itsenäisestikin selvää. Käytiin kuitenkin terkkarin kanssa vielä imuotetta, imetysasentoja sekä imetyksen turvamerkkejä läpi. Oli huojentavaa kuulla, että KYSillä pyrkiivät panostamaan mahdollisimman paljon imetyksen onnistumiseen ensipäivinä ja ohjausta on saatavilla runsaasti. Lisäksi mikäli neuvolasta ei saisi tarpeeksi apua ja neuvoja imetykseen, on KYSillä vielä erillinen imetyspoli, jossa voi käydä saamassa ohjausta imetyksen ollessa ongelmallista.

Seuraavan kerran Mötkiksen kuulumisia päästään kurkkaamaan viikon päästä äitipolilla ja seuraava neuvola varattiin kahden viikon päähän. Niin ne vaan alkaa viikot vähentyä ja synnytys lähestyy kovaa vauhtia. Nyt ei ole enää pitkä aika siihen, että saamme viimein Mötkiksen syliin ja pääsemme häneen tutustumaan. Eletään jänniä aikoja.

34+5

Kotiutumisvaatteet

Lasketun ajan pikkuhiljaa (tai itseasiassa todella vauhdilla) lähestyessä ollaan alettu suunnata katseita sairaalalaukkuun. Vielä mitään konkreettista ei ole pakattuna enkä omien tavaroideni osalta ole mitään vielä kerännyt kasaankaan, mutta Mötkiksen kotiutumisvaatteet on valittuna.

Varmuuden vuoksi valittiin kolme erilaista kokonaisuutta. Pandasetti on koossa 50 ja kaksi muuta 56. Vimman Fisut body on kokoa 60, mutta lähtee mukaan synnärille ihan puhtaasti söpöytensä vuoksi. Saatiin kyseinen body Mötkiksen tulevalta kummilta lahjaksi ja en voi vastustaa ajatusta ottaa sitä synnärille mukaan kotiutumisvaate-ehdokkaaksi.

Bodyjen ja housujen lisäksi mukaan lähtee parit sukat, tumput, villasukat ja lapaset sekä Popin velourhaalarit koossa 50 ja 56 sekä myssyt. Turvakaukalossa meillä on lämpöpussi, joten kaiken järjen mukaan lokakuisella kelillä pitäisi tareta tulla kotiin noissa vaatteissa. Toki jos säät ovatkin yllättävän kylmät niin mukaan napataan vielä sukkikset ja on varalla 56 nallehaalarikin jos oikein kylmä sattuisi olemaan. Lisäksi mukaan lähtee tuttinauha ja toki tutti.

Uskomatonta, että laskettuun aikaan on enää kuutisen viikkoa. Viimeisille viikoille on vielä muutamia hankintoja tehtäväksi, mutta jos niitä ei keretä tehdä ennen Mötkiksen syntymää niin ehtii ne hankkia vielä kotiutumisen jälkeenkin. Hankintalistalla on enää lähinnä sitteri, leikkimatto, harja ja nenäfriida.

Varmasti kotiutumisen jälkeen tulee yllätyksiä sen suhteen, mitä vielä tarvitaan, mutta onneksi kaupat on kuitenkin olemassa vielä synnytyksen jälkeenkin. Paavo on isyyslomalla kolme viikkoa kotiutumisen jälkeen, joten Paavo saa sitten tarpeen mukaan hakea täydennystä jos jotakin vielä puuttuu.

Kukapa olisi uskonut

Eipä olisi vielä vuosi sitten uskonut, että näin elokuun viimeisenä 2017
istun aamulla Savon Sanomat syliin levitettynä sohvan nurkassa ja 
mietin, että mistä kuvakulmasta saan luettua koko aukeaman niin,
ettei maha ole tiellä.
Ennen sohvalle asettumista on aamupalapöytään
ollut katettuna smoothiet ja kahvit kahdelle,
koirat ruokittu ja pissitettu omalla takapihalla.
Ei olisi myöskään uskonut,
että tämä pikkurouva on ennen kello kaheksaa aamulla
laittanut karjalanpaistin uuniin tekeytymään.

Kun peilaa vuoden takaiseen elokuuhun, oli tunnelma aikalailla synkkä, jopa musta. Toivuin keskenmenon fyysisistä ja psyykkisistä seurauksista ja voisi sanoa, että olin aivan rikki aloitettuani uutta toimintakautta töissä. Ajatukset eivät pysyneet kasassa, mutta töissä oli parempi kuin kotona, ei kerennyt ajatella niin paljoa.

Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon. Lisäksi vieläpä niin isoja asioita. Ostimme ensiasunnon lokakuussa ja reilu kaksi viikkoa sitten siihen muutimme. Vaihdoimme joulukuussa isomman auton hiljaisena toiveena siitä, että koirien lisäksi peräkonttiin pitäisi saada mahtumaan myös rattaat. Auton valinnassa kriteereinä oli myös nahkasisusta helpottamaan kurajälkien siivoamista auton sisäpuolelta. Toki kriteereinä oli myös niitä ei niin lapsiperheauton valintaan yleensä vaikuttavia tekijöitä, mutta tuossa kohtaa olimme henkisesti aikalailla maassa ja ajatuksen tasolla valmistautuneet elämään kahden.

Helmikuussa maailma alkoi kirkastua. Raskaustestiin ensin hyvin hentoina piirtyneet kaksi viivaa vahvistuivat. Vahvistusta positiiviselle testille saatiin myös viikottain toteutetuista hCG-seurannoista. Odotimme jälleen. Odotimme kauhun, pelon, innostuksen ja ihastuksen vaihdellessa. Kuitenkin melko alusta asti minulla oli vahva tunne siitä, että näin tämän piti mennä. Näin oli tarkoitettu.

Nyt elokuun pimenevinä iltoina olen sytyttänyt kynttilöitä omaan kotiimme.

Kotiimme, johon saamme pian myös lapsemme tuoda.

Vaikka illat pimenevät, on tunnelma kirkas.

Aina ennen aamunsarastusta, on se pimein hetki.

Olen kiitollinen saadessani nyt raskausviikolla 34 todistaa sitä,

että asioilla on aina tapana järjestyä.

Tavalla tai toisella.

Ennemmin tai myöhemmin.

Kaikella on jokin merkitys.

Täytyy vain uskoa ja luottaa.

Raskauden tuomat muutokset

Raskaus on tuonut mukanaan monia erilaisia muutoksia.

Osaa ehkä osasinkin odottaa jo ennen raskautta, mutta osa on ollut täysin uusia.

Tällaisia vastaavankaltaisia postauksia ovat lukuisat bloggaajat kirjoittaneet,

mutten aio peilata niitä omaani.

Kehonkuva. Raskauden aikana kehonkuvani on ollut positiivisempi kuin koskaan aikaisemmin. Tuntuu, että kehoni pääsee viimein toteuttamaan sen, mihin se on tarkoitettu. Ihastelen pyöristyvää mahaani ja kasvavia rintoja päivittäin. Saatan pöljänä kävellä koirien kanssa ulkona ja tuijottaa ees taas heiluvia rintoja, joita ei ole ennen raskautta ollut. Koen olevani aidosti nainen raskauden myötä. Kehoni tähän astiset virheet eivät pistä silmään peilikuvaani katsellessani, vaan niistä on tullut osa prosessia, jonka läpikäymisen jälkeen meistä tulee viimein äiti ja isä.

Mielenkiinnonkohteet. Kun ennen kaupassa käynnin pystyi suorittamaan jäämättä ihmettelemään vastaantulevien perheiden rattaita ja turvakaukaloita, on nykyisin kauppareissusta lähes mahdoton selvitä ilman, että vähintään yhden, erityisesti BRIOn, travel systemin nähdessään jää tarkastelemaan mikä turvakaukalo, mitkä rattaat, onko välissä adaptereita. Tämä on tietenkin täysin luonnollista käytöstä, johon on törmännyt jo ennenkin muissakin elämäntilanteissa. Jokainen varmasti voi myöntää, että esimerkiksi auton vaihtoa miettiessään kiinnittää kyseisen merkin ja mallin autoihin aikaisempaa enemmän huomiota. Lisäksi myös erilaisissa tiloissa kulkiessa miettii ja kiroilee jo valmiiksi sitä, että miten sinne voi ikinä tulla rattaiden kanssa kun esteettömyyttä ei ole huomioitu laisinkaan. Sama koskee tietenkin myös esimerkiksi pyörätuoleja ja rollaattoreja.

Maailmankatsomus. Raskaus on tottakai vaikuttanut myös maailmankatsomuksellisiin asioihin. Maailmaa katselee erilaisista näkökulmista kuin ennen ja asioita on alkanut pohtia entistä enemmän vanhemmuuden näkökulmasta. Joitakin tähän asti tärkeitä arvoja on alkanut kyseenalaistaa ja uusia perhekeskeisempiä arvoja on muodostunut tilalle. Ollaan Paavon kanssa käyty monia arvokeskusteluja siitä, kuinka toivomme vanhempina toimivamme. Toivon, että noita arvokeskusteluja käydään matkan varrella paljon lisää ja löydämme yhteisen kasvatuksellisen linjan, jonka takana molemmat varmoina seisovat.

Kaverisuhteet. Osittain kahden edellä mainitun raskauden mukanaan tuoman muutoksen seurauksena kaverisuhteet ovat osaltaan muovautuneet melko paljon. Joidenkin vanhojen, hyvienkin kavereiden kanssa yhteydenpito on jäänyt todella vähälle erilaisten elämäntilanteiden takia. Minä elän jonkun asteisessa vauvakuplassa jo nyt ja välillä tuntuu, etten osaa puhua muusta kuin raskaudesta tai Mötkiksestä. En tietenkään voi olettaa, että erilaisissa elämäntilanteissa olevia nämä asiat pohjattomasti kiinnostaisivat. Kaveripiirini onkin supistunut entisestään, mutta onneksi ne, jotka olen saanut vierelläni pitää, ovat tulleet entistä läheisemmiksi.

Mielialavaihtelut. Ison osan tähän astisesta raskaudesta olen ainakin omasta mielestäni ollut yllättävänkin rauhallinen ja seesteinen. Olen luonteeltani melko temperamenttinen, mutta raskauden ajan olen pääasion ollut ihmeen tyyni ja zen. Toki sitten kun kiehahtaa, niin kiehahtaa varmasti vähintään yhtä pahasti yli kuin ennen raskautta, mutta ei ole kiehahtanut kovinkaan usein. Rauhallisuuden vastapainona puheisiini on tullut aikaisemmin minulle epätyypillistä aggressiota ja ääriajattelua. Toivon tämän johtuvan Mötkiksen testosteroonista kehossani ja piirteen poistuvan raskauden myötä. Piirre on kuitenkin pääosin lähinnä erittäin huvittava ja se ilmenee lähinnä Paavon kanssa kahdestaan ollessamme kun kehotan häntä ajaman mummon yli suojatiellä jos meno on liian hidasta...

Muisti. Se on olematon, jos sitä on olemassa enää ollenkaan. Kaikki sovitut tapaamiset on kirjattava kalenteriin ylös tai muuten en niitä muista. Tuntuu, että on niin monia asioita mielessä yhtäaikaa, ettei oikein mikään tunnu siellä pysyvän.

Seksi. Ajoittain on aivan sula mahdottomuus keskittyä itse aktiin kun Mötkis potkii sisältäpäin. Tottakai osittain myös kasvava maha vaikuttaa siihen, ettei kaikki asennot ole mahdollisia, mutta mielestäni laatu ja määrä eivät ole raskauden myötä kärsineet, päin vastoin. Toki raskauden aikana on ollut vaiheita, jolloin peittoa ei ole huvittanut heiluttaa kipujen tai muuten huonovointisuuden takia, mutta erityisesti keskiraskaus oli kulta-aikaa tällä osa-alueella.

Avoimuus. Edeltävää aihetta olisin tuskin ennen raskautta sivunnut pienelläkään sanalla esimerkiksi näin julkisesti. Lisäksi myös muistakin asioista, etenkin seksuaalisuuteen liittyvistä, on ollut raskauden myötä paljon helpompi puhua kuin ennen. Kuten kehonkuvan kohdalla kirjoitin, ihastelen rintojani päivittäin ja olen sen myös kertonut avoimesti muillekin.

Tällaisia raskauden tuomia muutoksia olen itsessäni havainnut.

Toki niitä varmasti tulee vielä lisää raskauden loppua kohti,

mutta tällä hetkellä nämä ovat päällimmäisenä mielessä.

Neuvolakuulumiset 23.8.2017

Eilen oli pitkästä aikaa äitiysneuvola. Edellinen neuvola olikin 13.7.2017 eli reilu kuukausi sitten. Alunperin neuvola oli varattu olemaan 18.8. mutta muuttotohotuksen keskellä en malttanut neuvolaan lähtä vaan siirsin aikaa muutamalla päivällä. Neuvolassa käydessä viikkoja oli siis tasan 32+0.

Käynnin alussa terkkari kyseli kuulumiset ja voinnit. Tällä hetkellähän voin erittäin hyvin. Nukun hyvin öisin muuttostressin lauettua, liitoskivut ovat lähes olemattomat ja muutenkin koen olevani hyvinvoiva ainakin muutaman viikon takaiseen väsymykseen ja kipuiluun verraten. Kerroin terkkarille muutaman kerran olleen huimausta viime viikkoina, mutta epäilin niiden johtuvan lähinnä pitkästä ateriavälistä tai korkeentaan romahtaneesta hemoglobiinista.

Kuulumisten kerronnan jälkeen terkkari alkoi suorittaa mittauksia. Hemoglobiini otettiin heti alkuun ja hyvähän se oli edelleen, 132. Ensimmäisessä neuvolassa hemppari oli 131 ja matalimmillaan se on tähän astisen raskauden aikana käynyt 121 eli ei hätiä mitiä sen osalta. Verenpaine oli tyypillisesti neuvolassa korkeampi kuin kotona mitattuna, 120/79. Kuitenkin siis täysin normaalirajoissa, mutta kotona mitatessa verenpaine on yleensä about 100-110/60-70. Kotona mitatessa kuitenkin istun paikallani hiljaa jonkun viitisen minuuttia ennen mittaamista, toisin kuin neuvolassa paineet mitataan hyvä ettei jo vastaanottohuoneen ovelta. Selitystä noille huimauskohtauksille ei mittauksista löytynyt. Tulimme siihen tulokseen, että ne lienee johtuneet liian pitkistä ateriaväleistä tai riittämättömästä levosta. Aika siis hidastaa nyt tahtia muuttostressin laannuttua.

Painoa ensimmäiseen neuvolakäyntiin verrattuna on tullut vain himpun yli kaksi kiloa, joka onkin tullut vasta edellisen neuvolan jälkeen. Vähäisellä ja erittäin maltillisella painonnousulla on siis selvitty. Kuitenkin tässä vaiheessa Mötkis itsessään painaa sen about 2 kiloa ja siihen päälle istukka, lapsivesi ja ylimääräinen neste kudoksissa niin ei juurikaan ole ylimääräistä tullut. Terkkari tarkasteli myös sokeriseurannan ja totesi senkin olevan täysin kunnossa.

Tuohon vähäiseen painonnousuun olen itse erittäin tyytyväinen. Odotan kuitenkin hivenen kauhulla näitä viimeisiä viikkoja, jos painoa alkaakin kertyä nopealla tahdilla paljon. Kuitenkin mitä vähemmän ylimääräisiä kiloja olisi synnärille mennessä niin sitä parempi. Ylipainoa kun oli kuitenkin jo ennen raskautta.

Mittausten jälkeen siirryin tutkimuspöydälle ja terkkari otti sf-mitan, joka oli 29,5cm. Mitta asettui täysin keskikäyrälle, eikä sf-mitan perusteella siis mitään jättiläistä pitäisi olla tulossa. Seuraavana terkkari tunnusteli Mötkiksen tarjontaa ja veikkasi käsin tunnustellen Mötkiksen olevan pää alaspäin pää jo kohtuu alhaalla, muttei kuitenkaan kiinnittyneenä. Sydänääniä terkkari sai jonkun aikaa dopplerilla etsiä kun Mötkis pyörähti vähän väliä juuri anturin alta poikkeen eikä parasta mahdollista kohtaa meinannut löytyä. Keskimääräiseksi sykkeeksi terkkari kuitenkin ilmoitti 145.

Kaikki oli siis kunnossa ja seuraava neuvolakäynti varattiin syyskuun puoleen väliin. Tuolloin käytäisiin imetysasioita läpi. Tuon neuvolan lisäksi tiedossa on imetyksen tuki-ilta sekä perhevalmennus syyskuussa. Koska minulla on käynti äitipolille vielä syyskuun loppupuolella, ei neuvolalääkäriä ole. Tuon tiedon varmistuttua täytyy muistaa soittaa paria viikkoa ennen KYS:n aikaa ajanvaraukseen ja selvittää kenelle aika on varattu. Varsinkin kun kyseessä on viimeinen lääkärikäynti raskausaikana haluan lääkärin olevan joku muu kuin edellisen ultran ja niskaturvotusultran tehnyt sohveli.

32+0

Nyt kun muutto on saatu pakettiin, edellisen asunnon avaimet luovutettu ja uusi arki on alkanut rullata koitan saada panostettua blogin kirjoittamiseen enemmän. Luonnoksissa on odottamassa viimeistelyä vaille valmis synnytystoivepostaus sekä muutama muukin aihe siellä odottaa viimeisiä viilauksia. Uutta kotiakin pyrin vilauttamaan ainakin jossain muodossa.

10 viikkoa laskettuun aikaan

Eilen oli tasan 10 viikkoa laskettuun aikaan. Tokihan tuo laskettu aika on viitteellinen eikä todellakaan mikään "lapsi saapuu tänä päivänä"- päivämäärä, mutta konkretisoi se kuitenkin vielä jäljellä olevan odotuksen määrää. Hurjaa, miten aika kuluu välillä äärettömän nopeasti ja välillä taas matelee. Edelliset kolme viikkoa, kun olimme yhdessä Paavon kanssa kotona hurahtivat ohi ihan hetkessä. Nyt taas kun olen yksin kotona päivät tuntuu aika matelevan.

Tällä hetkellä raskaus ei todellakaan ole oireeton, vaan joka päivä on ainakin jotakin oiretta. Uusimpana kehiin ovat astuneet liitoskivut ja sukkapuikkosupistukset. Onneksi kuitenkin nuo uudet oireet ilmenivät vasta nyt ja pysyvät kuitenkin vielä kohtuudella kurissa. Lähinnä tällä hetkellä jaksamiseen eniten vaikuttava tekijä ovat katkonaiset yöunet. Nukahdan pääsääntöisesti illalla helposti, ellei nukkumaan mennessä närästä. Kuitenkin heräilen pitkin yötä vaihtamaan asentoa tai johonkin naapureiden ääniin. Minusta on tullut todella herkkäuninen ja lisäksi tuo monen lisätyynyn kanssa hakemalla haettava nukkumisasento ei helpota öitä. Selällään nukun vieläkin osan yöstä. Kyljellään nukkuessa lonkat kipeytyvät niin paljon, että välillä on pakko nukkua myös selällään. Lisäksi kylkiluut ovat alkaneet kipeytyä huomattavasti Mötkiksen kasvaessa ja potkiessa niitä päivittäin.

Raskausdiabetes on pysynyt edelleen täysin kurissa ilman sen suurempia ruokavaliomuutoksia. Edellisessä kasvukontrollissa lääkäri mainitsi siitä, että nyt alkaa juuri ne kriittisimmät viikot, jolloin insuliinin tuotanto voi muuttua riittämättömäksi kahdelle. Ainakin toistaiseksi arvot ovat kuitenkin olleet hyviä ja hyvä niin. Jos arvoissa alkaisi olla ylityksiä, olisi ruokavaliossa kuitenkin paljon parantamisen varaa, joten siltä osin uskon, että ruokavaliomuutoksella vielä ainakin jonkun aikaa pärjäisi, eikä tabletti- tai pistoshoitoa tarvitsisi aloittaa. Onneks myös paino on pysyny edelleen hyvin kurissa, eikä plussaa oo tullu kun 2-3 kiloa.

Muuten yleisvointi on ollut hyvä. Verenpaineet ovat pysyneet matalina ja tosiaan nuo sokeritkin kurissa. Tänään koin kuitenkin kauhunhetkiä, kun entisen työkaverin luota Mötkikselle vaatteita hakiessani nojailin sohvan selkänojaan ja yhtäkkiä silmissä alkoi mustua ja korvat tinnittää, kylmä hiki nousi pintaan ja olin ihan varma, että pyörryn siihen paikkaan. Entinen työkaveri kuitenkin lähihoitajana hoiti tilanteen hyvin, antoi tuolin, lasin vettä ja avasi ikkunoita. Siinä aikani istuskelin ja pikkuhiljaa olo alkoi tokeentua. Entinen työkaverini sanoikin, että valahdin ihan kalpeaksi ja nuo omat tuntemukset siihen lisättynä, niin ei varmaan tajunnan menetys ollut erityisen kaukana. Tänään oli todella painostava ilma ja lisäksi olin syönyt huonosti. Nämä tekijät varmaan osaltaan selittivät tuota heikkoa vointia.

Nyt on enää jäljellä muutama päivä ja yö nykyisellä asunnolla ja sitten pääsemme omaan, uuteen kotiin. Eniten odotan innolla Mötkiksen tavaroiden purkamista ja paikalleen laittamista. Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun ensimmäisenä pakattuja Mötkiksen vaatteita olen viimeksi hipelöinyt ja nyt en enää oikeestaan oikein muistakkaan, että mitä vaatteita on tullut hankittua. Tätä helpottamassa on onneksi listaukset siitä, mitä on ostettuna ja minkä verran, mutta kuosit ja värit ovat kyllä täysin unohtuneet. Vaikka Mötkiksen tavarat ehken himottavatkin eniten purkamisen osalta, täytyy kuitenkin aloittaa tylsästi ihan vaan minun ja Paavon vaatteista ja keittiön käyttötavaroista. Mötkiksen vaatteiden purkamiseen on vielä toivottavasti paljon aikaa ja ne kerkeää katsoa paikalleen sitten, kun kaikki muu on valmiina.

Hivenen kauhistuttaa se, etten voi itse olla tekemässä kaikkea ja purkamassa tavaroita paikalleen, vaan paljon joudun delegoimaan tekemistä muille. Onneksi kuitenkin muuttoon avuksi tulee minun vanhempien lisäksi meidän hyviä kavereita, joiden omaan harkintakykyyn luotan. Lisäksi tärkeintä varsinaisena muuttopäivänä on nykyisen asunnon tyhjäksi saaminen ja kaikkien tavaroiden siirtäminen uuteen kotiin. Kerkeän niitä siellä pikkuhiljaa purkaa muuton jälkeenkin. Oman haasteensa toki tuo tämä kasvava maha, mutta eiköhän tästä muutostakin selvitä. Täytyy vaan pyytää riittävästi apua ystäviltä ja sukulaisilta.

30+0

Kunhan muutosta selvitään, kirjoittelen ainakin synnytystoiveistani sekä

raskauden mukanaan tuomista muutoksista. Varmasti myös jonkunlainen

uuden kodin esittelysarja on  tulossa.

Nyt kuitenkin varmaan koittaa pitempi tauko blogin osalta,

mutta palailen kunhan aika ja energia taas riittää.

Minikesälomareissu

Haaveiltiin kevättalvella plussaamisen jälkeen vielä pitkän aikaa kesälomareissusta esimerkiksi Kreikkaan kesällä. Kuitenkin keskenmenon jäljiltä oltiin molemmat arkoja raskausaikana ulkomaille lähtemisen suhteen ja tultiin siihen tulokseen, ettei tänä kesänä Suomen aluerajojen ulkopuolelle tarvihe reissata. Nyt jälkeenpäin ajateltuna parempi näin. Jouduin kuitenkin jo monta viikkoa sitten jäämään ensimmäisen kerran sairaslomalle harkkasupistusten takia enkä varmaan reissussa olisi jaksanut kulkea ns. riittävästi. Lisäksi eilinen automatka Tuurin kyläkauppaan ja Ähtärin eläinpuiston kautta takaisin vahvisti tuntemusta.

Käytiin siis eilen 29+0 päiväseltään pienellä kesälomareissulla ajatuksena käydä Tuurissa ja tulla takaisin kotiin. Matkaan lähdettiin puoli kymmenen maissa ja varmaan jo Maaningan jälkeen karttaa selatessani tajusin, että Ähtärin eläinpuisto sattuu matkan varrelle. Tultiin siihen tulokseen, että käydään siellä jos vaan keli on kohdillaan. Pitkin matkaa sateli vähän väliä ja oltiin jo aika varmoja, että joudutaan tyytymään pelkässä Tuurissa käyntiin.

Menomatkalla pysähdyttiin Karstulan Teboililla ja täytyy kyllä sanoa, että pieneen hetkeen en ole yhtä kammottavaa julkista vessaa nähnyt. Vessan lattia lainehti kauttaaltaan vessapaperin peitossa ja näky oli muutenkin siivoton. Jos rakko olisi antanut periksi, oisin ollut valmis etsimään seuraavan huoltoaseman... Kyseisen vessan parhaat puolet olivat henkilökunnan puolesta jätetyt ns. heippalaput, joissa pyydettiin viemään vaipat ulos roskikseen sekä sulkemaan wc:n ovi, jotta ravintolan puolella vältytään hajuhaitoilta.

Tuon hajuhaittalapun ymmärsin kyllä joo, wc-tilat olivat suoraan ruokailutilan vieressä, mutta kehotus vaippojen viemisestä ulos roskikseen ylitti ymmärrykseni. Öö, kai ne vessojen roskiksen kuitenkin tyhjennetään päivittäin mahdollisesti useampaankin kertaan ja jos käytössä olisi kunnollinen, kannellinen, roskis, niin tuskin vaipoista sen suurempaa hajuhaittaa aiheutuisi, kuin muustakaan wc:n käytöstä.

Lue pilke silmäkulmassa tästä eteenpäin. Mainitsin lapusta Paavolle ja kysyin oliko miesten vessassa samanlaista, eikä kuulemma ollut. Tässä kohtaa sisäinen sukupuolten tasa-arvon kannattaja heräsi ja taisin jopa (melko kovaan) ääneen pohtia, että "ai eikö isät muka voikaan vaihtaa vaippaa". Mielestäni oli hivenen huvittavaa, että vielä nykyäänkin ajatellaan lapsen hoitamisen kuuluvan vain äidille. Toki joo veikkaan, että myös meidän perheessä Mötkis tulee vaippaikäisenä kulkemaan minun matkassa julkisissa vessoissa, mutta entäpä jos lapsi reissaakin yksin isämiehen kanssa syystä tai toisesta. No joo, kuhan vähän pöllyttelin hormoonihuurujani.

Matkaa jatkettiin sateessa ja päätettiin, että ajetaan suoriltaan Tuuriin ja katsellaan takaisin päin tullessa keliä uudestaan. Kun pääsimme perille Tuuriin yllätyin suuresti liikennejärjestelyistä tai lähinnä niiden puutteesta. Paikoitustilaa oli paljon, mutta paikan löytäminen oli täysin sattumanvaraista. Etsimme lähemmäs 20 minuuttia parkkipaikkaa, kunnes saimmekin auton kohtuu lähelle pääsisäänkäyntiä. Voin vain kuvitella minkälaista parkkipaikan etsiminen olisi ollut esimerkiksi viikonloppuna kun keskellä viikkoakin se oli jo työn ja tuskan takana.

Oltiin käyty Tuurissa yhdessä Paavon siskon perheen kanssa ehkäpä 8 vuotta sitten, joten muistikuvat kyseiset paikasta eivät olleet ne tuoreimmat mahdolliset. Jo heti sisäänastuessa täytyy kyllä todeta, että näkymä oli melko vaikuttava. Etenkin kupolikaton taivaskuviointi oli yllättävänkin aidon oloinen. Itse kiertely kyläkaupan puolella ei kuitenkaan vastannut odotuksia. Koko ajan oli tunne, etten tiedä yhtään missä olen ja mistä löydän mitäkin. Sattumanvaraisesti törmäilimme kiinnostaviin myyntisektoreihin, eikä mukaan tarttunutkaan muuta kuin kokoontaitettava muovinen kuksa sekä Muumipeikko käsipyyhe Mötkikselle. Kassajonossa hymyn huulille kuitenkin nosti Hymyn kannessa komeilevat Keskisen Vesa.

Tuurista lähdettiin siis takaisin kotiinpäin ajelemaan sillä ajatukselle, että pysähdytään Ähtäriin syömään ja tuumailemaan säätä. Ajomatkan aikana sateli ajoittain vettä ja Ähtärin keskustaan päästessä keli vaikutti uhkaavasti siltä, ettei eläinpuistoon olisi asiaa. Käytiin paikallisessa pitseriassa syömässä todella, todella hyvät pitsat ja kuin tilauksesta pitseriasta poistuttaessa aurinko alkoi paistella.

Ajeltiin siis eläinpuistoon ja lähdettiin kiertämään kierrosta hissukseen kävellen. Ajoittain matkan teko oli todella äärimmäisen hidasta kun vatsa kovettui kivikovaksi ja kävelin paineen tunteen pakottamana jalat levällään, mutta kuitenkin saimme koko kierroksen kuljettua. Lisäksi matkantekoa ei ainakaan nopeuttanut eläinpuiston osalta huono kenkävalinta. Olin siis liikenteessä balleriinoilla kun alkuperäisenä suunnitelmana oli mennä vain Tuuriin. Lisäksi hilpeyttä ja halveuksuntaa muissa eläinpuistonkävijöissä herätti polveen asti ulottuvilla halkioilla varustettu maximekko. Hehheh, asuvalinta oli siis kokonaisuudessaan aika kohdillaan.

Aikaa meillä kului suunnilleen kaksi tuntia. Joidenkin eläinten kohdalla pysähdyttiin lyhyemmäksi ja joidenkin kohdalla pidemmäksi aikaa. Seuraavan kerran kun muutaman kesän päästä kesälomareissua voisi jo Mötkiksen kanssa Ähtäriin suunnitella pitää siis varata ainakin kolme tuntia, mielellään vaikka neljäkin niin kerkeää ihan kaikessa rauhassa ihmetellä eläimiä ja istuskella rauhassa syömässä eväitä.

Vaikka kyseinen päivä ei ollut erityisen kuuma ja sadettakin oli päivän aikana ollut eivät eläimet olleet erityisen aktiivisella tuulella. Etenkin lumileopardin ja suden kohdalla tuo aktiivisuuden puute jäi hieman harmittamaan kun kyseisiä eläimiä ei nähnyt liikkeessä ollenkaan. Ne vain makasivat aitauksissaan. Aktiivisimpia olivat villisiat, joiden poikaset innostuivat hippasille juuri aitauksen kohdalla ollessamme, sekä karhut, joista yksi pulahti uimaan. Toki on paljon tuurista kiinni, minkä eläimen sattuu näkemään ja miten aktiivisena. Pitäisi varmaan kiertää puisto pariin kertaan, että näkisi suurimman osan eläimistä oikeasti liikkeellä.

Eläimiä katsellessa sitä mietti, että mitähän niiden päissä liikkuu. Luontokappaleet, joiden kuuluisi juoksennella erämaassa vapaina, olivat kahlittuina aitauksissa ihmisten pällisteltävänä. Suomessa eläinpuistossa käydessä voi kuitenkin onneksi luottaa siihen, että eläimistä pidetään hyvää huolta, ne saavat oikeanlaista ravintoa ja aitaukset on suunniteltu niiden tarpeita vastaamaan. Kuitenkin oli sinällään surullista, että villipedot, joiden pitäisi kaikota pelkästään ihmisen haistaessaan, esittelivät varsin auliisti liikkeitään kuin mitkäkin sirkusnarrit. Ymmärrän kuitenkin myös kantojen säilyttämiseen liittyvän näkökulman esimerkiksi lumileopardin osalta. Eläinpuistojen mahdollistamana niiden lisääntymiseen voidaan pyrkiä vaikuttamaan positiivisesti ja kanta voisi elpyä jälleen elinvoimaiseksi. Kaksipiippuinen juttu. Itsekin kävijänä toki vaikutan eläinpuistojen säilyvyyteen, mutta koen kuitenkin villieläinten kuuluvan luontoon, lajilleen ominaiseen ympäristöön.