Ensimmäiset päivät Helmin pois muuton jälkeen

Jotenkin otsikon muotoilu osoittautui vaikeaksi.

Pyörittelin hetken aikaa eri vaihtoehtoja,

kuten "Uusi arki yhden koiran kanssa".

Ehkä kuitenkin helpompi tuollainen suora otsikko

ilman turhaa kursailua ja hienostelua.

Viimeinen kuva Mötkiksestä ja Helmistä

Sunnuntaina ajeltiin siis koko perhe lukuunottamatta Vallua Jyväskylään Helmin uutta perhettä vastaan. Todella vähänhän Mötkis on matkustanut pitkiä matkoja autossa ja vielä harvemmin matkoja, joilla myös koira tai koirat olisivat olleet mukana. No, kuten arvata saattaa, Mötkiksen herätessä uniltaan itkien myös Helmillä oli tilanteeseen omat virtensä veisattavana. Hyvin nopeasti siis pysähdyttiin ensimmäiselle mahdolliselle levikkeelle ja Paavo hyppäsi takapenkille rauhoittelemaan Mötkis, ja Helmiä. Saatiin siis vielä oikein viimehetken varmistukset sille, että tämä on juuri oikea päätös. Ainut ja oikea.

Päästiin jatkamaan matkaa ja ajettiin Jyväskylän satamaan parkkiin ajatuksena mennä Konttiravintola Mortoniin syömään. Oltiin kuultu, että se on koiraystävällinen ravintola, mutta harmiksemme se oli aivan täynnä. Pikasen googlettelun tuloksena lähdettiinkin sitten suuntaamaan Rossoon, joka oli myös luokiteltu koiraystävälliseksi terassiksi. Viimeinen päivä Helmin kanssa siis vieteltiin Jyväskylässä kävellen ja syöden yhdessä ulkona.

Kun oltiin saatu syötyä, viestiteltiin Helmin uuden perheen kanssa ja sovittiin tapaamispaikka. Sinne kävellessä kurkkua alkoi kuristaa ja teki mieli kääntyä ympäri. Teki mieli kävellä autolle, pakata Helmi ja Mötkis autoon ja vain karata paikalta. Odotettiin piinalliset minuutit Helmin uuden perheen saapumista. Rapsuteltiin Helmiä, pidäteltiin itkua. Puhuttiin turhanpäiväisiä.

Uuden perheen saavuttua paikalle, suunnattiin heidän autolleen. Olin etukäteen kirjoittanut kotona kauppakirjan allekirjoituksia vaille valmiiksi. Käytiin kauppakirja läpi, perhe kyseli vielä viimeisiä mielessä olevia kysymyksiä. Nostin Helmin heidän autoonsa ja painoin viimeisen kerran kasvoni sen turkkiin ja itkin. Itkin vuolaasti hölmistynyttä koiraa vasten kunnes sain sanottua, että ole kiltisti. Myös Paavo rapsutti Helmille viimeiset heipat, jonka jälkeen hyvästeltiin Helmi uusine perheineen.

Käveltiin pois meille ennen niin rakkaan lemmikin luota. Koiran, joka oli ennen paras ystävä, mutta josta oli tullut pahin vihollinen. Koiran, jonka kasvu ja kehitys oltiin pienestä pennusta saakka nähty. Koiran, jonka viimeiseen kävelyyn oltiin valmistauduttu siitä asti, kun tulokset lonkkakuvista saatiin. Emme voi tietää kuinka monta hyvää vuotta Helmillä vielä edessään on, mutta olisimme toivoneet saavamme olla ne, jotka sen ikiuneen tuudittaa. Onneksi Helmille kuitenkin löytyi hyvä koti ja olemme saaneet kuulla kuulumisia Helmin ensimmäisistä päivistä uuden perheensä luona. Siellä on kaikki sujunut hyvin ja Helmi on kotiutunut nopeasti.

Myös meillä on kaikki sujunut hyvin. Päivät ovat rauhallisempia, kun Helmi ei ole ulvomassa heti Mötkiksen alkaessa vänistä tai itkeä. Tilanne on rauhoittunut huomattavasti. Nyt siltäkin osin tilanne on helpompi, että Vallun kanssa voi lähteä lenkille ilman, että tarvitsee miettiä Helmin jäävän yksin kotiin. Vallukin vaikuttaa siltä, ettei olisi moksiskaan. Tietenkään sitä ei voi tietää, mitä Vallun päässä liikkuu, mutta ei ole osoittanut mitään merkkejä siitä, että etsisi Helmiä tai muuten sitä kaipailisi.

Onneksi kaikki on sujunut hyvin ja tuntuu todellakin siltä, että tämä oli kaikkien kannalta se oikea ratkaisu. Nyt saadaan elellä rauhaisaa lapsiperhearkea, ilman ylimääräistä kuormitusta. Mötkis saa paremman mallin siitä, kuinka koiraa kohdellaan kun väsynyt äiti ei räyhää onnettomana vinkuvalle koiralle. Kun väsynyt äiti voi keskittyä vain hänen itkuunsa ilman, että myös koira tarvitsee rauhoittelua. Kun stressaantunut koira saa viettää loppuelämänsä rakastavan ja huomaavaisen perheen hoivissa.

Kun koirasta luopuminen on ainut jäljellä oleva vaihtoehto

Kun koirasta luopuminen on ainut jäljellä oleva vaihtoehto

Kuten otsikko antaa ymmärtää, meillä jouduttiin kiperän aiheen äärelle. Helmin ulina, volina ja vinkuminen Mötkiksen itkiessä ei hellittänyt erilaisista toimintatavoista ja yrityksistä huolimatta, joten päädyimme siihen, että hänelle etsitään uusi koti. Helmin oloa oli pyritty helpottamaan esimerkiksi feromonihaiduttimella, joka todettiin täysin turhaksi, kutsumalla häntä luokse rapsutettavaksi Mötkiksen itkiessä. Kuitenkin kaikki yritykset päättyivät turhina ja tuloksettomina. Pahinta Helmin ulvonta ja volina oli aamuöisin Mötkiksen herätessä. Mötkiksen itku loppuu yleensä vasta siinä vaiheessa, kun hän saa tissin suuhunsa ja tämän toteuttaminen hieman kestää, sillä tässä kohtaa käyn yleensä itse vessassa Paavon rauhotellessa Mötkistä.

Ensimmäisen kerran Paavon sylissä

Tuntuu todella oudolta luopua koirasta tällä tavalla. Oltiin nähty yhdessä sen toilailut yli viiden vuoden ajan ja ajateltiin olevamme ne, jotka myös viimeiset hoippuvat askeleet todistavat. Olin aina ajatellut, että se olen minä tai Paavo, joka Helmin vie viimeiselle kävelylle. Joka nostaa hänet eläinlääkärissä pöydälle, silittää ikiuneen. Nyt se onkin joku muu. Joudutaan hyvästelemään koira kesken sen elämän, jotta tämäkin tarina voi saada onnellisen lopun.

Onneksi Helmille löytyi hyvä perhe, jossa on ennenkin ollut kodinvaihtajia ja rescue-koiria. Heillä on omakotitalo isolla aidatulla pihalla. Heidän lapsensa odottaa innolla koiraharrastuksen aloittamista pitkään toivomansa corgin kanssa. Perfect match. Silti se tekee kipeää. Silti tuntuu pahalta sanoa Helmille heipat ja silittää sitä viimeisen kerran tämän viikon sunnuntaina. Tuntuu pahalta katsoa Helmin kuvia ja kerätä niitä uudelle perheelle tarinaksi Helmin matkalta.

Tämä on kuitenkin ainut oikea ratkaisu myös siltä osin, etten halua antaa tällaista mallia toimia koiran kanssa Mötkikselle. En halua, että hän muistaa äidin lukinneen koiran kodinhoitohuoneeseen pois silmistä ja pois mielestä pidätellen itkua riittämättömyyden tunteen puristaessa rinnassa.

Yksi lapsi ja yksi koira.

On niissäkin ihan tarpeeksi.

En olisi halunnut tämän asian suhteen luovuttaa, antaa periksi.

En kuitenkaan voi enää muutakaan.

En tiedä, mitä keinoja olisimme vielä voineet kokeilla.

Tiedän kuitenkin, että ratkaisu on paras mahdollinen meille kaikille.

Helmi saa arvoisensa loppuelämän kodin.

Me saamme rauhan siltä osin,

ettei itkuisen lapsen lisäksi rauhoiteltavana ole myös stressaantunut koira.

Tämäkin tarina päättyy hyvin.

"Vielä viimeisen kerran mä sua vilkaisen,

voisin sanoakkin jotain mutta vaikenen.

Vielä viimeisen kerran sä mua vilkaisten,

jäät odottamaan näenkö mä sua enää koskaan.

Näenkö sua enää koskaan.

Hengitä hetki hiljaa, hengitä uudelleen.

Ja suoniisi virtaa uutta voimaa.

Se sinut armahtaa."

Viimeisen kerran - Mikko Kuustonen

Tulkoon joulu

Eilen käytiin Mötkiksen kanssa kotiuttamassa meille tekokuusi. Aikaisempina vuosina meillä ei ole ollut kuusta ollenkaan, mutta tänä vuonna se viimein hankittiin. Motonetistä löytyi sopiva kuusi. 210cm korkea, mielestäni sopivan tuuhea ja riittävän aidonnäköinen tekokuusi. Mötkiksen ollessa suopealla tuulella tänään sain kuusen koristeltua hänen nukkuessaan ulkona. Kuusen koristeita olin kereäillyt pikkuhiljaa mieluisia löytäessäni ja ne olivat tähän päivään saakka odottaneet ostopakkauksissaan pääsyä esille ensimmäisen kerran. Kuusen lisäksi laittelin kotia muutenkin jouluisempaan ilmeeseen. Oveen vaihtui syyskoristeen sijaan tekemämme suodatinpussikranssi ja nostin esiin kynttiläkuppeja enemmältikin.

Tänä vuonna joulufiilistä on aivan eri tavalla kuin esimerkiksi vuosi sitten. Viime joulun alla istuttiin äitini kanssa heidän luonaan sohvan nurkassa ja kuunneltiin Raskasta Joulua itkien. Etenkin Tulkoon Joulu kirvoitti kyyneleet molempien silmiin. Keskenmeno oli edelleen liian tuoreessa muistissa. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, olisin joulun tietämillä jäänyt äitiyslomalle.

Nyt kuitenkin kun Mötkis on saatu tälle puolelle mahaa

ja olemme saaneet häneen tutustua,

on moni palanen loksahtanut kohdilleen.

Tänä vuonna saamme viettää

ensimmäisen joulun ensiasunnossamme

esikoispoikamme kanssa.

Juuri näin oli tarkoitettu.

Niityillä lunta, hiljaiset kadut

taakse jo jäänyt, on syksyn lohduttomuus.

Muistojen virtaa, lapsuuden sadut

Sanoma joulun on uusi mahdollisuus

 

Joulu on taas, riemuitkaa nyt

lapsi on meille tänä yönä syntynyt

tulkoon toivo kansoille maan,

pääsköön vangit vankiloistaan

uskon siemen nouskoon pintaan,

olkoon rauha loppumaton

Menettämisen pelko

 Täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa.

Tämä on aihe, mitä olen melko vähän kenenkään kanssa käsitellyt. Aiheen käsittelemisestä on tehnyt haastavaa se, että herkistyn joka kerta siitä puhuessani enkä oikein mitenkään järkevästi osaa aihetta lähestyä. Neuvolassa asiasta puhuttiin aikaisemman terkkarin kanssa lähes joka käynnillä, mutta uuden terkkarin luona käydessäni en ole saanut asiaa tarkemmin avattua.

Vaikka kuluva raskaus on sujunut todella hyvin, jäytää menettämisen pelko ajoittain mieltä. Huoli Mötkiksen hyvinvoinnista herää todella herkästi eikä huoli poistu helpolla. Kun jouduin käymään naisten akuutissa Mötkiksen liikkeiden vähäisyyden takia, olivat tuntemukseni erittäin synkät ja osaston ovista sisään kävellessä pelkäsin suunnattoman paljon. Pelkäsin kuulevani vauvan kuolleen kohtuuni ja joutuvani synnyttämään hänet kuolleena, kuten edellisen keskenmenon kohdalla. Nyt vain viikkoja olisi ollut tuplasti enemmän, joten vauva olisi ollut jo kohtuullisen iso ja vauvan näköinen. Onneksi kuitenkin pelkoni osoittautuivat turhiksi.

Aikaisempien keskenmenojen takia koen syyllisyyttä valittaessani raskausoireista tai kivuista. Tuntuu, että minun tulisi vain olla kiitollinen jokaisesta hetkestä riippumatta siitä, kuinka paljon minuun koskee tai miten pahalta tuntuu. Raskaus on ollut tähän astisen elämäni ihaninta aikaa monella tavalla, mutta on siihen liittynyt myös varjopuolia juuri esimerkiksi noiden kipujen sekä pelkojen muodossa. Kuitenkaan niistä puhuminen ja varsinkaan valittaminen eivät tunnu sopivalta.

Menettämisen pelon vuoksi olen itse ajoittain sekä lähipiirini on ollut huolissaan jaksamisestani synnytyksen jälkeen. Miten mieleni tulee reagoimaan hormoonimuutoksiin ja uuteen elämäntilanteeseen. Sairastunko synnytyksen jälkeiseen masennukseen tai järkkyykö psyykeni muuten. Nämä ovat asioita, joihin ei vastausta ole etukäteen olemassa, mutta toivon, että osaan tarvittaessa hakea apua itselleni. Jos en itse osaa, niin toivon lähipiirini minua siinä auttavan.

Minulla on tapana monta kertaa päivässä esimerkiksi nukkumaan mennessäni tai sohvalla telkkaria katsellessa liikkeita tuntiessani pysähtyä asian äärelle. Nostan paidan pois mahan päältä rajoittamasta liikkeiden näkemistä ja katselen mahaa, hiljaa hymyillen. Laitan käden kohtaan, jossa liikkeitä tunnen ja näin kerron Mötkikselle huomaavani hänet. Silittelen mahaa ja hakeudun asentoihin, joissa tunnen liikkeet parhaiten. Nämä on minulle itselle ollut todella merkityksellisiä hetkiä. Silloin tiedän, että Mötkiksellä on kaikki hyvin, hän liikkuu aktiivisesti. Lisäksi noina hetkinä erityisesti luon suhdetta tähän syntymättömään lapseen, johon toivottavasti pääsemme tutustumaan syksyn pimentyessä perinpohjaisesti.

Mul on taskus pari unelmaa, mutta matkalla myös pari muuttujaa.

Juuri kun on kaikki kaunista, joku vetää maton mun alta.

Elämäs kaks vaihtoehtoa, taistele tai kaadu taistellessa.

Luovuttaa ei löydy sanakirjasta, jonka pienenä sain faijalta.

Täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa.

Taivas ei oo rajana, tanssin avaruudessa.

Vaik kaikki loppuis huomenna, mä omenapuun istutan.

Taivas ei oo rajana, tanssin avaruudessa.

Mikko Harju - Taivas ei oo rajana

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo

Minun elämänfilosofiani on kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin pelkistetty: kaikella on jokin merkitys. Kuitenkin siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan tuo ajattelumaailma on hyvin vaikea. Ajattelen myös, että jokaiselle annetaan kannettavakseen sen verran, kuin jaksaa kantaa. Meidän kohdalla se on ollut välillä kohtuuttoman paljon, mutta jokaisesta vastoinkäymisestä olemme kuitenkin selvinneet.

Nämä kaksi ajattelumallia yhdistettynä ovat helpottaneet minua itseäni ymmärtämään monia asioita elämässä. Kaikki se, mitä esteitä tai iloisia asioita on eteeni asetettu, ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka nyt olen. Kaikista niistä olen päässyt yli tai ympäri, sekä vahvistunut taistellessani tuulimyllyjä vastaan.

Vaikka keskenmenot ovat tuottaneet suunnatonta tuskaa, kipuilua omassa ammatissani, katkeruutta lähipiiriä kohtaan sekä monia muita tunteita, ovat ne kuitenkin kasvattaneet minua ihmisenä. Olen oppinut löytämään hyviä puolia elämästä kahdelleen puolison kanssa. Olen oppinut hyväksymään tosiasian siitä, ettei lasten saaminen ole niin helppoa, kuin voisi kuvitella. Toivon, että olen myös oppinut arvostamaan ja vaalimaan toivottavasti tulevaa lastamme eri tavalla, kuin mitä olisin osannut tehdä ennen keskenmenoja.

Keskenmenot ovat opettaneet minulle kärsivällisyyttä, keskeneräisyyden sietämistä, taitoja selvitä pimeistä hetkistä. On aina kaikkein pimeintä, ennen valon sarastusta. On voitettava se pimeys, päästävä ohi pahimmasta hetkestä, jotta voi taas palata valoon.

En sano, että olisin jotenkin valmis siihen, mitä elämä tulee eteeni vielä tuomaan. Olen kuitenkin valmiimpi, kuin olin ennen näitä kolmea keskenmenoa. Olen oppinut käsittelemään menetystä ja surua, jota elämässäni ei ole pahemmin aikaisemmin ollut. Toivon, että saan pidettyä joitain näistä asioista mukanani elämäni aikana ja löytäväni niistä voimaa myös tulevina vaikeina hetkinä.

Tällaiset elämän suuret vastoinkäymiset ravisuttavat ajatusmaailmaa, vievät uskon tulevalta ja romuttavat haaveet tuhansiksi palasiksi. Haluan uskoa, että tuhkan seasta, jonakin päivänä, rakentuu jotain vielä eheämpää, kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Minä uskon huomiseen.