Imetyksen lopettaminen

Oon saanu olla hurjan tyytyväinen siihen,

miten onnistunu imetystaival meillä on jo takana.

Nyt kun Mötkis on ylittänyt yhden vuoden rajapyykin,

on imetyksen lopettamisen miettiminen tullut ajankohtaiseksi.

Se kuitenkin herättää minussa melko ristiriitaisia tunteita.

Heti raskauden alussa tiesin, että haluan lastamme imettää. Piste. Jääräpääminä ei nähnyt muita vaihtoehtoja ja kun imetys alkoi sujua, en nähnyt mitään syytäkään miettiä muita vaihtoehtoja. Itseasiassa koko vauvavuoden aikana Mötkis ei saanut korviketta kertaakaan. Tämä ei ole minulle mikään "sulka hattuun"- tyyppinen meriitti tai saavutus, sillä olihan se ajoittain rankkaa. En voinut olla montaa tuntia kerrallaan poissa Mötkiksen luota, sillä hän ei pullosta suostunut pumpattuja maitoja juomaan ja näin rinta oli ainut tapa ruokkia häntä. Oltiin symbioosissa, tiukassa sellaisessa.

Sitä mukaa kun kiinteitä tuli mukaan kuvioihin viiden kuukauden iästä eteenpäin, pystyin olemaan hieman vapautuneemmin poissa kotoa. Pikkuhiljaa ajan kuluessa päivittäiset imetyskerrat harvenivat ja muistaakseni kymmenen kuukauden iässä päästiin siihen, että Mötkis söi rintaa pääosin vain ruokailujen yhteydessä. Tästähän imetyskerrat ovat edelleen harventuivat ja vuoden iässä Mötkis sai rintaa varhain aamulla kuuden aikaan ja ennen kun noustiin kahdeksan aikaan. Seuraavan kerran hän sai rintaa vasta päiväunien jälkeen iltapäivällä ja viimeisen kerran iltapalan jälkeen ennen yöunille menoa.

Mötkis ei kaipaillut rintaa esimerkiksi päiväunien jälkeen, ellen ollut sitä paikalla tarjoamassa. Pikkuhiljaahan näistäkin muutamasta viimeisestä imetyskerrasta päikkäreiden jälkeinen imetyskerta jäi pois. Se kun aikaisemminkin aina välillä jäi pois, jos ympärillä tapahtui jotain riittävän mielenkiintoista, joka vei Mötkiksen huomion. Välillä mietinkin, että minkä verran maitoa enää edes tulee, mutta toisaalta Mötkis on pääosin tyytyväinen rinnalla ollessaan.

Tällä hetkellä jäljellä on enää yksi ainut imetyskerta. Mötkis saa rintaa aamulla heräämisen jälkeen olkkarissa. Enää en sängyssä häntä imetä, ellei hän ole jostain syystä tullut kesken yön meidän viereen nukkumaan. Tämä on sinällään ihan hyvä ratkaisu tähän hetkeen ja tuolla aamuisella imetyksellä Mötkis saa sen verran mahantäytettä, että kerkeän laittaa aamupalan ilman hirvittävää nälkäkiukkuraivoa.

Sinällään toivon, että lopullinen päätös imetyksen lopettamisesta tulisi Mötkikseltä itseltään. Hän ei vain joku päivä enää kaipaisi rintaa. Toisaalta täysin lopettamisella ei vielä mielestäni ole mikään kiire. Onneksi kukaan ei erityisemmin ole painostanut imetyksen lopettamiseen. Tai no, ei sillä sinällään olisi väliä. Imetys on kuitenkin aina äidin ja lapsen välinen asia, eikä muiden mielipiteiden sen jatkumiseen tai päättymiseen pitäisi juurikaan vaikuttaa.

Varsinkin meidän tilanteessa, jossa Mötkis tulee jatkamaan kotona vielä ainakin ensi syksyyn, ei ole onneksi mikään kiire lopettaa täysin imetystä. Kuitenkin tietyllä tavalla olisi vapauttavaa päättää imetys. Ei tarvitsisi miettiä esimerkiksi minkälaisia vaatteita itse käyttää, soveltuvatko ne imetykseen. Lisäksi oma hormonitoiminta pääsisi palautumaan pikkuhiljaa. Muutenkin voisin mielestäni vielä vähemmällä pohdinnalla jättää Mötkiksen esimerkiksi iskänsä kanssa kahden päiväksi ja tehdä itse jotain muuta.

Nyt siis Mötkiksen ollessa vuoden ja vähän yli kahden kuukauden ikäinen, on imetys lähestulkoon tullut päätökseensä. Yksi ainut kerta on enää jäljellä. Imetyskerran ajoittuessa aamuun ei tarvitse omaa vaatetusta sen kummemmin pohtia, silloin on päällä yökkäri, jota joko nostamalla tai laskemalla Mötkis pääsee rinnalle. Mötkis ei ole enää pitkään aikaan syönyt rintaa varsinaisesti julkisilla paikoilla, sillä siellä hänen huomionsa on aina vienyt jokin muu.

Kuten jo alussa sanoin, olen ollut todella tyytyväinen meidän imetystaipaleeseen. Täysimetystä kesti viisi kuukautta, jonka jälkeen imetys jatkui ainakin tähän vuoden ja kahden kuukauden ikään. Tuo viimeinen imetyskerta saa puolestani jäädä pois tai olla jatkossakin. Yllättävän helpolla kuitenkin nuo kaksi muuta imetyskertaa, päikkäreiden jälkeinen ja ennen yöunia olevat kerrat, jäivät pois. Muutamia kertoja Mötkis yritti illalla päästä rinnalle ennen nukkumaan käymistä, mutta kuitenkaan mitään itkua tai raivoa kertojen poisjääminen ei aiheuttanut.

© Laura Parkkonen

Viisi asiaa, jotka tekisin toisin

Paljon on Mötkiksen kanssa tullut varmasti tehtyä virheitä.

Tai ei nyt välttämättä suoranaisia virheitä,

mutta asioita, jotka olisi voinut tehdä toisin.

Sellaisia asioita ja valintoja,

jotka eivät varsinaisesti mitenkään maata kaatavia ole,

mutta tekemällä asiat toisin olisi voinut esimerkiksi

oma jaksaminen olla aika ajoin parempaa.

Tähän postaukseen keräsinkin asioita,

jotka tekisin toisin,

jos meille vielä toinen lapsi joskus syntyisi.

Uniasiat

En tiedä, mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin Mötkiksen unien parantamiseksi jo heti pienestä pitäen. Ainakin muutama asia näin jälkikäteen on mieleen juolahtanut. Olisin voinut laskea hänet sylistäni omaan sänkyynsä nukkumaan ja nukkua samalla itsekin. Niin olisin, mutta toisaalta oli niin ihana tuoksutella vauvaa sylissä telkkaria sivusilmällä vilkuillen. Ylipäätään olisin varsinkin alkuun unien ollessa välillä äärimmäisen vähäisiä ja huonoja, nukkua itse enemmän aina Mötkiksen nukkuessa. Esikoisen kohdalla kun se olisi ollut täysin mahdollista. Seuraavien lasten kanssahan tämä ei mahdollistu, ellei esikoinen ole esimerkiksi hoidossa tai nuku samaan aikaan vauvan kanssa.

Tutti ja tuttipullo

Luontevana jatkumona voidaankin siirtyä tutin ja tuttipullon käyttöön. Tai käyttämättömyydeen, kuten Mötkiksen kohdalla kävi. Ensimmäisinä päivinä ja viikkoina en uskaltanut tuttia tai pulloa Mötkikselle antaa. Pelkäsin sen vaikuttavan imetykseen ja vaarantavan sen onnistumisen. Kuitenkin Mötkiksen imemisentarve oli aivan valtava ja hän vaatikin tissiä vähän väliä. Kun uskaltauduimme tuttia tarjoamaan testasimme muistaakseni kolmea tai neljää eri vaihtoehtoa, tuloksetta. Tutti ei vaan pysynyt Mötkiksen suussa. Hän sylki sen aina uudestaan ja uudestaan pois suustaan, kunnes jossain vaiheessa totesin, että antaa olla. Tuttipulloa Mötkikselle tarjottiin aina silloin tällöin. Kuitenkin aivan liian harvoin siihen, että hän olisi siihen oppinut ja tottunut. Yleensä seurauksena oli raivoa ja huutoa eikä pullosta kelvannut pumpatut maidot.

Seuraavan lapsen kohdalla toivoisinkin hänen oppivan sekä tuttiin että pulloon. Helpottaisi huomattavasti omaa jaksamista, kun saisi aina välillä nukkua kokonaisen yön heräämättä Paavon hoitaessa yösyötöt. Tätä joskus kokeiltiinkin. Nukuin sohvalla korvatulpat päässä ja Paavo syötti Mötkiksen pullosta. Mötkis ei kuitenkaan tyytynyt pelkkään pulloon, vaan vaati päälle vielä rintaa jatkaakseen unia. Totesin, että kerta joudun itse heräämään kuitenkin antamaan rintaa vielä pullon päälle, on minun aivan sama itse hoitaa yöt kokonaisuudessaan. Tällä hetkellähän meillä on haasteena se, että Mötkis herää usein viiden aikaan ja jatkaa uniaan rintaa saatuaan meidän välissä kuitenkin vähän väliä havahtuen vähän tissittelemään. Hän ei siis välttämättä tuon yhden syönnin jälkeen syö enää kunnolla, mutta tissi on aina välillä saatava suuhun ihan vaan varmistuakseen, että äiti on edelleen paikalla. Veikkaisin, että tähän tutin syöminen voisi olla helpotuksena.

On hän todistettavasti kuukausen ikäisenä ainakin kerran tuttia syönyt

Hoitoon antaminen ja iskään luottaminen

Kieltämättä Mötkis on ollut todella vähän hoidossa. Tähän on varmasti todella merkittävästi vaikuttanut tuo, ettei häntä pullolle opetettu. En uskaltanut olla alkuun tuntia pidempään poissa. Enkä varmaan ensimmäisen kahden kuukauden aikana ollutkaan pojasta erossa tuntia pidempään. Näin jälkikäteen ajateltuna muutaman tunnin jaksoissa hänet olisi voinut aivan hyvillä mielin jättää hoitoon iskälleen tai isovanhemmilleen. Mikäli meille toinen lapsi joskus suodaan, haluaisin myös pystyä luottamaan iskään vielä paremmin kuin nyt. En tarkoita, että Paavon tavassa hoitaa Mötkistä olisi koskaan ollut mitään huonoa tai epäluottamusta herättävää. Jotenkin vaan varsinkin alkuun kuvittelin, että kaikkien on toimittava samoin kuin minä, vain minä osaisin lapsemme hoitaa. Tästä ajattelusta olen nyt tietoisesti pyrkinyt opettelemaan pois. Paavo pärjää poikamme kanssa mainiosti ja nyt varsinkin kun Mötkis on jo kohta puolen vuoden ajan syönyt kiinteitä, ei hänen ravitsemuksensa osalta ole mitään aihetta huoleen, vaikka joku tissittely jäisikin välistä.

Vaatteiden määrä

Tämä on varmaan lähes jokaisen esikoisensa saavan äidin kompustuskivi. Pikkuvaatetta oli hankittuna aivan hurjat määrät. Varsinkin kun pienimmät koot olivat käytössä viikon tai kahden ajan, tuntuu hullulta, että niitä oli niin paljon. Kuitenkin kaikki söpöt, pienet vaatteet houkuttivat liikaa raskausaikana, enkä niitä voinut vastustaa. Nyt kuitenkin isompia kokoja hankkiessani olen pyrkinyt pitämään määrät kohtuullisina ja ajattelen ennemmin niin päin, että vaatteita voi ostaa lisää jos käytäntö osoittaa niitä olevan liian vähän. Onneksi kuitenkin suurin osa vaatteista on ostettu käytettynä, joten ihan valtavaa rahan hukkaa ei ole päässyt muodostumaan. Kuitenkin vähän harmittaa, kun jälkeenpäin pikkuvaatteita myydessäni olen huomannut, miten huonosti ne menevät kaupaksi.

Voi sanoa ei

On ihan okei, jos äiti ja iskä on väsyneitä alkuun tai haluavat vain pesiä vauvan kanssa perheen kesken. On ihan okei sanoa vieraille, että ei, meille ei nyt voi tulla käymään. Muistan todennäköisesti ikuisesti, kuinka muutama päivä synnytyksen jälkeen itkin vessassa istuessani kovaa mahaa ja huusin ääneen, että olisipa hienoa, jos meillä olisi vielä joku käymässä. Äiti voi olla kovinkin kipeä ja voipunut synnytyksen jälkeen ja tarvita ihan todenteolla lepoa. Lisäksi meillä kävi lähes poikkeuksetta siten, että aina kun joku tuli Mötkistä katsomaan, hän nukkui. Hän saattoi nukkua kolmen tunnin päikkärit vieraiden ollessa. Minkä levon siinä ajassa olisi itsekin kerennyt saada, jos ei olisi tarvinnut kestitä vieraita. Myös myöhemmin voi sanoa ei. Voi sanoa ei sukulaisten kantaessa tavaraa ovista ja ikkunoista, kun edellisetkin jo pursuavat edellä mainituista ulos. Jokaisella on oikeus määrittää omat ja perheensä rajat.

Varmasti vielä monia muitakin asioita tekisin toisin, mikäli meille toinen lapsi suotaisiin. Seuraavan raskaudenkin aikana toivoisin tekeväni asioita toisin. Haluaisin pystyä nauttimaan raskaudesta enemmän ilman jatkuvaa menettämisen pelkoa. Toisen lapsen kohdalla varmasti monen asian suhteen osaisi olla muutenkin levollisemmin mielin. Esimerkiksi meillä on takanamme Mötkiksen kanssa hyvin onnistunut imetys, joten sen onnistumisesta tuskin osaisin stressata. Kuitenkin esimerkiksi synnytys oli kokemuksena sellainen, että en tiedä onko se vähentänyt vai lisännyt pelkoja synnytyksen suhteen.

Jälkeenpäin on helppo jossitella ja voivotella tehtyjä virheitä tai tekemättä jättämisiä.

Kuitenkaan niihin ei mielestäni kannata jäädä liikaa kiinni.

Virheistä tottakai kannattaa ja täytyykin ottaa opiksi,

mutta suotta niillä jää itseään, tai muita, ruoskimaan.

Jokainen vanhempi ja lapsi on omanlaisensa

ja jokaisen kasvu vanhemmaksi sisältää omat kompastuskivensä. 

Oma aika ja lapsivapaa

Onko ne jotain satuolentoja?

Ainakin jälkimmäinen on meille vielä toistaiseksi täysin tuntematon.

Heti alkuun haluan painottaa, ettei kyse ole siitä,

etteikö Mötkikselle hoitajaa löytyisi.

Päinvastoin.

Veikkaan, että hänet olisi monikin halukas ottamaan muutamaksi tunniksi hoitoon.

Kyse onkin lähinnä siitä, etten minä osaa ja raaski häntä jättää.

Ihan vasta viimeisen parin kuukauden aikana minusta on alkanut tuntua siltä, että tarvitsen enemmän aikaa itselleni. Olenkin sitä nyt hyvällä omalla tunnolla ottanut alun äärimmäisen symbioottisen vaiheen jälkeen. Olen alkanut käymään Fressillä jumpissa parina kolmena kertana viikossa ja nuo hetket tekevät kyllä niin hyvää. Hetkeen en mieti kotia ollenkaan, vaan on vain minä ja se hetki. Verenmaku suussa hengästyneenä spinning-pyörän selässä. Se on hyvä hetki.

Yleensä aina tunnin päätyttyä kuitenkin pakkaan salikamat nopeasti ja kiirehdin kotiin. Monesti kotona onkin vastassa tissiä ja äitiä etsivä Mötkis, joka haluaa äkkiä syliin ja alkaa syödä ahnaasti, vaikka olisi syönyt juuri ennen lähtöäni. Mötkishän pärjää täysin Paavon kanssa ja isänsä osaa häntä aivan täysin hoitaa siinä missä minäkin. Varmasti isoin ongelma onkin se, ettei Mötkis ole missään vaiheessa pullosta oppinut maitoa juomaan, joten minä tisseineni olen hänelle niin tärkeä.

Salireissujen lisäksi käyn joinain viikkoina hoitamassa kauppareissun yksin viettäen laatuaikaa Prisman hyllyjä kolutessani. Mötkiksen syntymän jälkeen en ole tainnut käydä kertaakaan esimerkiksi shoppailemassa ilman häntä vaan ostokset keskittyvät lähinnä arkipäiväisiin asioihin, ruokaostoksiin.

Tällä hetkellä siis olen Mötkiksestä viikon aikana erossa 3-5 tuntia. Tuon ajan Mötkis on joko Paavon tai minun äidin ja isän, eli Mötkiksen mumman ja papan kanssa. Paavon päivystysviikkojen aikaan mumma ja pappa ovat tulleet meille siltä varalta, jos Paavon täytyykin lähteä töihin kesken minun salilla olemisen. Myös kauppareissut pyritään Paavon päivystysviikkojen aikaan järjestämään siten, että mumma ja pappa katsovat Mötkistä sen aikaa. Toinen vaihtoehto on, että käyn ennen päivystysviikon alkua hoitamassa isommat ostokset ja täydentelen niitä yhdessä Mötkiksen kanssa kaupassa käyden viikon aikana tarpeen mukaan.

Jos miettii, että viikossa on 168 tuntia, joista Mötkis on hereillä noin puolet, viettää hän edelleen merkittävän leijonanosan kanssani. Ja vastavuoroisesti minä hänen kanssaan. Paavon työpäivät ovat väistämättä aikaa, jonka olen kahden Mötkiksen kanssa. Tietenkin näemme tuolloin myös kavereita ja muitakin ihmisiä, mutta muotoillaan vaikkapa niin, että minä olen vastuussa Mötkiksestä Paavon työpäivien ajan.

Kuitenkin tietyllä tavalla sitä oman ajan puutetta ja tuskaa siitä hellittää nyt se, että Mötkis nukkuu yleensä 1,5-2 tunnin päikkärit, joiden aikana saan touhuta omiani. Tuolloin kirjoittelinkin monesti blogia, puhun puhelimessa kavereiden kanssa tai vain makaan sohvalla ja tuijotan telkkaria tai kattoa. Tietenkin tuo päiväuniaika on monesti sellaista, että Mötkistä täytyy käydä monesti useampaankin kertaan heijaamassa rattaissa, jotta unet jatkuvat. Enkä oikeastaan ikinä voi olla varma siitä, minkä aikaa ja monellako heijauksella meillä nukutaan. Siltä osin mitään hirmu suurta projektia päikkäriaikaan ei toinna aloittaa, ellei ole sitä valmis jättämään kesken.

Kahdenkeskistä lapsivapaata aikaahan me olemme Paavon kanssa viettäneet huimat kaksi kertaa. Joskus Mötkiksen ollessa vielä hyvin pieni, olisiko hän ollut parin kuukauden ikäinen, kävimme Prismassa kahdestaan. Toisen kerran kahdelleen kävimme ulkona syömässä tässä joku aika sitten.  Molemmilla kerroilla Mötkis oli mumman ja papan kanssa. Kertaakaan Mötkis ei siis paria tuntia kauempaa ole myöskään muiden hoidossa ollut.

Kuten myös oman ajan kohdalla, myös meidän kahdenkeskisen ajan kohdalla on alkanut viime aikoina tuntua siltä, että voisihan sitä olla hieman enemmänkin. Toki iltaisin Mötkiksen käytyä nukkumaan meillä on aikaa toisillemme. Jotenkin silloin kuitenkin sortuu todella helposti selailemaan puhelinta ennen kuin silmät painuvat umpeen ja uni vie voiton. Tuo kahdenkeskisen ajan järjestäminenkin olisi lähinnä järjestelykysymys, sillä mumma ja pappa tulisivat mielellään Mötkiksen kanssa aikaa viettämään ja me päästäisiin kahden vaikka treffeille.

Pikkuhiljaa Mötkiksen lähestyessä vuoden ikää oletan alkavan niiden kyselyiden, että joko Mötkis on ollut yökylässä. Se nyt tuskin meillä on ihan hetkeen vielä tulossa ajankohtaiseksi, kun tosiaan nuo minusta tai meistä erossa olot ovat olleet vasta muutaman tunnin mittaisia. Mielestäni pitäisi ensin harjoitella olemaan pidempiä aikoja pidempiä aikoja erillään, ennen kuin mitään yökyläilyä voi edes suunnitella.

Kieltämättä tänä vuonna perinteisten kesätapahtumien käynnistyessä alkoi vähän harmittaa, ettemme olleet noita erossa oloja harjoitelleet riittävästi. Olisi ollut ihan kiva käydä Paavon kanssa vaikkapa Viinijuhlilla tai Kuopio Rockissa jonakin iltana. Varsinaisesti mikään juhlimaan tai juomaan lähteminen ei itsellä ole päällimmäisenä ajatuksena sillä haluan saada lapsivapaana yönä nukkua kokonaisen yön ja herätä aamulla levänneenä enkä krapulaisena. Kuitenkin kuin Mötkiksen vielä liian pieneksi jäämään varsinkaan ilta-aikaan kenenkään hoitoon, joten nuo menot jäivät tänä kesänä menemättä ja katsellaan sitten ensi kesänä uudestaan.

Jos jonkinlaista yhteenvetoa aiheen tiimoilta haluaa tehdä niin on monien asioiden summa, että kuinka monta tuntia olemme toisistamme olleet erillään. Ensimmäinen ja ehdottomasti merkittävin on imetys ja se, ettei Mötkis ole pullolle oikeastaan missään vaiheessa suostunut. Toisena tulee se, että hän on vielä kovin pieni ja minä kovin kiinni hänessä. Kolmantena ehkä tulee se, etten ole osannut omaa aikaa kovin paljon aikaisemmin vielä edes kaivata.

Tämäkin on jälleen kerran yksi niistä asioista, jonka jokainen perhe ratkoo haluamallaan tavalla. Jokaisella on erilaiset tarpeet sen suhteen, kuinka paljon tarvitsee omaa tai vanhempien kahdenkeskistä aikaa. Tottakai tässä vaikuttaa myös se, millainen tukiverkosto perheelle on. Meidän tilanteessamme voisi sanoa, että kohtuullinen tai jopa hyvä. Tärkeintä onkin mielestäni seurata omia ja lapsen tuntemuksia, milloin kukin on valmis ja minkä mittaiseen erossa oloon.

Hetkittäin kaipaan sitä, että voisin lähteä ovesta ulos, miettimättä asiaa sen kummemmin. Voisin lähtä vaikkapa valokuvaamaan niin pitkäksi aikaa, kuin itsestäni hyvältä tuntuu ja osaan sellaisen otoksen, jota lähdin hakemaan takaa. Saisin vaikka vuorokauden olla vain minä, Mari. En äiti, en puoliso. Nauttisin asioista, joista nautin ennen raskautta ja Mötkiksen syntymää miettimättä, kauanko olen ollut poissa ja jokohan minun olisi hyvä lähteä takaisin kotiin. Kuitenkin vanhemmuus on asia, joka on tämän muuttanut. En enää lähde kotoa, miettämättä ja tietämättä, koska viimeistään palaan. Luovun omista haluistani ja mieliteoistani saadakseni viettää aikaa rakkaan poikamme kanssa, vaikka tosiaan hetkittäin haluaisin vain karata paikalta.

Merkillistä.

Ensimmäiset päivät Helmin pois muuton jälkeen

Jotenkin otsikon muotoilu osoittautui vaikeaksi.

Pyörittelin hetken aikaa eri vaihtoehtoja,

kuten "Uusi arki yhden koiran kanssa".

Ehkä kuitenkin helpompi tuollainen suora otsikko

ilman turhaa kursailua ja hienostelua.

Viimeinen kuva Mötkiksestä ja Helmistä

Sunnuntaina ajeltiin siis koko perhe lukuunottamatta Vallua Jyväskylään Helmin uutta perhettä vastaan. Todella vähänhän Mötkis on matkustanut pitkiä matkoja autossa ja vielä harvemmin matkoja, joilla myös koira tai koirat olisivat olleet mukana. No, kuten arvata saattaa, Mötkiksen herätessä uniltaan itkien myös Helmillä oli tilanteeseen omat virtensä veisattavana. Hyvin nopeasti siis pysähdyttiin ensimmäiselle mahdolliselle levikkeelle ja Paavo hyppäsi takapenkille rauhoittelemaan Mötkis, ja Helmiä. Saatiin siis vielä oikein viimehetken varmistukset sille, että tämä on juuri oikea päätös. Ainut ja oikea.

Päästiin jatkamaan matkaa ja ajettiin Jyväskylän satamaan parkkiin ajatuksena mennä Konttiravintola Mortoniin syömään. Oltiin kuultu, että se on koiraystävällinen ravintola, mutta harmiksemme se oli aivan täynnä. Pikasen googlettelun tuloksena lähdettiinkin sitten suuntaamaan Rossoon, joka oli myös luokiteltu koiraystävälliseksi terassiksi. Viimeinen päivä Helmin kanssa siis vieteltiin Jyväskylässä kävellen ja syöden yhdessä ulkona.

Kun oltiin saatu syötyä, viestiteltiin Helmin uuden perheen kanssa ja sovittiin tapaamispaikka. Sinne kävellessä kurkkua alkoi kuristaa ja teki mieli kääntyä ympäri. Teki mieli kävellä autolle, pakata Helmi ja Mötkis autoon ja vain karata paikalta. Odotettiin piinalliset minuutit Helmin uuden perheen saapumista. Rapsuteltiin Helmiä, pidäteltiin itkua. Puhuttiin turhanpäiväisiä.

Uuden perheen saavuttua paikalle, suunnattiin heidän autolleen. Olin etukäteen kirjoittanut kotona kauppakirjan allekirjoituksia vaille valmiiksi. Käytiin kauppakirja läpi, perhe kyseli vielä viimeisiä mielessä olevia kysymyksiä. Nostin Helmin heidän autoonsa ja painoin viimeisen kerran kasvoni sen turkkiin ja itkin. Itkin vuolaasti hölmistynyttä koiraa vasten kunnes sain sanottua, että ole kiltisti. Myös Paavo rapsutti Helmille viimeiset heipat, jonka jälkeen hyvästeltiin Helmi uusine perheineen.

Käveltiin pois meille ennen niin rakkaan lemmikin luota. Koiran, joka oli ennen paras ystävä, mutta josta oli tullut pahin vihollinen. Koiran, jonka kasvu ja kehitys oltiin pienestä pennusta saakka nähty. Koiran, jonka viimeiseen kävelyyn oltiin valmistauduttu siitä asti, kun tulokset lonkkakuvista saatiin. Emme voi tietää kuinka monta hyvää vuotta Helmillä vielä edessään on, mutta olisimme toivoneet saavamme olla ne, jotka sen ikiuneen tuudittaa. Onneksi Helmille kuitenkin löytyi hyvä koti ja olemme saaneet kuulla kuulumisia Helmin ensimmäisistä päivistä uuden perheensä luona. Siellä on kaikki sujunut hyvin ja Helmi on kotiutunut nopeasti.

Myös meillä on kaikki sujunut hyvin. Päivät ovat rauhallisempia, kun Helmi ei ole ulvomassa heti Mötkiksen alkaessa vänistä tai itkeä. Tilanne on rauhoittunut huomattavasti. Nyt siltäkin osin tilanne on helpompi, että Vallun kanssa voi lähteä lenkille ilman, että tarvitsee miettiä Helmin jäävän yksin kotiin. Vallukin vaikuttaa siltä, ettei olisi moksiskaan. Tietenkään sitä ei voi tietää, mitä Vallun päässä liikkuu, mutta ei ole osoittanut mitään merkkejä siitä, että etsisi Helmiä tai muuten sitä kaipailisi.

Onneksi kaikki on sujunut hyvin ja tuntuu todellakin siltä, että tämä oli kaikkien kannalta se oikea ratkaisu. Nyt saadaan elellä rauhaisaa lapsiperhearkea, ilman ylimääräistä kuormitusta. Mötkis saa paremman mallin siitä, kuinka koiraa kohdellaan kun väsynyt äiti ei räyhää onnettomana vinkuvalle koiralle. Kun väsynyt äiti voi keskittyä vain hänen itkuunsa ilman, että myös koira tarvitsee rauhoittelua. Kun stressaantunut koira saa viettää loppuelämänsä rakastavan ja huomaavaisen perheen hoivissa.

Kun koirasta luopuminen on ainut jäljellä oleva vaihtoehto

Äitiysloman loppu

Eilen oli viimeinen päivä vanhempainvapaata. Tuntuu hurjalta ajatella, että yli raskausajan verran olen nyt saanut olla oikeasti äiti eläen kotiarkea yhdessä poikamme kanssa. Uskomatonta, että nyt olisi se aika kun Mötkis lähtisi hoitoon, jos se meillä suunnitelmissa olisi. Miten älyttömän pieni ja avuton hän olisikaan päiväkotilapsena. Mötkishän on ottanut aivan valtavia harppauksia eteenpäin kehityksessä parin viime kuukauden aikana, mutta kuitenkin hän olisi mielestämme aivan liian pieni päiväkotiin.

Itse päiväkotimaailman sisältäpäin nähneenä ja erityisesti alle 3-vuotiaiden ryhmässä työskennelleenä, en pystyisi Mötkistä hoitoon vielä laittamaan. Ryhmän isoimmat ovat taitavia juoksujalkaa paikasta toiseen viilettäviä vintiöitä, kun taas Mötkis liikkuisi maatasossa jääden toisten jalkoihin. Hän ei osaisi sanoa yhtään sanaa, hän joutuisi opettelemaan juomaan tuttipullosta korviketta minun pumpatessa työpäivien aikana pahimpia pingotuksia. Lapsi, joka ei ole kertaakaan elämänsä aikana korviketta juonut, opettelisi sen täysin vieraiden ihmisten kanssa minun todennäköisesti vähintään nyyhkiessä pumpun kanssa.

Sen lisäksi, etten halua Mötkistä päiväkotiin näin pienenä, en myöskään tiedä itse mitä haluan töihin palatessani tehdä. Haluanko takaisin päiväkotiin vai haluaisinko kokeilla jotain aivan uutta. Ainakin tällä hetkellä ajatus on vahvasti se, etten päiväkotiin halua. Siellä kuitenkin töitä olisi vaikka muille jakaa ja pari vuotta työelämästä poissa voisivat tehdä melko hyvää myös kyseiseen ympäristöön töihin palaamisen suhteen. Oman äitiyden myötä monia päiväkotimaailmassa mietittynäitä asioita on alkanut ymmärtää aivan uudelle tavalla ja siltä osin ammatillista kasvuakin on varmasti tapahtunut.

Onneksi meidän ei vielä tarvitse miettiä päivähoidon aloitusta vaikka äitiysloma onkin ohite. Mötkishän tulee olemaan kotona kanssani ainakin vielä vuoden. Silloin katsotaan uudestaan tilannetta. Tottakai välillä myös seurailen, millaista tarjontaa avointen työpaikkojen osalta olisi. Ainakaan vielä ei ole mitään niin mielenkiintoista vaihtoehtoa vastaan tullut, että olisin edes hakemusta alkanut päivittämään ja väkertämään. Nyt on hyvin aikaa pohtia, mitä jatkossa työelämältä haluan ja olisiko tosiaan aika kokeilla jotain täysin uutta tai lähteä tavoittelemaan haavetta lastensuojelutyöstä.

Välillä on niitä päiviä, kun kiroan koko kotona olemisen alimpaan helvettiin.

Mötkis kiukkuaa ja koko päivä ja arki tuntuu takkuavan.

Välillä on tylsää ja aikuinen seura kelpaisi paremmin kuin hyvin.

Myös kahvitauko ja rauhassa vessassa käyminen tekisi hyvää.

Kuitenkaan en vaihtaisi päivääkään.

Tuntuisi kamalalta, että joku toinen aikuinen,

täysin meille vieras,

viettäisi meidän lapsen kanssa enemmän aikaa vuorokaudessa

kuin minä tai Mötkiksen iskä.

Sitä ajatusta en jotenkin kestäisi tässä vaiheessa.

Joku muu olisi se,

joka saisi todistaa Mötkiksen ensiaskeleet.

Ei, haluamme, että se on jompikumpi meistä. 

Rutiinit

Itsehän rakastan rutiineja. Vielä töissä käydessä minun aamut olivat aikalailla kellontarkkoja ja aamutoimet etenivät aina tietyssä järjestyksessä. Siltä osin rutiinien luominen Mötkiksen syntymän jälkeen on helpottanut tavallaan omaakin olemistani. Loppuraskaus ja kotona oleilu ennen Mötkiksen syntymää olivat melko, noh rutiinittomia. Heräsin siihen aikaan kun huvitti, söin aamupalan tai lounaan tai jonkun ruuan, touhusin mitä huvitti mihin aikaan huvitti. Paavon työpäivien ajan siis pyrin lähinnä tappamaan aikaa kirjoittelemalla blogia, katselemalla sarjoja tai vain olla möllöttämällä.

Hyvin pian Mötkiksen syntymän jälkeen uudenlaiset, lapsiperheen rutiinit alkoivat muodostua. Tottakai ensiviikot mentiin ihan miten sattui. Ei ollut mitään käryä siitä, että mihin aikaan Mötkis nukkuu, seurustelee ja syö. Kuitenkin pian alkoi muodostua jonkunlainen rytmi yön ja päivän välille, jolloin ilta- ja aamurutiinit muodoistuivat. Sekä päivän alussa, että lopussa on alusta asti tehty pesut ja vaihdettu vaatetta riippuen siitä, ollaanko rupeamassa unille vai onko uusi päivä alkamassa.

Kiinteiden aloittaminen toi mukanaan myös uudenlaisia rutiineja. Ruokailut pyritään ajoittamaan suunnilleen samaan aikaan päivästä toiseen. Myös itse ruokailuun liittyy rutiineja: puetaan ruokalappu, nostetaan hihat, ruokaillaan ja ruokailun päätteeksi kiitetään ja poistutaan pöydästä käsipesun kautta. Myös ateriat tarjotaan päivän aikana samassa järjestyksessä alkaen aamupalasta ja päättyen iltapalaan.

Rutiinit ja rytmit kulkevat käsi kädessä. Aina kun Mötkiksen päivärytmissä tapahtuu muutosta suuntaan tai toiseen, myös rutiinit osittain hieman elävät. Esimerkiksi pienen hetken ajan Mötkis nukkui päivässä vain kahden unet ja tuolloin myös rutiinit muokkautuivat muun muassa ruoka-aikojen osalta hieman erilaiseksi. Kuitenkin perusrutiinit säilyvät mukana koko ajan.

Myös siltä osin rutiinit ja rytmit ovat paita ja peppu, että rutiinit luovat lapselle rytmiä. Kun tietyt asiat toistuvat suunnilleen samaan aikaan päivästä toiseen, alkaa lapsikin hahmottaa päivää eri tavalla. Tämä taas osaltaan luo lapselle turvallisuuden tunnetta hänen pystyessä ennakoimaan, mitä seuraavaksi on tapahtumassa.

Aina välillä rutiineista ja rytmeistä poiketaan, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Esimerkiksi reissussa ollessa ei syöty rutiininomaisesti kotona vaan joka kerta ruokailtiin oikeastaan eri paikassa. Vain hotellin aamupala syötiin kolmena aamuna samassa paikassa. Kuitenkin pyrittiin pitämään joku roti sen suhteen, että normirytmissä pysytään. Tässäkin yhtenä ajatuksena itsellä oli se, että tutut ja turvalliset rytmit saavat lapsen tuntemaan olonsa turvalliseksi vaikka oltaisiin kotiympäristöstä poikkeavassa paikassa.

Rutiinit tottakai elävät koko ajan lapsen kasvaessa ja kehittyessä. Siinä kohtaa yleensä kun alkaa tuntua siltä, että päivät menevät rutiinilla, tulee joku vaihe tai sairastaminen tai muu vastaava, jolloin taas opetellaan uutta rutiiniakin. Turhan orjallisesti rutiineita ei siis mielestäni kannata noudattaa eikä pilkun tarkkoja rutiineja edes yrittää luoda. Lapsi, eikä muuten aikuinenkaan, ei ole kone. Sen ei voida odottaa toimivan tismalleen samalla tavalla päivästä toiseen.

Tulee parempia ja huonompia päiviä. Etenkin noina huonompina päivinä mielestäni rutiinit kuitenkin auttavat. Ne auttavat pysymään kiinni arjessa ja saavat osaltaan päivän rullaamaan läpi. Myös joihinkin perheen ongelmakohtiin voi löytyä syy tai selitys rutiineita tarkastelemalla. Rutiinit myös helpottavat laspsenhoitovastuun jakamista esimerkiksi vähemmän kotona olevalle puolisolle tai isovanhemmille. Tuolloin lapsenkin on turvallisempi olla hänelle vieraamman ihmisen kanssa, kun kuitenkin päivän perustoiminnot tapahtuvat suunnilleen samalla tavalla.

Toisin kuin itse, kaikki eivät suinkaan pidä rutiineista. Osa ihmisistä on huomattavasti spontaanimpia ja haluaa toimia intuition ja hetken mielijohteen mukaisesti. En sano, että rutiineja rakastavat eivät olisi spontaaneja, nämä kaksi eivät sulje toisiaan pois. Kuitenkin itse rutiinien rakastajana pähkäilen ennen spontaanisti muodostuneen idean toteutusta, kuinka se sopii meidän rutiineihin. Liikumme paljon Mötkiksen kanssa ja siltä osin rutiinit ja rytmit elävät myös, kun aina ei päivää vietekään kotona. Onneksi Mötkis on tottunut nukkumaan rattaissa ja niissä yleensä parhaiten päiväunet nukkuukin, joten hänen kanssaan liikkuminen on ollut helppoa.

Rutiineita ja rytmejä muodostaessa itse koen tärkeäksi niiden lapsilähtöisyyden. Mielestäni ei ole mielekästä muokata esimerkiksi lapsen luontaista rytmiä täysin poikkeavaksi ihan vaan siksi, että äiti tai iskä ei halua lapsen menevän johonkin aikaan nukkumaan. Meidän perheessä myös aikuisten rutiinit ovat muokkautuneet Mötkiksen rutiinien mukaisiksi ja niitä tukeviksi. Kuitenkin vauvavuosi on jo pitkästi yli puolen välin ja edessä siintävät myös ne ajat, jolloin rutiineista voi poiketa suurestikin lapsen pystyessä mukautumaan muuttuviin tilanteisiin paremmin.

Lapsen mukautuminen ja sopeutuminen rutiinien muutokseen

riippuu pitkälti hänen perusluonteestaan ja temperamentistaan.

Myös aikuisen rytmisyys ja suhtautuminen rutiineihin riippuu samoista asioista.

Tärkeintä onkin jokaisen perheen löytää se heitä parhaiten palveleva kultainen keskitie.

Alkoholinkäyttö lapsiperheessä

Tämä on aihe, joka saattaa sohaista ampiaispesää.

Myös varmasti aihe, josta kirjoitettuja postauksia

saatetaan lähtä hiuksia veitsellä halkoen etsimään kohtia,

jotka voisi tahallaan ymmärtää väärin.

Kirjoitankin, kuten aina, 

omasta näkökulmastani,

omalla elämänkokemuksellani.

Melko usein törmää ajatteluun, ettei äiti tai iskä voi juoda yhtään alkoholiannosta lähestulkoon vauvavuoden aikana. Tai kaikkein kamalintahan on, jos alkoholia erehdytään nauttimaan lapsen läsnäollessa. Miksi? Minkälaista suhtautumista alkoholiin tällainen opettaa lapselle? Mielestäni äärimmäisyyksiin meneminen ei tässäkään asiassa palvele ketään.

Meidän perheessä on otettu sellainen linja, että lapsen läsnä- ja hereilläollessa voi juoda yhden tai kaksi. Tällä nyt ei luonnollisestikaan tarkoiteta sitä, että kaljat kiskaistaan kurkkuun niin nopeasti kuin se tarjouksessa olleesta Santtu-tölkistä tulee, vaan nautiskellen. Pääajatuksena on se, ettei kumpikaan humallu. Esimerkiksi juhannuksena emme kokeneet lainkaan ongelmaksi sitä, että kohotimme molemmat yhdessä muiden vieraiden kanssa tervetuliaismaljaa, jonka jälkeen vielä ruualla juotiin yhdet.

Itse toivoisin voivani opettaa lapsellemme alkoholin kohtuukäyttöä. Voi juoda lasillisen tai kaksi viiniä ruuan kanssa, tai vaikka ilman ruokaa, lopettaen siihen. Se, että äiti tai iskä ottaa yhden ei tarkoita, että ottaisi toisen, kolmannen ja lopulta kymmenennen. Monelle tuntuu olevan ongelma juuri juoda se pari, ottaa muutamat. Kontrolli yleensä pettää siinä vaiheessa, eikä osata sanoa ei. Itse haluaisin tämän opettaa Mötkikselle, oppien sen samalla itse. Ei minullekaan ollut nuoruudessani todellakaan itsestään selvää, että voin hyvin juoda kaksi ja lopettaa siihen. Ei todellakaan. Kuitenkin nyt viimeistään Mötkiksen synnyttyä olen siihen oppinut. Kahden saunasiiderin jälkeen ei ole tarvinnut könytä lähikauppaan hakemaan lisää.

Muisteltiin tässä vähän aikaa sitten Paavon kanssa, että milloinkahan olen ollut viimeksi humalassa. 5.12.2016 oltiin Kimmo Timosen paidan jäädytys juhlassa. Silloin join, mutten ollut mitenkään humalassa. Se on viimeisin kerta, kun olen juonut enemmän kuin yhden tai kaksi. Siitä on reilusti yli 1½ vuotta aikaa. Sinällään se ei haittaa minua yhtään, että aikaa on kulunut. Ei minulla ole ikävä humalanhakuista juomista. Ja hyvä niin.

Tämäkin on jälleen kerran yksi niistä monista asioista, jotka jokainen perhe tekee niin, kuin se omalle perheelle parhaiten sopii. Joku perhe ei hyväksy alkoholinkäyttöä laisinkaan lapsen läsnäollessa. Osa valitsee kultaisen keskitien, kuten me. Siitä toiseen ääripäähän viennistä en edes taida jatkaa. Jokainen täysjärkinen ymmärtää, ettei humalanhakuinen juominen ja lapset sovi yhteen. Tai näin ainakin soisi olevan.

Sitten joskus, kun lapsivapaata yötä vietämme en usko,

että se meidän tapauksessamme tarkoittaa alkoholin huuruista iltaa.

Todennäköisesti se tarkoittaa katkeamatonta yöunta

ja toisen seurasta kaikessa rauhassa nauttimista.

Kohtuus kaikessa, pullo päivässä.

Vanhemmuuden hyvä, paha some

Todella usein kuulee etenkin vanhemman sukupolven suusta somen olevan pahasta ja aivan turha. Nuori sukupolvi taasen eri tavalla ymmärtää sen luomia foorumeita ja kuinka sitä voi hyödyntää.

Nniin hyvässä kuin pahassa.

Tuon vanhemman sukupolven suusta kuulee somea kritisoitavan erityisesti siksi, että siellä jokainen äiti jakaa omia kokemuksiaan ja mielipiteitään. Noiden miljoonien näkemysten viidakossa kokematon ja epävarma äiti helposti kokee entistä syvempää epävarmuutta, kuulemma. Mielipiteitä ja näkemyksiä on monia eikä kukaan enää oikeastaan tiedä, mikä on se oikea. Neuvolatädiltä pitäisi apu löytää eikä somen palstoilta.

Itse kuulun niihin, jotka somea aktiivisesti päivittäin käyttävät. Käytössä on blogin ohella myös Instragram sekä Facebook. Erityisesti Facebook on näistä somen kanavista ehkä se eniten parjattu. Onhan se toki totta, että esimerkiksi isoin lokakuisten ryhmä, johon kuulun, pitää sisällään yli 600 jäsentä. Noilla jokaisella 600 jäsenellä on omat kokemuksensa ja näkemyksensä taustalla erinäisiin keskusteluihin osallistuessaan. Joukkoon mahtuu kovaäänisesti mielipiteensä esiin tuovia äitejä, sekä niitä hiljaisia mukautujia.

Tottakai kuten missä vaan internetissä seikkaillessa, on tärkeää pitää mielessä se, että mitä sinne kerran laitat, ei sieltä ikinä poistu. Tämän takia somessa julkaistut kuvat ja tekstit kannattaa julkaista vasta ainakin jollain asteella toteutetun harkinnan jälkeen. Millaisessa valossa haluat esimerkiksi itsesi, lapsesi ja perheesi esittää somessa. Etenkin tuo lapsen näkökulma on hyvä pitää mielessä, hän kun ei vielä itse voi vaikuttaa siihen, millaista sisältöä häntä koskien julkaistaan.

Myös someraivo on yksi nykyajan termi, jonka kohteeksi itsellä ei ole minkäänlaista intressiä päätyä. Tämän vuoksi esimerkiksi helposti tunteita herättävät keskustelut käyn ennemmin kasvotusten sellaisten ihmisten kanssa, joilta uskon apua ja vertaistukea saavani. En siis lähde kirjoittamaan liian provosoivista aiheista juuri esimerkiksi tuolla isossa lokakuisten ryhmässä, ellen ole valmis myös sitä niin sanottua jälkipyykkiä läpi käymään.

Silloin kun someen jotain julkaisee, täytyy olla siis valmis kantamaan vastuu myös jälkipyykistä. Kuitenkin aina välillä käy niitä kertoja, ettei aloittaja todellakaan odota mitään someraivoa syttyvän. Aloittaja kertoo ehkäpä omassa perhepiirissä tapahtuneesta onnistumisesta innostuneena, johon saakin vastakaiuksi vain tylytystä ja lynkkaamista: "ei tuon ikäisen kuulu tehdä sitä eikä tätä eikä tuota, en ymmärrä näitä nykyajan hömpötyksiä, kun jo noin pienenä pitää sitä, tätä ja tuota aloittaa".

Tässä ehkä surullisempana piirteenä on se, että yksi nykymaailman ilmiö tuntuu olevan, ettei osata iloita toisen onnistumisesta, vaikkei itse ehkä juuri samalla tavalla toimisikaan. Ei nähdä lainkaan sitä, kuinka innostuneena ja iloisena aloittaja on tekstinsä laatinut. Kouhitaan ja lytätään hänet täysin, vaikkei hän varmasti sellaista vastaanottoa odottanut. Missä ihmisten empatia- ja sympatiakyky on? Kysympähän vaan.

Kuitenkin somea selatessa voi löytää myös vertaistukea ja luoda uusia, aitoja, ihmissuhteita. Itse olen kokenut somen käytön Mötkiksen syntymän jälkeen lähinnä hyvänä asiana. Olen tutustunut useisiin uusiin ihmisiin, joiden kanssa olemme tavanneet myös ihan kasvotusten. En kaipaa tällä hetkellä elämäämme sellaisia ihmissuhteita, joita hoidetaan vain puhelimen välityksellä. Kaipaan sitä aitoa kontaktia toisen ihmisen kanssa, keskusteluja kahvipöydän ääressä tai epätoivon vimmalla lapsia rattaisiin lenkillä nukuttaessa. Olenkin löytänyt muutamia samankaltaisen ajattelumaailman omaavia äitejä saaden tutustua heihin ja heidän perheisiinsä.

Olen löytänyt vertaistukea oman vanhemmuuden kipupisteisiin sekä esimerkiksi meidän perheessä kovastikin puhututtaneisiin uniasioihin. Vaikka se ei muuta tai poista väsymystäsi laisinkaan, on helpottavaa kuulla, että myös muut samanikäisten lasten perheet ovat samassa jamassa. Itse olen melko arka somen ryhmiin mitään julkaisemaan, juurikin tuon someraivon pelossa, vaan tyydyn ennemmin keskustelemaan mietityttävistä asioista lähipiirin kanssa.

Yksi isoimmista varjopuolista, jonka omassa somen käytössäni havaitsen on se, että se vie kamalan paljon aikaa ja aiheuttaa herkästi jonkun asteisen riippuvuuden. "Minä luen vielä äkkiä tämän viestiketjun" tai "vastaan vielä nopeasti tälle tyypille", se viekin yllättäen usemman minuutin aikaa. Silloin kun Mötkis nukkuu selaan surutta somea ja muutenkin otan niin sanotusti omaa aikaa. Kuitenkin Mötkisken hereillä ollessa pyrin käyttämään somea järkevästi. Jos Mötkis vaatii huomiotani, hän sen myös saa. Minkään Instastoryn katsominen tai Facebook langan loppuun selaaminen ei saa mennä sen edelle.

Tärkeintä mielestäni noita somen keskusteluja seuratessa on pitää mielessä kaksi asiaa: 

jokainen tekee niinkuin omalle perheelleen on parasta

ja aina voi skrollata ohi, jos aihe ei itseä kiinnosta tai menee liikaa tunteisiin.

Kuten elämässä muutenkaan,

ei mustavalkoajattelulla yleensä kovin pitkälle pötki.

En siis asettaisi somea kumpaankaan ääripäähän,

vaan jotain siltä väliltä.

Mies, joka täytti pyykinpesukoneen

Sosiaalista mediaa etenkin erilaisten vauvapalstojen osalta selatessa

ja ystävien kanssa aiheesta jutellessa on käynyt ilmi seuraava ilmiö:

miehet eivät osallistu kotitöihin.

Meillä siis ilmeisesti asustaa jonkinlainen satuolento.

Yhtenä iltana nimittäin jälleen pääsin hämmentymään,

kun Paavo viipyi kodarissa pidempään, kuin normaalisti.

Hän täytti ja ajasti pyykinpesukoneen valmiiksi

seuraavaa aamua odottamaan.

Meillä kotityöt jakautuvat luontevasti. Itse hoidan pääosin kotiin liittyvät asiat, sillä enemmän aikaa kotona vietän ja niitä kerkeän siten myös tekemään. Kuitenkin ihan samalla tavalla myös Paavo osallistuu niin sanottuihin akkojen hommiin. Hän täyttää astianpesukonetta sitä mukaa, kun astioita tulee, imuroi tarpeen vaatiessa ja käynnistää pyykinpesukoneen pyykkikorin täytyttyä.

Etenkin nyt kun eletään hektistä lapsiperhearkea on mielestäni tärkeää, että molemmat vanhemmat osallistuvat arjen pyörittämiseen. Se kumpi kerkeää ja pystyy jonkun kotiaskareen tekemään, sen myös tekee. Ei minulla riittäisi rahkeet, jos kaikki kotityöt lepäisivät minun harteillani. Tai riittäisi, mutta se olisi pois jostain muusta. Se mistä se olisi pois, olisi Mötkiksen kanssa olemisesta ja touhuamisesta.

Meillä ei varsinaisesti tunneta myöskään miesten tai naisten töitä. Kyllä meillä molemmat osaavat tarttua soppakauhan tai ajaa nurmen. Kuitenkin perinteisesti sukupuolirooleihin sidottuja hommia meillä ovat auton korjaaminen ja pyykkien viikkaaminen. Kukin voi varmasti päätellä, miten kyseiset askareet jakautuvat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että itse esimerkiksi vain ajaisin autoa. Kyllä minä sen tankkaan ja tuulilasinpesunesteen täytän tarpeen vaatiessa. Myös Paavolta sujuu pyykkien viikkaaminen, mutta kuitenkin itse sen mielummin teen. Mielestäni on huvittavaa kuunnella kun tosiaan osa naisista ei edes tankkaa autoa. Saati että avaisi konepellin, tai edes tietäisi miten se aukeaa.

Täytyy sanoa, että itse en pitkään miestä katselisi, joka ei kotitöihin osallistuisi. Minulle olisi aivan täysin turha tulla kertomaan, että puhtaat bokserit on loppu. Vastaus olisi varmaankin, että aha, mistähän mahtaisi johtua. Molemmat perheemme aikuiset ovat sekä fyysisesti että henkisesti kykeneviä pyykkiä pesemään. Yhdessä perhe ja koti on hankittu, joten myös niistä huolehtiminen mielestäni molemmille kuuluu.

Kuten meidänkin tapauksessa on monessa muussakin perheessä mies se, joka tuo leivän pöytään ja hän työskentelee kodin ulkopuolella. Kuitenkaan äidin roolia ei voi väheksyä. Hänen työpäivänsä ei sisällä kahvi- tai ruokataukoa, ei rauhallista hetkeä vessassa, ei Aamulypsyn vauhdittamaa työmatkaa. Äiti ei välttämättä saa koko miehen työpäivän aikana istahtaa hetkiksikään rauhassa alas, joten ei hänkään ole miehen töistä palatessa välttämättä se innokkain osapuoli tarttumaan imurin varteen.

Nyt kun Mötkis liikkuu ja touhuaa välillä turhankin innokkaasti pitkin huushollia, on joidenkin kotitöiden tekeminen Mötkiksen kanssa kahden melko haastavaa. Pyykkien ripustaminen ja astinpesukoneen täyttäminen tai tyhjentäminen ovat ehken ne pahimmat. Pyykkejä ripustaessa Mötkis kerkeää sitä mukaa repiä pyykkejä narulta, kun niitä sinne saan. Astianpesukoneeseen hän taas kiipeää enkä erityisemmin pidä ajatuksesta, että hän räveltää astianpesukonetta. Kuitenkin aina jotain vanhoja ruuantähteitä tai pesuainejäämiä siitä löytyy.

Lisäksi on joitakin hommia, mihin Mötkistä ei voi ottaa mukaan. Näistä taas ruohon leikkuu on hyvä esimerkki. On Mötkiksellä olemassa omat Peltorit. On kuitenkin täysin eri asia, antaako hän niiden olla päässä. Myös koirien harjaaminen on yksi homma, jota Mötkiksen kanssa kahden ei pysty tekemään. Hän nimittäin ryömii välittömästi koirankarvoihin. Näistä syistä siis välillä on pakko pyhittää joitakin iltoja viikosta siihen, että toinen on Mötkiksen kanssa ja toinen hoitaa kotitöitä.

Joku ajattelee tässä kohtaa, että miksen tee noita kotitöitä, jotka eivät Mötkiksen kanssa onnistu, hänen nukkuessaan. Noh, niinä hetkinä minä toivon sitä kuuluisaa omaa aikaa. Mötkiksen nukkuessa minä kirjoitan blogia, valokuvaan tai vain olen. Etenkin Paavon päivystysviikkoina nuo päiväuniajat saattavat olla ainut aika, kun minun on mahdollisuus tehdä juuri sitä mitä haluan. Sellaisiksi ne hetket olenkin nyt pyhittänyt.

Kotitöiden jakamisessa monesti varmasti iso hiertävä tekijä on se, ettei naisosapuolelle kelpaa miehen työnjälki. Meillä ainakin näin on. Paavo on paljon suurpiirteisempi kuin minä joidenkin asioiden suhteen ja juurikin tästä syystä minä olen se, joka meillä viikkaa pyykin. Tykkään ensinnäkin pystyviikata etenkin Mötkiksen pyykit sekä osan omistani. Lisäksi minun viikkaamat ja järjestelemät pinot kestävät paremmin pystyssä.

Se, että miehen tyyli tehdä kotitöitä ei miellytä naista, on hieman kinkkinen asia. Sinällään siinä vaiheessa naisen on turha valittaa siitä, ettei mies osallistu. Jos mies aina saa haukkuja sättimistä osakseen siitä, miten hän kotityöt hoitaa, into tarttua tuumasta toimeen varmasti laantuu, nopeastikin. Tälläinen tilanne toki jättää myös sen option, että nainen opastaa miehelle, kuinka toivoo jonkun askareen tapahtuvan. Tästä vaihtoehdosta olen itse sitä mieltä, että siinä ajassa kun opastan, kerkeän itse tehdä asian ja pääsen siltä osin nopeammalla ja helpommalla.

Kotitöiden levätessä vain jomman kumman harteilla,

onkin siis hyvä katsoa myös peiliin.

Olenko itse aiheuttanut sen, ettei mies osallistu kotitöihin.

Myös sanaisen arkun avaaminen aiheen tiimoilta

todennäköisesti toisi selvyyden molemmille osapuolille.

Miesosapuoli ymmärtäisi naisen näkökulmaa

vastavuoroisesti naisen ymmärtäessä miestä.

"Tämä on rakkaus, mitä ei voi kukaan ottaa minulta pois"

Vaan entäs kun se rakkaus ei iskenytkään, kuin salama kirkkaalta taivaalta?

Kun suuret tunteet eivät vyöryneetkään yli heti synnytyssalissa,

kun sain pidellä lastani ensimmäisen kerran.

Tämä on tabuaihe, josta puhutaan aivan liian vähän. Itsekin mietin pitkään, voinko tällaisesta aiheesta kirjoittaa julkiseen blogiin. Voinko minä kertoa, etten rakastunut lapseeni välittömästi siinä silmäyksessä, kun hänet ensimmäisen kerran näin. Voinhan minä. Tämän samaisen aiheen kanssa kamppailee niin moni muukin, mutta tästä ei aleta kasuaalisti keskustella kahvipöydässä.
Ei todellakaan.

Itse tunsin alkuun valtavaa syyllisyyttä siitä, etten juuri salamana rakastunut lapseeni. Ensipäivät kuluivat jotenkin sumussa. Tuntui, kuin hoitaisin jonkun toisen lasta. Etenkin sairaalassa ollessa tämä mielestäni korostui. Tuntui, kuin lapsi ei olisi minun verta ja lihaani vaan sairaalan omaisuutta, jota minä vain pyrin parhaalla mahdollisella tavalla hoitamaan. Tämä sama toistui alkuun myös ensimmäisillä neuvolakäynneillä ja muutenkin lapsestani puhuessa. Koin jotain outoa tilivelvollisuutta ja hirveää tarvetta perustella asioita, esimerkiksi omaa toimintaani.

Nyt jälkeen päin ajatellen ja aiheesta keskusteltuani niin ammattihenkilöstön kuin lähipiirin kanssa olen ymmärtänyt paremmin tuon, miksi en rakastunut lapseeni välittömästi palavasti. Enhän minä tuntenut häntä silloin. Kuinka voisikaan rakastaa jotain täysin tuntematonta, itselle vielä vierasta. Kun lapseen on saanut tutustua, on tuo ylitsepääsemättömän vuolas rakkaus iskenyt. Välillä se iskee lujaa esimerkiksi musiikkia kuunnellessa. Kappaleiden sanoituksista löytyy ne omat ajatukset, joita ei ole sanoiksi osannut pukea. Välillä rakkaus iskee lasta katsellessa. Tajuaa, että ei hitto, hän on meidän lapsi, äidin ja iskän oma pieni.

Toinen syyllisyyden aihe oli se, etten itkenyt lapseni synnyttyä. Koin olevani jääkylmä ämmä, jolla ei ole mitään tunteita. Edes oman lapsen syntymä ei riittänyt liikuttamaan minua niin paljon, että olisin itkenyt. Jälkeenpäin olen kyllä itkenyt, niin ilosta kuin surusta. Koen kuitenkin, että synnytyksen jälkeen olin niin pihalla siitä, mitä juuri tapahtui, etten oikeastaan synnytyssalissa ollessa edes tajunnut, mitä oli juuri tapahtunut. Kuinka suuri ja elämää mullistava hetki oli käsillä.

Vaikka olisi toisin voinut luulla uskon, että tuo lapsettomuus ja sen mukanaan tuoma epätoivo ja epäusko osaltaan vaikuttivat siihen, että koin juuri noita syyllisyyden tunteita. Osaltaan taustamme varmasti myös vaikutti siihen, etten salamana rakastunut lapseemme. Yksinkertaisesti en uskaltanut. Puhuin tästä Paavolle ensimmäisinä kotipäivinä. Aikalailla sanatarkasti kerroin pelkääväni, että poikamme viedään meiltä pois. Pelkäsin, että lapsemme kuolee tai että hänet ihan konkreettisesti viedään meiltä pois, jonkun viranomaisen puolesta.

Pelkäsin rakastua lapseemme, koska en uskonut saavani pitää häntä luonamme kauaa. Koin koko ajan jonkunlaista ulkopuolisuutta ja halusinkin jättäytyä etäälle. Hoidin kyllä lastamme parhaalla mahdollisella tavalla, mutta minulta puuttui tunne. Kuitenkin vastapainona saatoin öisin valvoskella heräillen vähän väliä kuuntelemaan hengittäähän meidän poika.

Keskustelin aiheesta neuvolassa ja myöhemmin ensikotiyhdistyksen ohjaajan kanssa ja sain tilanteeseeni valtavan avun. Sain purkaa tuntojani ja löysin selityksiä sille, miksi koen mitä koen. En onneksi jäänyt asian kanssa yksin, vaan sain rohkaistua mieleni ja hain apua. Olen siitä valtavan ylpeä ja tyytyväinen. Myös lähipiirin kanssa aiheesta keskusteltiin ja sain kuulla toisilta äideiltä heidän kokeneen aivan samaa.

Osaltaan tuo ammattiapu sekä läheisten vertaistuki auttoivat tilanteen mukanaan tuoman syyllisyyden yli. Haluankin kannustaa kaikkia saman asian kanssa painivia ottamaan asian rohkeasti puheeksi neuvolassa, jos läheisten kanssa aiheesta on vaikea keskustella.

Näin isojen asioiden kanssa ei kannata jäädä yksin,

ettei syyllisyys jää varjostamaan suhdetta omaan lapseen.

Lapsiluku

Tämäkin postaus on odottanut luonnoksissa pölyttymässä liki puoli vuotta.

Koska se jäi silloin tuoreeltaan julkaisematta, kynnys julkaisemiseen kasvoi.

Kun joskus kauan aikaa sitten alettiin Paavon kanssa lapsiluvusta puhua oli ajatuksena, että ainakin kaksi ellei kolmekin lasta olisi sopiva määrä. Nyt kuitenkin kun ollaan opeteltu elämää esikoisen kanssa on tuo ajatus alkanut muuttua. Itse olen ainoa lapsi olosuhteiden pakosta ja siltä osin olen halunnut aina useamman kuin yhden lapsen. Paavolla puolestaan on sisaruksia viisi. Sisarusten osalta olemme siis hyvin erilaisista perheistä.

Sinällään toivoisin Mötkikselle pikkusiskon tai -veljen, mutta en tiedä onko minusta ja meistä siihen, onko se koko perheen etu. Vaikka esikoisen syntymä mullistaa koko maailman, on hänen kohdallaan eniten aikaa sopeutua muutokseen. Toisen tai kolmannen lapsen on tavallaan sujahdettava perheen elämään mukaan. Esikoisen kanssa on esimerkiksi mahdollista pesiä ihokontaktissa juuri niin kauan kun äidistä ja vauvasta hyvältä tuntuu. Seuraavien lapsien kohdalla tätä mahdollisuutta ei välttämättä ole, ellei esimerkiksi lasten iskä tai isovanhemmat pysty olemaan isompien sisarusten kanssa.

Myös asia, joka minua kaikkien vaikeuksien jälkeen terveen lapsen saaneena pelottaa, että voisimmeko saada enää toista tervettä lasta. Jokin syy ja selityshän noille keskenmenoille kuitenkin todennäköisesti on ja veikkaan sen olevan juuri jonkun asteinen kehityspoikkeama. Tottakai elämä kehitysvammaisen tai erityisen tuen tarpeen lapsen kanssa on monesti antoisaa ja rikasta, mutta myös äärettömän raskasta ja kuluttavaa. Sivusta sekä siviili- että työelämässä erityislasten perheitä seuranneena täytyy nostaa heille hattua äärettömän korkealle. Samalla myöntäen myös, etten tiedä olisiko minusta siihen.

12 päivän ikäinen elämämme valo

Yhden raa'an, mutta myös valitettavasti tärkeän näkökulman lapsilukukeskusteluun tuo taloudellinen näkökulma. Ollaan molemmat Paavon kanssa keskituloisissa ammateissa. Molempien ollessa töissä tulot riittivät rentoon elämäntyyliin ja joka kuukausi jotakin saatiin säästöönkin. Jotta pystymme tarjoamaan perheellemme taloudellisesti turvatun tulevaisuuden ja esimerkiksi kaikille harrastusmahdollisuudet, täytyy lapsiluku osaltaan myös suhteuttaa tulotasoon. Tällä tarkoitan sitä, että en halua joutua ikinä sanomaan Mötkikselle, ettei hän voisi harrastaa vaikkapa jääkiekkoa, koska äidillä ja iskällä ei oo vara lisensseihin, varusteisiin ynnä muihin. Lisäksi nykyinen asuntomme on kooltaan juuri sopiva kolmelle hengelle, mutta kahden lapsen kanssa isomman hankkiminen tulisi ajankohtaiseksi jo melko pian. Haluan myös mahdollistaa perheellemme esimerkiksi ulkomaanmatkat. Ei nyt välttämättä vuosittain, mutta kuitenkin edes muutaman vuoden välein.

Lapsilukukeskustelua käytiin moneen kertaan jo raskausaikana ja nyt Mötkiksen syntymän jälkeen, kunnes eräänä päivänä yhteisymmärrykseen päästiin Mötkiksen ollessa parin kuukauden ikäinen. Olin nukkunut erittäin huonosti monena peräkkäisenä yönä Mötkiksen ravatessa tissillä tunnin tai korkeentaan kahden välein ja iltapäivällä Mötkiksen huutaessa selkä kaarella hysteerisenä eikä mikään auttanut, purskahdin itsekin lohduttomaan itkuun.

Sillä hetkellä minulle kirkastui se, etten haluaisi Mötkiksen olevan näkemässä noita romahduksia kuopuksen kanssa itkua turatessa. En voi kuvitella pienen lapsen hätää pikkuveljen tai -siskon ja äidin itkiessä lohduttomana. Kerroin Paavolle tapahtuneesta ja vannotin hänet lyömään jarruja ja jäitä hattuun minulle siinä vaiheessa, jos alan toisesta lapsesta lähiaikoina huuruta.

Tärkeää on muistaa, että tie tähän päivään ja Mötkiksen syntymään oli kivinen.
Vaikka lapsettomuuden jälkeen esikoisen synnyttyä raskautuminen on monesti helpompaa
ja nopeampaa, en haluaisi myöskään Mötkiksen näkevän sitä surua, pettymystä ja vihaakin
 jota koimme keskenmenojen aikaan.

Nyt on aika keskittyä Mötkikseen.

ENSIMMÄISET PISSAT POTTAAN

Mötkikselle hankittiin potta hänen ollessa ehken noin puolen vuoden ikäinen. Muutaman kerran hänen kanssaan siinä käytiin tuolloin istumassa, mutta reaktio oli itkua ja kauhua. Pottailu siis jätettiin ihan täysin. Suunnilleen kuukauden päästä pottaa testattiin uudestaan, tällä kertaa reaktiota ei ollut, toisin sanoen Mötkis istuskeli potalla tyytyväisenä kirjaa katsellen. Tämän onnistuneen kokeilun jäljeen potalla käytiin satunnaisesti, mutta aikalailla unholaan se jäi.

Keskiviikkona kuitenkin heräiltiin kaikessa rauhassa kohtuudella nukutun yön jälkeen ja ajattelin, että tänä aamuna testaan, mitä Mötkis sanoo potalla istumisesta. Hain potan ja kirjan yläkerran vessaan ja istutin Mötkiksen potalle kirjaa katselemaan. Pienen hetken päästä hän alkoi höpötellä ja kohta alkoikin kuulua suhina. Jes, ensimmäiset pissat pottaan! Mötkis ei juuri tapahtumaa noteerannut, mutta itse kehuin ja kiittelin häntä hienosta pissasta.

Vielä pienen hetken Mötkis malttoi istua potalla ja häntä siihen kannustin, sillä yleensä heräämisen jälkeen Mötkis tekee aamukakan. Pian kuitenkin Mötkis ilmaisi halukkuutensa nousta ylös, joten laiteltiin vaippa ja päästin hänet touhuamaan. Vähän ajan kuluttua kakka olikin jo vaipassa, joten jos Mötkis olisi halunnut ja malttanut pidempään istua potalla, olisi kakka voinut sinne tulla.

Pottailun aloittamisesta on monia mielipiteitä ja erilaisia koulukuntia. Osa kokee koko potan turhaksi kapistukseksi ennen kuin lapsi ymmärtää pissaavansa tai kakkaavansa ja osaa siitä kertoa. Tämän lapsi oppii yleensä aikaisintaan 1½-2 vuoden iässä. Osa taas aloittaa pottailun varhain, jopa heti synnytyslaitokselta kotiuduttua, ei kuitenkaan varsinaisesti pottailun muodossa, vaan harjoittaen vauvan vessahätäviestintään.

Meidän perheessä siis sijoitutaan johonkin noiden kahden välille. Meillä ei aleta vielä mitenkään rutiininomaisesti käymään potalla, vaan pikkuhiljaa tutustutaan pottaan ja mikäli sinne saaliita saadaan, niistä kovasti kiitetään ja kehutaan. Koen, että mielummin aletaan totuttautumaan pottaan rauhaksiaan jo nyt, eikä sitten yhtäkkiä tajuta, että meillä on 3-vuotias, jolle potta tai pönttö on täysin vieras ja jota pelottaa potalla tai pöntöllä istuminen.

Kuten aina elämässä ja etenkin vauvavuotena, pottailuunkin liittyy vaiheita. Välillä lapsi saattaa haluta mielellään istua potalla juurikin kirjaa katsellen tai vanhemman kanssa rupatellen ja höpötellen. Välillä taas kieltäydytään ankarasti. Kuten esimerkiksi kiinteiden aloittamisessakin, kuivaksi oppimisessakin on herkkyyskausia, joita tulee uusia. Enkä nyt tällä todellakaan tarkoita, että meillä kahdeksankuisen vauvan kanssa olisi meneillään herkkyyskausi, jonka aikana kuivaksi oppiminen tapahtuisi, en todella. Yleisesti vain siis totean kuivaksi oppimiseenkin kuuluvan herkkyyskaudet.

Kunhan Mötkis hieman kasvaa, aletaan pottailua toteuttaa enemmän rutiininomaisesti; käydään potalla aina unien ja ruokailujen jälkeen. Aikalailla siis samat periaatteet, kuin koiranpennun sisäsiistiksi opettamisessa. Varsinkin jos suolen toiminta silloin edelleen on säännönmukaista, eli esimerkiksi aamukakka tulee pian heräämisen jälkeen, pyritään saamaan se pottaan.

Turha kuivaksi oppimista on mitenkään liikaa yrittää jouduttaa. Lapselle muodostuu valmiudet oppia kuivaksi kolmen ikävuoden kieppeillä, eikä tuota yksilöllistä kehittymistä voi mitenkään jouduttaa. Kuivaksi oppiminen kun kuitenkin perustuu hermostolliseen kehittymiseen ja kypsymiseen. Kuitenkin harjoitella voi ja alkaa tutustua pottaan tai pönttöön siinä vaiheessa, kun se kenenkin lapsen kohdalla luontevalta ja hyvältä ajatukselta tuntuu.

Jokainen pissa ja kakka pois vaipasta on kuitenkin eteenpäin jo senkin suhteen, paljonko vaippoja kuluu päivän aikana. Meillä käytössä on kertakäyttöiset vaipat, joita kuluu vaihtelevasti päivästä riippuen 5-8. Tottakai kestovaippojen käyttö olisi huomattavasti ekologisempi vaihtoehto. Se ei vaan ainakaan vielä ole tuntunut perheellemme sopivalta ratkaisulta. Tuo ympäristönäkökulma huomioiden siis koen myös jokaisen pottaan tullen pissan ja kakan olevan hyväksi.

Näin äitiyslomalla olevan lastentarhanopettajan aivoin ajattelisinkin näin:

varhain aloitetulla pottaan tutustumisella ja lapsentahtisella potalla käymisellä

tuskin voit saada hallaa aikaiseksi lapsellesi.

Täytyy muistaa tässäkin asiassa realiteetit ymmärtäen,

ettei kovinkaan pieneltä lapselta voi odottaa kuivaksi oppimista.

Jokainen lapsi kypsyy ajallaan

ja on vanhempien tehtävä

ja vastuu seurata oman lapsen kehitystä,

vastaten siihen kehitystä tukevalla tavalla.

Lähteenä ja taustatietona käytetty
Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuja
otsikon "Lapsi oppii kuivaksi"-alta.

Ja päivät valoa loistaa ikkunoiden raoista pöytään, jossa on aina kukkia

Moni pariskunta miettii vauvavuoden aikana, miten tästä selvitään.

Miten voittaa vaikeudet väsymyksen keskellä.

Mistä sitä kuuluisaa omaa aikaa, kun tunnit vuorokaudessa tuntuvat loppuvan kesken.

Mistä löytää aikaa vaalia parisuhdetta ja kuinka ylipäätään vaalia parisuhdetta.

Meillä on takana ikäämme nähden pitkä parisuhde, Mötkiksen täyttäessä vuoden olemme me muutaman viikon päästä taittaneet yhteistä taivalta jo 12 vuoden ajan. Tuohon aikaan on sisältynyt hyviä, huonoja ja hyvin huonoja aikoja. Ei nuo vuodet ole aina olleet ruusuilla tanssimista, ei todellakaan. Yhdessä on pysytty välillä hammasta purren ja välillä taas saatu elää aivan ihanaa aikaa.

Välillä mielessäni olen ajatellut, että ristini olen ottanut, niin ristini kannan. Tällä en halua mitenkään tarkoittaa parisuhdettamme taakkana, vaan haen takaa periksiantamattomuutta. Yhteistä tahtotilaa, jonka avulla vaikeuksistakin selviää. Kun pappi 7.11.2015 kysyi tahdonko ottaa Paavon aviomiehekseni, rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, vastasin tahdon. En voinut luvata mitään, muuta kuin sen, että tahdon vaalia parisuhdettamme ja tehdä parhaani, jotta molemmilla olisi hyvä olla. Tahdon rakastaa ehdoitta.

Kun Paavo muutama päivä sitten sunnuntaina toi minulle pyörälenkiltä itsepoimimiaan kukkia muistin taas, kuinka ainutlaatuisen ja ihanan ihmisen kanssa jaankaan elämäni. Kukat oli ensimmäiset Paavon poimimat ja minulle tuomat. Kuten Instagramin puolella maanantaina julkaisin, joku saattaisi ajatella, että kylläpä itsepoimittujen kukkien saaminen kesti. Itse kuitenkin näin asian niin päin, että hyvää kannatti odottaa. Paavo oli ajatuksen kanssa koostanut kimpun, asetellut kukat kauniisti ja solminut ne yhteen. Hän kertoi pysähdelleensä matkansa aikana useita kertoja, etsiessään sopivia kukkia asetelmaan, ja se näkyi.

Vauvavuoden yhdessäpitävä liima on tämän astisen kokemuksen mukaan ne pienet, mutta niin merkitykselliset teot arjen pyörteissä. Otat toisen huomioon ja pyrit ymmärtämään häntä. Meillä tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että Paavo on ollut äärettömän kärsivällinen sen suhteen, miten kiinni minä olen Mötkiksessä. Hän on ymmärtänyt minua tarjoten minulle omaa aikaa, minun kuitenkaan osaamatta tilaisuuksia hyväksikäyttää. Hän on silittänyt selkääni halutessani vain alkaa nukkumaan pitkän päivän päätteeksi tarkoittamatta sillä mitään muuta, kuin hyvää yötä rakas, nuku hyvin, olet minulle tärkeä.

Yksi vauvavuoden ja muutenkin parisuhteen tärkeimmistä asioista kuulin Paavon suusta. Se on, ettei pidä olettaa mitään. Älä oleta äidin saaneen päivän aikana vauvan kanssa loihdittua ruokaa ja kodin hohtavan puhtoisena töistä tullessasi. Älä oleta puolisosi jaksavan työpäivän päätteeksi tehdä mitään muuta, kuin rojahtaa sohvan nurkkaan puhelimen kanssa. Älä oleta mitään, vaan puhu.

Puhu, puhu, puhu. Ja vielä kerran puhu. Puhu siitä mikä tuntuu hyvältä ja mikä pahalta. Puhu kaikesta mahdollisesta. Puhumisen kautta ymmärrät toista ja hänen tarpeitaan paljon paremmin. Kukaan meistä ei ole ajatustenlukija, eikä voi olettaa tietävänsä, miltä toisesta tuntuu ja mitä hän ajattelee. Kysy se yksinkertainen kysymys, kuinka päiväsi sujui. Illalla nukkumaan mennessä sano ne kolme pientä sanaa.

Siinä vaiheessa itselläni herää huoli siitä, millaisissa kantimissa parisuhde on, kun tuo puhe lakkaa. Silloin ollaan harmaalla alueella. Monesti meillä puhumattomuus johtaa riitoihin, kun ei ymmärretä toista. Oletetaan asioita puhumatta niistä. Onneksemme tähän astisen parisuhteemme aikana kaikki asiat, niin hyvät kuin huonot, ovat olleet puhuttavissa.

Kuten jo aikaisemmin sanoin, ei meidän elämämme ole aina ollut ruusuilla tanssimista. Se elämä on runnonut myös parisuhdetta välillä järeämmälläkin moukarilla. Vaikeuksien kautta voittoon ja entistä vahvempina on ylös noustu. Tästä syystä jaksan uskoa, että se ehkä vauvavuoden toistetuin mantra "tämä on vain vaihe", vie meidät tämänkin yli. Paljon pahempaakin on yhdessä koettu ja tästäkin selvitään yhdessä, jos vain tahdotaan.

Tiedämme molemmat, että tämä on vain väliaikaista. Mötkis on näin pieni vain niin lyhyen aikaa ja jokainen päivä vie lähemmäs niitä aikoja, kun sekä kahdenkeskistä että myös omaa aikaa on taas enemmän. Nyt kaikkien täytyy sopeutua ja mukautua vallitsevaan tilanteeseen. Nauttia tästä hetkestä muistaen, että pian Mötkis kirmaa suoraan koulupäivän päätteeksi kavereiden luokse ja kerkeämme nähdä hänestä vain kantapäät.

Tähän asti olemme eläneet hyvin pitkälti tietynlaisessa kuplassa: on vain me kolme. Toki minä ja Mötkis ollaan Paavon työpäivien aikaan nähty mammakavereita ja heidän lapsiaan, mutta työpäivien jälkeen ollaan hyvin pitkälti oltu kolmelleen ja touhuttu perheenä. Pikkuhiljaa tuota kuplaa on pyritty puhkaisemaan ja järjestetty sitä omaa aikaa molemmille. Kuitenkin vielä meidän kahdenkeskinen aika on tarkoittanut lähinnä illalla Mötkiksen nukahdettua olevia hetkiä, jonka molempien silmät vielä pysyvät auki.

Nyt kun Mötkis kasvaa koko ajan isommaksi ja kiinteitä menee päivässä jo hyvin, voisi tuota parisuhdeaikaakin ruveta pikkuhiljaa helpommin järjestämään. Emme ole valmiita mihinkään lapsivapaaseen yöhön tai päivään, mutta joku ilta tai päivä voitaisiin käydä yhdessä syömässä ja tehdä jotain ihan kahden. Tiedän, että varmasti ainakin omat ajatukseni harhailisivat vähän väliä Mötkikseen ja miettisin, miten hänellä menee. Kuitenkin pieni irtiotto ja aikuisten kahdenkeskinen aika tekisi varmasti hyvää.

Parisuhteen ja kodin yleinen ilmapiiri kuitenkin heijastuu melko vahvasti myös lapseen, joten siltä osin on myös parisuhteen vaaliminen tärkeää vauvavuoden aikana ja myös jatkossa. Mielestäni jos parisuhde aiheuttaa enemmän surua kuin onnea, ei siihen kannata jäädä. Ei edes sillä ajatuksella, että pysytään yhdessä lasten takia. Ei. Se on vihoviimeinen syy, minkä takia jäädä huonoon parisuhteeseen. Huono parisuhde heijastuu lapseen ja vaikuttaa siihen, millaisen mielikuvan hän muodostaa parisuhteesta ja siitä millaista kotona ylipäätään on. Jos tunnelma on koko ajan kireä, isä paiskii päivät pitkät töissä ja äiti on niin sanotusti nyrkin ja hellan välissä, antaa se aivan väärän viestin siitä, minkälainen normaali ja terve parisuhde on.

Tästäkin syystä haluamme vaalia parisuhdettamme.

Mielestäni meidän parisuhteemme on hyvä ja vaalimisen arvoinen.

Sen eteen kannattaa tehdä töitä ja panostaa meihin.

Mikään ihmissuhde ei säily hyvänä ilman vaalimista ja panostamista.

Parisuhde on kuitenkin mielestäni yksi elämän tärkeimmistä ihmissuhteista

ja siten vaivankin arvoinen.

On onni saada jakaa elämänsä parhaan ystävänsä kanssa.

Mitä vanhempainvapaan jälkeen?

Muutamassa kohtaa olenkin jo blogissa sivunnut sitä,

että mitä vanhempainvapaan päättymisen jälkeen tulee tapahtumaan.

Selkeyden takia kuitenkin kirjoittelen omana aiheenaan,

minkälaiset suunnitelmat meillä on vanhempainvapaan päätyttyä.

Heti raskauden alusta asti meille molemmille Paavon kanssa on ollut selvää se, että Mötkis ei tule menemään päivähoitoon kun vanhempainvapaa päättyy. Piste. Täytyy todeta, että on aivan ensiarvoisen tärkeää ja hienoa, että olemme asiasta täysin samoilla linjoilla. Asiasta ei siis tarvinnut keskustella kuin sen verran, että vanhempainvapaan jälkeenhän Mötkis jatkaa kotihoidossa minun kanssa, johon toinen totesi, että niin juuri.

Mitään päivämäärää ei ole lyöty lukkoon sen suhteen, milloin Mötkikselle tarvitaan päivähoitopaikka. Minullahan ei vakituista työsuhdetta ole, joten Mötkiksen hoidontarve alkaa vasta, kun minä saan töitä. Ja täytyy todeta, että ainakaan tällä hetkellä en juurikaan kaipaa töihin. Lisäksi koemme Mötkiksen lapsuuden olevan niin arvokasta ja ainutlaatuista aikaa, että haluan sen jakaa hänen kanssaan ollen kotona mahdollisimman pitkään. Työelämässä ehdin kyllä vielä raataa vuosikymmeniä sinne palattuani.

Koska meillä oli yhteinen linja ja ajatus heti aloimme suunnitella, miten sen mahdollistamme. Vanhempainpäivärahojen maksaminen päättyy meidän kohdallamme heinäkuussa, jonka jälkeen alkaa rullata kotihoidon tuki, joka ei erityisen päätä huimaava ole. Tulotason pudotessa siis melkoisesti, jotain puskuria täytyy olla paikkaamaan syntynyt vaje. Niinpä meidän perheessä alettiin säästämään heti raskauden alussa.

Toki olemme siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että meidän tulotasomme raskausaikana mahdollisti säästämisen. Säästämisen lisäksi asuntomme valmistuessa kuittasimme olemassa olevilla säästöillä kodin muutostöiden kustannukset sekä autokatospaikan, joten kukkaron nyörejä kiristeltiin välillä melkoisestikin. En kuitenkaan koe, etteikö raskausaikana olisi nautittu, tehty hankintoja Mötkistä varten ja niin pois päin. Me vain priorisoimme rahankäyttömme tilannettamme vastaavaksi. Lisäksi olemme molemmat tietyllä tapaa aikalailla nuukia rahankäyttäjiä ja olemme koko yhteisen taloutemme ajan ennemmin laittaneet vähän sukan varteen, kuin tuulettaneet kaikki rahamme taivaan tuuliin.

Nyt kun noita säästöjä on kerrytettynä, onkin täytynyt hivenen miettiä budjettia. Kuinka paljon meillä menee pelkkiin pakollisiin menoihin kuukaudessa, minkä verran Paavo tienaa, kuinka paljon tarvitsee käyttää säästöjä per kuukausi. Tämä yhtälö on vielä hieman auki, eikä varmasti mitään autenttista ja aukotonta vastausta tulekaan olemaan, ainakaan ennen kuin kotihoidon tuelle todella tipahdetaan. Veikkaan, että säästöistä käytettävän rahan määrä ei tule olemaan vakio, vaan se vaihtelee kuun menojen mukaan.

Tällä tarkoitan sitä, että joka kuukauden menoja ei pysty ennakkoon tietämään. Toki esimerkiksi lainojen kulut, yhtiövastikkeet sekä ruoka- ja polttoainekustannukset pysyvät joka kuukausi lähes vakiona. Kuitenkin eri kuukausina tipahtaa maksettavaksi X määrä erinäisiä muita kuluja: vakuutusmaksut, ajoneuvoverot, vesimaksut... Meillä esimerkiksi vakuutusmaksut on jaettu siten, että ne tulevat tasaisesti pitkin vuotta, parin kuukauden välein. Tämä mielestäni helpottaa talouden hallintaa, kun kerralla ei tule maksettavaksi koko vuoden vakuutusmaksuja. Toki silloin ne olisi kerralla kuitattuna koko vuoden osalta, mutta harvemmin juuri siinä hetkessä niihin haluaa sijoittaa useita satoja euroja.

Pääajatuksena meillä on, että pyrimme elämään Paavon palkalla ja kotihoidon tuella mahdollisimman pitkälle. Vasta kun tili alkaa olla nollissa, käytetään säästöjä. Emme siis aio vakiona siirtää jotakin määrää rahaa kuussa säästöistä käytettäväksi, vaan säästöihin kosketaan vasta, kun sille on oikeasti tarve. Uskon, että tällä saadaan minimoitua sekä säästöjen käyttö että turha ja ylimääräinen tuhlaaminen. Pakolliset menot on joka kuukausi tottakai hoidettava, mutta kukkaron nyörejä voi kiristää miettiessä esimerkiksi syödäänkö viikonloppuna ravintolassa vai tehdäänkö kotona hyvää ruokaa.

Tähän asti Mötkiksen syntymän jälkeen olemme tallettaneet lapsilisät erilliselle säästötilille. Veikkaan, että tämä tulee muuttumaan siinä vaiheessa, kun kotihoidon tuen aika koittaa. En oikein näe järkeä siinä, että säästetään toiselle tilille ja eletään toisista säästöistä. Lapsilisiä kerkeää kuitenkin isompia hankintoja varten säästää vielä vuosia siinä vaiheessa, kun itsekin palaan työelämään. Toki kuten jo aiemmin mainitsin, aiomme elää mahdollisimman vähän säästöjä käyttäen. Tämä siis tarkoittaa myös sitä, ettei lapsilisiä käytetä, ellei ole pakko. Näkisin niiden käytön kuitenkin ensisijaisempana, kuin säästöihin koskemisen.

Alustavana suunnitelmana siis on, että olen kotona ainakin syksyyn 2019 asti. Tuolloin Mötkis olisi vähän vaille kaksi vuotias ja olisi Paavon vuoro jäädä pitämään isyysvapaat. Toinen vaihtoehto on, että olen kotona syksyyn 2020 asti, jonka jälkeen Paavo pitää isyysvapaat. Realiteetit ja reunaehdot tulevat muodostumaan sen mukaan, kuinka paljon säästöjä todella tarvitsee käyttää per kuukausi ja missä vaiheessa työllistyn.

Jos vielä kotona olemisen jälkeen palaan takaisin varhaiskasvatuksen pariin, niin parhaimmat työllistymismahdollisuudet ajoittuvat elokuuhun. Kuitenkin haaveena minulla olisi ainakin kokeilla jotain muutakin, kuin lastentarhanopettajan työtä töihin palatessani. Tältä osin siis mitään päivämäärää tai edes kuukautta ei voi vielä tässä vaiheessa merkata kalenteriin Mötkiksen päivähoidontarpeen suhteen. Tältä osin siis mennään aikalailla tilanteen mukaan.

"Joka päivä ymmärrän taas vähän enemmän"

Kuvien ottamisen välillä on kulunut puoli vuotta.
Tuo puoli vuotta on hurahtanut aivan siivillä.
Jos vielä puolen vuoden päästä muistamme ottaa samanlaisen kuvan,
on meillä silloin jo yli vuosikas lapsi, taapero.
Uskomatonta, että tuo vastasyntynyt on kasvanut jo vauvaksi,
isoksi ja taitavaksi sellaiseksi.
Aika kuluu niin kamalan nopeasti.

Vaikka päivät ovat hitaita, ovat vuodet nopeita.
Näin eräs ystäväni minulle totesi Mötkiksen ollessa
neljän kuukauden ikäinen.
Hän oli aivan oikeassa.

"Nää hetket on niin hauraita

Pian ne on vain muistoja.

Päästä mut lentoon,

siivet puhtaina.

Mulla yksi pyyntö ois,

älä vie lapsuuttani pois.

Anna mun nauttia aika tää.

Vaikka tieni murheita tois,

enkä paras missään ois,

anna elää täyttää elämää."

Klamydia - Pyyntö

Äitiys

Äitiys. Olla äiti jollekin. Mitä kaikkea se tuokaan tullessaan.

Äitiyden myötä minusta on tullut uudenlainen vastuunkantaja. Olen vastuussa Mötkiksestä ja hänen teoistaan ja tekemättä jättämisistään. Toki tällä hetkellä tämä ei vielä ole kovinkaan ajankohtainen asia, mutta kuitenkin tulen olemaan Mötkiksestä esimerkiksi rikosoikeudellisesti vastuussa vielä melko monta vuotta. Olen äitinä myös vastuussa osaltani hänen kasvatuksestaan ja siitä, millainen ihminen hänestä kasvaa. Millaisia arvoja hän omaksuu ja haluaa itse elämässään toteuttaa. Yhdessä iskän kanssa kannamme tätä vastuuta käyden kasvatukseen ja arvoihin liittyviä keskusteluja lähes päivittäin. Etsien sitä parasta, meidän perheellemme ja pojallemme.

Äitiys on muuttanut rooliani perheessämme. En ole enää Paavolle pelkästään vaimo. Olen myös hänen lapsensa äiti. Jos tiemme joskus erkanisivat, ei hän minusta lopullisesti eroon pääsisi halutessaan olla poikansa elämässä läsnä. Tottakai se, että meistä on tullut äiti ja iskä, on myös muovannut parisuhdettamme erilaiseen suuntaan. Enää ei ole kahdenkeskistä aikaa aina sitä halutessamme. Mötkiksen syntymän jälkeen itseasiassa kahden olemme olleet vain yhden Prisman reissun ajan.

Yksi ihanimmista asioista, joita äitiys on poikamme lisäksi elämääni tuonut, on ihanat ja täysin korvaamattomat äitiystävät. Olen äitiyden myötä tutustunut täysin uusiin ihmisiin ja löytänyt ihania ihmisiä elämäämme. Lisäksi olen löytänyt vanhoista tutuista kultaakin kalliimpia ystäviä. On suuri rikkaus olla tällaisten ihmisten ympäröimä näinkin aralla kentällä, kuin äitiys. Tiedän, etten jää yksin jos jokin asia mietityttää, vaan myös arkaluontoisista ja intiimeistäkin asioista voi puhua täydellisen luottamuksen vallitessa.

Tultuani itsekin äidiksi ymmärrän toisia äitejä aivan eri tavalla. Äitiyden myötä on myös näin jälkikäteen ymmärtänyt joidenkin asiakasperheiden valintoja ja ratkaisuja. Kaikki ei ole niin mustavalkoista, miltä se ulospäin saattaa näyttää. On helppo sanoa ulkopuolelta, että tee niin tai näin, se käytännön toteutus ja oman lapsen tunteminen tuo kuitenkin aivan erilaisen näkökulman siihen, kuinka oikeasti perheessä loppuen lopuksi toimitaan.

Äitiys toi mukanaan myös niitä ei niin ihania puolia. Se toi tullessaan armottoman univelan määrän. Äitiyden myötä asetan Mötkiksen tarpeet hetkittäin jopa liikaakin omieni edelle väsyen itse arjen pyörteissä. Äitiys toi myös mukanaan alati takaraivossa kytevän pelon ja huolen: mitä jos jotain pahaa tapahtuu. Tämä muutti myös suhtautumistani itseeni. Entä jos minulle käy jotain. Mitä Mötkikselle ja Paavolle silloin tapahtuu. Kuinka turvaamme Mötkiksen elämää, jos meille jommalle kummalle käy jotakin. Mitä jos Mötkikselle käy jotain. Mitä meille silloin käy.

Äitiys toi mukanaan myös aivan uudenlaista epävarmuutta, jonka kaltaista en ollut ikinä kokenut. Entä jos toimin lapseni kohdalla jotenkin väärin ja aiheutan hänelle harmia. Entä jos minua ja perhettäni arvostellaan tekemiemme valintojen vuoksi. Entä jos olen jonkun silmissä huono äiti lapsellemme. Äitiys on ainakin omalla kohdallani niin herkkä ja arka aihealue, etten oikein vielä osaa sulattaa saamaani kritiikkiä ja muiden antamia ohjeita, vaan loukkaannun, ajoittain aivan liian herkästikin. Tässä on itselläni siis vielä paljon kasvamisen varaa.

Huomaan oppivani äitiyden myötä viimein hetkessä elämisen hienoutta ja tärkeyttä. Yritän tietoisesti luopua "sit kun"-elämästä. Pyrin löytämään hyvän siinä hetkessä ja ajattelemaan ennemmin "nyt kun". Mötkis niin pieni vain niin lyhyen aikaa, enkä halua tämän ajan menevän ohi odottaessani malttamattomasti, sitä kun hän kasvaa ja kehittyy. Nyt on just hyvä.

Äitiyden myötä opin myös arvostamaan itseäni ja kehoani aivan uudella tavalla. Kehoni jaksoi hienosti sille tarkoitetun tehtävän ja antoi minun kokea alatiesynnytyksen tuoden maailmaan ihanan pienen poikamme. Kehoni, joka oli tähän asti aiheuttanut suurta surua tällä saralla, antoi haaveidemme tulla todeksi jaksaen kantoajan hienosti loppuun saakka. Katson raskauden runtelemaa kehoani peilistä lempein silmin. Se teki arvokkaan työn ja jokainen raskauden aikana ilmestynyt raskausarpi on rakkausarpi.

Äitiys muutti valtavasti myös minua itseäni. Omaksuin aivan uudenlaisen tyylin elää ajatellen yleisesti ottaen aina kaikki asiat meidän perheen kautta. Mikä on parasta meille. Kuinka toimimme, jotta pääsemme haluamiimme päämääriin. En ole enää se huoleton nuori, joka lähtee kotoa tietämättä välttämättä suuntaa tai päämäärää. Tiedostan vastuuni omista teoistani ja sanoistani osana Mötkiksen identiteetin ja persoonan muotoutumista.

Olen pienen pojan äiti.

Haluan vaalia tuota pientä ihmisen alkua.

Olla hänelle paras mahdollinen äiti.