Neuvolakuulumiset 22.1.2019

Minulla oli äitiysneuvolakäynti kun viikkoja oli kasassa 24+2. Käynnille pääsin yksin Mötkiksen jäädessä kotiin Ensikotiyhdistyksen vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Tuosta yksinään käynnille pääsemisestä ei sinällään juuri valitettavasti hyötyä ollut. Olin ajatellut olevan parempi mennä käynnille yksin, sillä halusin puhua terkkarin kanssa mieltä painavista huolista, mutta ilman sen suurempaa vastakaikua jäin.

Suurimpana huolenaiheena on ollut minun jaksaminen selkäni ollessa todella, todella, todella kipeä. Kerroin terkkarille tästä kerraten samalla olleeni Mötkistä odottaessa näillä viikoilla jo melkein kuukauden sairaslomalla selän ja harkkasupistusten takia. Pohdin ääneen, mitä nyt tapahtuisi jos, ja kun, olen sairaslomakunnossa. Vastaukseksi sain voivottelua. Mitäh?! Juuri mitään muuta en kyllä meidän terkkarilta osannutkaan odottaa, hän kun ei ole mitään Florence Nightingale- ainesta.

Kuitenkin vähän jotain enemmän oisin toivonut. Toki tiedän itse ammattini puolesta, että voisimme saada Mötkikselle päivähoitapaikan järjestymään mahdollisesti nopeallakin aikataululla vointiini vedoten, tai että voisimme muutenkin hänelle hoitopaikkaa hakea. Ei kuitenkaan terkkarilla ilmeisesti käynyt pienessäkään mielessä, että tällaisesta voisi keskustella ja hän työnsä puolesta puoltaa paikan saamista, ehei, mitä sitä suotta. Tottakai häneltä sen puoltavan lausunnon tulen vaatimaan, jos selän tilanne jatkuu näin kipeänä, mutta olisin odottanut häneltä kuitenkin vähän enemmän.

Nyt olenkin pyrkinyt saamaan tuota selkää kuntoon hieronnalla sekä kehonhuollolla ja venyttelyllä. Pieniä elpymisen merkkejä on ehken havaittavissa ja toivon, että tässä raskaudessa selän tilanne etenee samalla tavalla, kuin Mötkistä odottaessa. Silloinkin toinen kolmannes oli fyysisesti se vaikein, kun taas viimeisen kolmanneksen aikana olotila alkoi hellittää. Lisäksi hankittiin esimerkiksi kodariin keittiöjakkara, jolle Mötkis voi itse kiivetä käsien ja kasvojen pesulle ja josta hänet on lyhyempi matka nostaa pyllyn pesulle, kuin ihan lattialta.

Harmittaa vain, ettei terkkarilta herunut mitään pienintäkään vinkkiä siihen, mitä voisi tehdä tai minne kannattaisi olla yhteydessä. Seuraavalla Kysin käynnillä kolmen viikon päästä pitää puhua tuosta selän kunnosta ja kysellä sieltä puolelta, olisiko jotain vinkkejä, miten asiaa lähestyä. Myös äitiysfyssarilla tai vyöhyketerapeutilla käyntiä olen harkinnut ja se onkin seuraavana to do listalla, jos ei kotikonstit ala toimia.

Neuvolakäyntiin palatakseni kaikki oli kunnossa. Painoa oli tullut edellisen neuvolan jälkeen alle kilo eikä siitä keskusteltu sen enempää. Verenpaine oli melko matala, 103/72, mikä osaltaan selittää ajoittain vaivaavaa huimausta. Tällä käynnilllä mitattiin ensimmäisen kerran kohdunpohjan korkeus, eli sf-mitta. Se oli 24cm asettuen yläkäyrälle. Tästä terkkari totesi, että on täysin normaalia, että ensimmäinen mittaustulos on yläkäyrällä ja katsottiin vertailun vuoksi myös Mötkiksen aikaiset käyrät. Silloinkin sf-mitta lähti liikkeelle yläkäyrältä laskeutuen keskikäyrälle ja loppua kohti se palasi jälleen yläkäyrälle. Nyt tottakai lähtöpaino ja toinen raskauskin vaikuttaa tuohon sf-mittaan. Hemoglobiinia ei tällä kerralla mitattu sen oltua hyvä edellisellä käynnillä. Sydänäänet kuunneltiin ja terkkari totesi keskisykkeen olevan noin 150 ja sen puolesta kaiken olevan kunnossa.

Käynnillä sain lisäksi Kelaa varten raskaustodistuksen ja kerrattiin nopeasti kuinka vanhempain vapaat ynnä muut menevät. Näpyttelinkin heti samana iltana hakemukset ja jo seuraavana päivänä oli päätökset tehtynä. Kela kyllä yllätti tässä melkoisesti. Nyt vaan siis odotellaan Kelan asioiden puolesta äitiysloman alkua 4.4.2019. Sinällään aika ihana päästä hieman taloudellisesti väljempään tilanteeseen kun äitiyspäiväraha alkaa. Onhan se huimasti parempi, kuin kotihoidon tuki.

Huh, hellettä

Jo pelkkä kymmenen päivän sääennusteen tarkistaminen saa hikoilemaan.

Kuumuus ei tule hellittämään vielä ainakaan reiluun viikkoon.

Valittaa ei pitäisi, mutta liika on liikaa.

Oma kipurajani lämpötilan suhteen menee aikalailla 25 asteessa,

sen jälkeen kaikki on tuskaa.

Jokainen voi siis kuvitella miten hyväntuulinen olen ollut reilun viikon helteiden jälkeen. Varjolämpötilat lähentelevät 30 astetta eikä öisinkään hyvin paljon alle 20 asteen lämpötiloja ole.

Jos olisi mahdollista vain maata auringossa ja lillua järvessä niin menisihän nämä kelit. Se kun ei kuitenkaan oikein tuommoisen pienen tohottajan kanssa onnistu. Lisäksi sisälämpötila alkaa lähennellä meillä joka huoneessa 30 astetta, joten helpotusta ei ole tiedossa edes sisällä. Yöllä ei meinaa saada nukuttua kun on niin kuuma eikä läpivedosta huolimatta asunto viilene. Meillä varsinkin makuuhuoneissa on paahtavan kuuma, sillä ilta-aurinko paistaa niihin.

Hetken aikaa alkukesästä pyöriteltiin Paavon kanssa ajatusta, että matkustettaisiin Paavon kahden seuraavan lomaviikon aikana Kreikkaan. Nyt kun helteistä on saanut nauttia ihan kotonakin ei matkustaminen ole enää pienessä mielessäkään. Koko ajan saa oman juomisen lisäksi olla huolehtimassa, että Mötkis saa riittävästi nesteitä ja vettä saakin olla tarjoamassa vähän väliä. Mötkis on hieman kehno juomaan näillä helteillä, joten hieman stressiähän se pukkaa aiheuttamaan. Pissavaippojen määrää seurailee ja muutenkin normaalia tarkemmin kiinnittää huomiota Mötkiksen vointiin.

Helpotusta helteisiin on haettu pulikoimalla mumman ja papan Mötkikselle ostamassa uima-altaassa. Lisäksi ollaan pyritty jollain asteella nauttimaan näistä helteistä myös ulkona olemalla. Toki se on melko vähäistä, miten kauan aina kärsii olla ulkona, mutta kohtuuden rajoissa aurinkorasvalla suojattuna ollaan ulkoiltu. Kuitenkin päivän kuuminta ja paahtavinta aurinkoa pyritään välttämään, eikä puolen päivän aikaan tarkoituksellisesti ulkoilla.

Sinällään ihana saada viettää kesä kotona säiden ollessa näin kuumat. Voin sanoa, ettei tällä helteellä päiväkodissa töissä oleminen ole mitään erityistä herkkua. Joo, toki siellä saa ulkoilla paljon lasten kanssa, mutta siellä sinulla on parhaimmillaan yli 20 lapsen nesteytys huolehdittavinasi yhdessä tiimin kanssa.

Toivotaan, että Paavon seuraavan loman aikaan olisi edes kohtuullista keliä. Ihan tällaista hellettä ei tarvitisi olla, mutta vaikka muutama sellainen päivä, että voisin jättää Mötkiksen Paavon hoiviin ja lähteä itse ottamaan aurinkoa rannalle. Välillä vedessä läträten tämäkin keli olisi ihan siedettävissä oleva. Toki yksi vaihtoehtohan olisi hankkia Mötkikselle UV-uikkari pitkillä hihoilla ja lahkeilla ja lähteä yhdessä hänen kanssaan rannalle, mutta katsotaan tuleeko sellaista hankittua.

Muistelua: Miten meillä nukutaan?

Mötkiksellä oli pitkään hyvin selkeä päivärytmi. Hän heräsi klo 8 mennessä, oli aina kerrallaan tunnin hereillä, jonka jälkeen nukkui tunnin. Öisin ensimmäisenä pätkänä Mötkis nukkui 3 tuntia, jonka jälkeen söi vaihtelevasti tunnin, parin välein. Nyt kuitenkin Mötkiksen rytmit on olleet parina päivänä ihan täysin hukassa. En tiedä, onko nyt niin paljon uusia taitoja opittavana vai mikä on, mutta päiväunet eivät meinaa maistua ollenkaan. Rinnalle korkeentaan torkahtaa, mutta heti kun yrittää siirtää rattaisiin tai omaan sänkyynsä nukkumaan Mötkis havahtuu. Päivisin ollaan hurjan pitkiä pätkiä hereillä ja pienten torkkujen voimin jaksetaan taas kukkua vaikka kuinka. Päiväunille laittaessa känistään ja tapellaan unta vastaan, vaikka selkeästi väsyttäisi kovasti.

Öisin nukutaan pääsääntöisesti perhepedissä tai siten, että Mötkis nukkuu sivuvaunussa. Viime öinä on nukuttu enemmän perhepedissä Mötkiksen nukkuessa kylki kyljessä äidin kanssa. Tuolloin omat asennot ovat toki aika mielenkiintoisia ja välillä niskat ja selkä ovat tosissaan pahasti jumissa. Yösyöttöjen lisäksi öiden rikkonaisuutta lisää osaltaan se, että Mötkis piereskelee nukkuessaan ihan älyttömän paljon ja kovaäänisesti. Hän änkää pieruja jalat viuhuen ja paukuttelee menemään kuin aikuinen mies. Yleensä piereskely on aamuyöstä tai aikaisin aamusta pahimmillaan ennen kun kakka herättää Mötkiksen.

Öiden ollessa repaleisia ja päiväunien tynkiä jää äidin lepo melko vähiin. Päivisin otan päikkäreitä mahdollisuuksien mukaan, mutta päivinä jolloin Mötkis nukkuu vain miniunia, ei paljoa unille kerkeä. Vaikka kuinka sanotaan, että kun "vauva nukkuu, niin äitikin nukkuu" ei se välttämättä mene niin. Joinakin päivinä oikeasti sitä pyykkiä vain on pestävä, että vielä seuraavana päivänäkin on vaatetta päälle itse kullakin. Ettei nälkäkuolema korjaa ja tarvitse elää einesten varassa, on myös ruokaa valmistettava jollain aikaa. Lisäksi vielä ihan oma aspektinsa on se, nukuttaako äitiä juuri siihen aikaan kun vauvaa nukuttaa, ei välttämättä.

Tässä rytmien murrosvaiheessa lohduttaudun sillä, että kolmen kuukauden ikäinen vauva alkaa hahmottaa eron yön ja päivän välillä. Meillä on onneksi heti synnäriltä asti ollut hyvin selkeä ero yön ja päivän välillä. Välillä kun kuulee Mötkiksen ikäisten vauvojen nukkuvan jopa jo 8 tuntia heräämättä, kateus nousee väistämättä pintaan. Miksei meille voinut sattua hyvillä unenlahjoilla varustettua vauvaa. Tuolloin kuitenkin muistaa, että meillä on muuten kaikki hyvin. Mötkis on terve, syntyi täysiaikaisena ja kasvaa ja kehittyy ikätasonsa mukaisesti. Tämä on vain vaihe ja pidempääkin unipätkää on varmasti tiedossa jossain kohtaa.

Kursivoidun tekstin olen kirjoittanut joulukuussa, Mötkiksen ollessa parin kuukauden ikäinen. Nyt jälkeen päin kun muistelee tuota aikaa täytyy todeta, etten muista kyseistä ajasta juuri mitään. Joku aika sitten tuli Paavon kanssa puheeksi, että oliko marraskuussa lunta vai satoiko ne joulukuussa. Kumpikaan ei muista.

Kauhulla muistelen tuota aikaa. Olin, tai oikeastaan oltiin, aivan poikki. Väsymys, jonka äärimmäisen katkonainen yöuni aiheuttaa, on jotain aivan järkyttävää. Ensimmäinen unipätkä on ollut Mötkiksellä kolmen tunnin luokkaa, eli itse olen kerennyt nukkua ehkä vähän reilun kaksi tuntia. Siitä eteenpäin on nukuttu pilkkimällä. Ai luoja. Rehellisesti täytyy sanoa, etten tiedä miten on tähän päivään asti päästy. Miten Paavo on pystynyt käymään töissä ja miten minä olen säilyttänyt mielenterveyteni rippeet Mötkiksen kanssa touhutessa.

Joku aika sitten Paavo otti yhtäkkiä puheeksi nuo alkuajat ja sen, miten vähäisiä unemme silloin olivat. Minusta itsestäni tuntui hyvältä se, kun Paavo totesi, ettei hän ymmärrä eikä tiedä miten minä olen jaksanut. Tuntui hyvältä, että toinen ymmärtää, miten rikki ja poikki olin silloin. Tuntui hyvältä tavallaan saada tunnustusta siitä, että olen pärjännyt olosuhteet huomioonottaen hyvin. Edelleenkään kukaan ei ole kuollut nälkään ja kaikilla on ollut päivittäin puhtaat vaatteet päälle laitettavaksi.

Jos palataan tuohon kohtaan, jossa kerron olevani kateellinen perheille, joiden vauvat nukkuvat jopa 8 tuntia heräämättä ja ajattelevani tämän olevan vain vaihe, niin täytyy kyllä todeta, että on pirun pitkä vaihe. Meillä Mötkis on kerran tämän reilun seitsemän kuukauden aikana nukkunut 8 tunnin pätkän. Kerran. Nykyään meillä kuitenkin onneksi nukutaan ensimmäisenä pätkänä lähes joka yö jo 5-6 tuntia, johon olen todella tyytyväinen. Etenkin näin kun peilaa aikaan, jolloin ensimmäinen päivä on tosiaan ollut tuon 3 tuntia.

Koko ajan meillä onneksi yöt ovat asettumaan päin ja nyt parhaimpina öinä Mötkis syö vasta kolmen ja neljän välillä aamuyöllä ensimmäisen kerran. Toki sitä ennen hän älisee enemmän tai vähemmän hereillä joinain öinä useampaankin kertaan, mutta nuo älinöinnit eivät välttämättä edellytä mitään toimia. Niihin molemmat Paavon kanssa herätään, mutta läheskään joka yö ei kumpikaan joudu niiden takia nousemaan, vaan kuulostellaan tilannetta omasta makkarista ja mennään Mötkiksen huoneeseen vasta, jos oikeasti tarvitsee.

Nyt kun nuo ensimmäiset syömiset ovat venyneet jo tuonne kolmen ja neljän välille, alkaa tuntua ihan järkeenkäyvältä, ettei tämän ikäinen lapsi enää tarvitse tissiä keskellä yötä. Unikoulun pitäminenhän meillä on suunnitteilla Paavon jäädessä kesälomalle kesäkuun puolivälissä. Toivotaan kuitenkin, että Mötkis ennen sitä pysyisi tuossa, että aikaisintaan kolmen ja neljän väliin tissiä vaaditaan. Siitä ei kuitenkaan olisi enää kuin muutama tunti venytettävänä tavoitteena olevaan klo 6 ensimmäiseen imetykseen.

Lisäksi tuon ensimmäisen syönnin mahdollisimman pitkälle viivästyminen varmasti tekisi unikoulusta lempeämmän ja helpomman, kun ei tarvitsisi lähteä karsimaan heti puolesta yöstä lähtien tissiä. Jospa nämä yöt tästä viimein pikkuhiljaa asettuisivat ja alettaisiin pikkuhiljaa nukkua ihan oikeasti kokonaisia öitä.

Se on ihmeellistä, miten ihmiskeho sopeutuu vallitseviin olosuhteisiin.

Unen ja levon ollessa kortilla sitä elää tavallaan säästöliekillä.

Kaikki ylimääräinen, energiaa turhaan vievä karsiutuu pois.

Ei ole olennaista muistaa, satoiko ensilumi marras- vai joulukuussa.

Siksi sitä ei muista.

A P U A

Yksinkertainen, nelikirjaiminen sana, joka arjen pyörteissä unohtuu.

Apua, auta minua.

Välillä apu on pientä. Puoliso mahdollistaa toisellaevessassa tai suihkussa käynnin. Isovanhempi ottaa lapsen hoitoon, jotta vanhempi pääsee hoidattamaan hampaitaan. Naapuri kantaa kaverina roskat roskakatokseen, kun omat kädet eivät siitä.

Välillä tarvitaan enemmän apua, kun kyseessä on isommat asiat. Lapsi valvottaa yötä päivää ja vanhemmat uupuvat. Uupuneet vanhemmat ajautuvat riitelemään eivätkä enää löydä ulospääsyä. Molemmat tarvitsevat unta ja lepoa, jossa lähipiiri ja tukiverkosto voivat olla isona apuna.

Iso ongelma, mikä meidän perheessä avun saamiseen ja antamiseen liittyy on se, ettei sitä osata pyytää. Ei sen enempää toisiltamme kuin keneltäkään muultakaan. Itse varsinkin syyllistyn tähän usein, varmaan lähestulkoon päivittäin. Tuhahdellen ja tuskaillen väkerrän vielä viimeisillä voimillani arjen askareita vaikka voisin aivan hyvin pyytää Paavolta apua.

Jotenkin harhaisesti kuvittelen, että muut näkevät ja arvaavat avun tarpeeni ilman, että minun täytyy sanaista arkkuani avata. Tässä minulla on suuri kehitystarve ja minun täytyisi alkaa tietoisesti opetella tästä pois. Voisin sanoa ääneen, että hei lähdetkö Paavo pojan kanssa ulos niin saan itse siivottua tai kirjoitettua blogia tai vaikka herranjestas käytyä paskalla rauhassa.

Tämä sama kyllä toistuu myös muun lähipiirin kohdalla. Tiedän, että varmasti saisimme Mötkikselle hoitoapua sitä pyytäessämme. Minä vain olen äärettömän huono sitä pyytämään. Mötkis on ollut jonkun muun kuin minun tai Paavon kanssa ainoastaan sen aikaa, että olemme käyneet kerran Paavon kanssa kahdestaan Prismassa, auton katsastamisen sekä minun hammaslääkärikäyntien ajan. Ehkä enemmänkin kertoja olisi voinut tähän 7 kuukauteen sisältyä.

Myös yksi tekijä, joka vaikuttaa avun pyytämiseen on se, että tiedostan lähipiirillämme olevan myös oma elämä ja välillä aikalailla kädet täynnä siinä omassa arjessa. En halua olla taakkana kenellekään muulle. Kuitenkin yksi näkökulma tähän on myös se, että jos en huolehdi omasta jaksamisestani ja pyydä apua sitä tarvitessani, voin pahimmillaan uupua todella pahasti. Sitten vasta taakka olisinkin.

Tärkeää onkin löytää kultainen keskitie. Pyytää apua sitä tarvitessaan, mutta myös toisaalta pohtia sitä, mitä kaikkea oikeasti on pakko saada tehtyä. Tässäkin se armollisuus itseään kohtaan korostuu. Kodin ei tarvitse olla tip top, pyykit saavat kuivua narulla vielä sen kolmannenkin päivän, äidin ei tarvise olla aina laittautunut kodin ulkopuolella liikkuessaan.

Saa mennä sen mukaan, mikä elämäntilanne nyt on ja antaa itselle löysiä.

Sairastupa

Kuluneen viikon, ja oikeastaan edellisenkin, teema on ollut flunssa. Aivan järkyttä kevätflunssa.

Ensimmäisenä sairastamisen aloitti Paavo, joka sinnitteli viikon töissä ja perjantaina oli minun vuoro liittyä remmiin. Olinkin ollut jo pitkin viikkoa vähän kipeän oloinen, mutta kunnolla tauti ei iskenyt päälle ennen perjantaita. Siitä lähtien olo olikin aika tuskainen ja sunnuntaina saavutettiin lakipiste. Nenä oli niin tukossa, että myös silmät vuotivat jatkuvasti. Poskionteloiden huuhtominen sarvikuonolla ei auttanut sen enempää kun nenäsumutteetkaan. Onneksi kuitenkin tuo pahin sairastaminen ajoittui viikonloppuun ja Paavo oli silloin kaverina auttamassa Mötkiksen ja kodin kanssa.

Nyt alkuviikosta olo on hieman hellittänyt, mutta parantunut en kuitenkaan vielä ole. Täytyy todeta, että on ollut melko raakaa kävelyttää Mötkistä ulkona päiväunien toivossa tässä kunnossa. Huh huh. Tästä viisastuneena täytyykin alkaa harjoitella pitkien päiväunien nukkumista suoraan takaterassilla ja käydä vain hytkyttämässä rattaita, jos Mötkis meinaa herätä liian aikaisin. Tällä viikolla kuitenkaan tuohon ei ollut jaksamista eikä mielenkiintoa. Mielummin kituuttelin pienen, hitaan kävelyn, joka takaisi pidemmät unet, kuin taistelisin raivoavan Mötkiksen kanssa takaterassilla.

Kun äidin ensimmäinen sairastaminen on takana, täytyy todeta, että melko raakaa peliä. Äidille ei paljon sairaslomapäiviä myönnetä. Nyt onneksi tosiaan tuo pahin vaihe omassa sairastamisessa sattui viikonloppuun ja Paavo pystyi olemaan apuna, mutta riittävän voimia vievää tämä arjen pyörittäminen on vielä näissä sairastamisen jälkimainingeissakin.

Tärkeintä on kuitenkin se, että ainakin tähän asti Mötkis on säästynyt sairastamiselta ja toivotaan, että hän säästyy tältä taudilta. Kuitenkin hän onneksi saa tissin kautta vasta-aineita ja voisi luulla, että jos hän sairastuisi, olisi taudinkuva hieman lievempi. Tiedäppä näistä, en ole mitään lääkäri, mutta näin voisi kuvitella.

Sairastamisen myötä tuli taas vastaan se klassinen ongelma, mitä ei juuri normiarjessa enää muista, tai se on niin rutinoitunutta: imettävä äiti ei saa käyttää kaikkia mahdollisia lääkkeitä tai itsehoitovalmisteita. Esimerkiksi tuo Finfexin piti jättää käyttämättä, sen sijaan join teetä. Myös meillä kotona ollut yskänlääke ei ollut yhteensopiva imetyksen kanssa. Kannattaa siis tarkastella nämä asiat melko tarkkaan, jos sairastuu itse imetyksen aikana tai joutuu muista syistä lääkkeitä käyttämään.

Hulinat

Meillä hulinoidaan tällä hetkellä neljän kuukauden iän saavuttamisen lähestyessä. Ja hulinoidaan muuten ihan huolella. Päivisin tissillä ei malteta olla jos ympärillä on yhtään hälyä. Jos alan puhumaan kesken syötön, herpaantuu syöminen välittömästi. Jos lehti tipahtaa puusta kesken syötön, tipahtaa myös tissi suusta, näin kärjistetysti.

Kun päivisin tissillä ei malteta olla samaan tahtiin kuin ennen, paikataan "tissivajetta" öisin. Aikaisemmin Mötkis tankkasi kohtuu nopeasti öisin. Syönti kesti 10-15 minuuttia ja sen jälkeen uni jatkui korkeentaan pienen ähinän ja piereskelyn jälkeen levollisena. Nyt tilanne on toinen. Tissille saatetaan haluta monta kertaa tunnissa, ottaa muutamat imaisut ja jatkaa unia. Tai tissille jäädään nautiskelemaan puoleksi tunniksi. Tai tissillä syödään nopeasti ja tehokkaasti ja jäädään pyöriskelemään tunniksi pitäen äitiä hereillä, jotta tissibaari on varmasti auki seuraavan kerran, kun tissin olemassaolo halutaan tarkistaa.

Huh sanon minä. Yöunet on siis mallia pätkää pätkän perään. Parhaimmillaan saan kaksi tuntia yhtäjaksoista unta, pahimmillaan kaksi minuuttia. Välillä ei siis hirveesti naurata. Täytyy toivoa, ettei tämä vaihe kestä hirmu pitkään vaan kohta päästäs nauttimaan ees niistä entisistä kolmen tunnin unipätkistä. Jotta oma unisaldo pysyisi edes kohtuullisena, käyn nukkumaan samaan aikaan Mötkiksen kanssa ja pyrin nukkumaan päivisin mahdollisuuksien mukaan. Onneksi ihmisen keho tottuu aika nopeasti ja näin reilun viikon hulinoinnin jälkeen olo on kohtuullinen, jos unta saa yhtäjaksoisesti edes tunnin pätkissä öisin.

Sinällään helpottavaa tässä jatkuvassa vaiheesta vaiheeseen elämisessä on se, että jokainen vaihe kypsyttää lapsen aivoja ja kehitys ottaa suuria harppauksia eteenpäin. Myös epätoivon iskiessä helpottaa lukea kyseisen ikävaiheen kehityksestä ja siihen kuuluvista hulinoista. Näin on helpompi ymmärtää, että kyseessä on jälleen vaan vaihe. Toki nämä neljän kuukauden hulinat on sellaiset, jotka osalla vauvoista jäävät päälle tai saattavat kestää todella pitkään. Kuitenkin toivon, ettei meidän kohdalla niin käy. 

Huomennahan Mötkis täyttää jo neljä kuukautta. Neuvola meillä on vasta torstaina eli Mötkiksen 4kk kuulimiset julkaisen sen jälkeen.

Telakalla

Blogi on elänyt hiljaiseloa tässä parisen viikkoa ja syy on hyvin yksinkertainen.

Äitiä väsyttää. Äitiä väsyttää aivan julmetusti aina hetkittäin.

Useampi luonnos odottaa viimeistelyä,

mutta aivot ei raksuta joinakin päivinä sen vertaa,

että muistaisin oman nimeni,

joten hiljaiseloa on menty.

Meillä siis edelleen yöt on melko villejä.

Tai villejä ja villejä, Mötkis kyllä nukkuu,

mutta tankkaa miljoona kertaa yön aikana

ja monena yönä oma pisin unipätkä on kahden tunnin luokkaa.

Jokainen voi siis päätellä äidin vireystilan.

Lisäksi perusarki tuppaa viemään tällä hetkellä

ison osan päivästä kun Mötkiksen päiväunetkaan

eivät erityisen ruhtinaallisen pituisia ole.

Tavoitteena on nyt kuitenkin saada nuo luonnoksissa

pölyttyneet postaukset ilmoille

ja käynnistellä blogia taas aktiivisemmaksi.

Varmasti tulee jatkossakin olemaan niitä viikkoja,

kun en jaksa kirjoitella mitään.

Ja se on ihan ok.

Tällä hetkellä täytyy kuitenkin

muistaa itse levätä,

kun siihen on mahdollisuus

ja kun sitä kokee tarvitsevansa.

Sillä voidakseen hyvin, lapsi tarvitsee hyvinvoivan äidin.

ÄIDIN TOIPUMINEN

Äitien palautumisesta synnytyksen jälkeen puhutaan todella paljon, mutta toipumisesta ei niinkään. Ainakin omalla kohdallani toipumisen suhteen tuli muutamia aivan täysiä yllätyksiä, joita en osannut odottaa tai niihin varautua millään tavalla. Jonkun verran oltiin puhuttu läheisimmän äitikaverin kanssa synnytyksestä toipumisesta, mutta suurin osa tutuista äideistä totesi loppuraskauden vaivoja valitellessani, että odota vaan aikaa synnytyksen jälkeen. Noh, nyt tiedän itse mitä aika synnytyksen jälkeen on...

Aiheenahan äidin toipuminen tuntuu olevan jonkun asteinen tabu. Olen itse keskustelut toipumisestani avoimesti kaikkien kanssa, jotka siitä ovat kysyneet ja välillä varmaan olen jotain kertonut ihan kysymättäkin. Kuten blogin puolella ennenkin, myös tämän aiheen kohdalla aion raottaa Pandoran lipasta ja kertoa oman kokemukseni tabuaiheesta.

Lähdetään liikkeellä ilmeisimmästä toipumista vaativasta asiasta eli miten alakerta toipui synnytyksestä. Hyvin. Toki ensimmäisinä päivinä istuminen kovalla sairaalasängyllä ei ollut erityisen nautinnollista, mutta kotona pehmeällä sohvalla pystyi jo istumaan ilman ongelmia. Muutaman nirhauman tikkaamisen lisäksi tikattiin eppariviilto sekä 2. asteen repeämä. Tikit sulivat nopeasti ja alle kolmen viikon kuluttua synnytyksestä tikeistä ei ollut tietoakaan. Tottakai lantionpohjanlihakset vaativat vahvistamista ja palautumista, mutta muuten olo on entisellään. Noista tikkausta vaatineista ruhjeista ei ole enää nyt tietoakaan. Toki eppariviillon arpi tulee kulkemaan mukana lopun elämää, mutta kuuluu asiaan. Jälkivuodon takia ja tikkauksien paranemiseksi jokaisen vessareissun yhteydessä piti vaihtaa sidettä ja suorittaa alapesut. Tämän takia vessareissut kestivät normaalia pidempään ja tuntui, että päivässä kerkeä tekemään muuta, kuin joko olemaan vessassa tai imettämään. Kuitenkin tuo huolellinen haavanhoito ei ainakaan voi hidastaa toipumista, joten koin sen tärkeäksi.

Tähän samaan kategoriaan lienee kuuluu myös itselleni aikalailla puskista tullut toipumisen osa-alue eli vatsan toiminta. Itselläni (ja ilmeisesti myös muillakin synnyttäneillä naisilla) maha tuppaa olemaan kovana synnytyksen jälkeen. Tämä kun yhdistetään tikkauksiin ja muutenkin synnytyksen jälkeen hellään alakertaan niin voin sanoa, ettei ole mikään hauska yhtälö. Viisi päivää synnytyksen jälkeen itse ihan täysin kirjaimellisesti paskoin ja itkin kun maha oli niin kovana. Ponnistaa ei uskaltanut, ettei tikit repeä, pelko peräpukamista hiipi mieleen ja tähän yhtälöön kun yhdistetään nälkäänsä hysteerisenä itkevä vauva niin tilanne ei ollut erityisen koominen, korkeentaan traaginen. Lähetin Paavon hakemaan apteekista mahan pehmikkeitä ja niillä onneksi maha saatiin nopeasti sellaiseen tilanteeseen, ettei ulostamisen kanssa tarvinnut tapella. Eli siis suosittelen hankkimaan mahanpehmikkeitä kotiin valmiiksi. Itsellä oli varattuna vain luumua, mutta ainakaan kohdallani se oli riittämätön keino. Käytössä oli seuraavan viikon Pegorion.

Yllätysmomenttina toipumiseen oman käänteensä toi minun napa. Minulla on vuosia sitten ollut napakoru, jonka reiän luulin umpeutuneen. Noh, loppuraskauden aikana lävistysreikä tottakai venyi ja ilmeisesti synnytyksen yhteydessä tai välittömästi sen jälkeen venytyksen loppuessa reiän kuiluun pääsi joku bakteeri. Neljä päivää synnytyksen jälkeen illalla napakorun reikä oli todella turpea ja esimerkiksi Mötkikselle vaippaa vaihtaessa kun maha osui hoitoalustaan, napa aristi pahasti. Vessareissun yhteydessä sitten tutkailin napaa enemmän ja puristelin sitä. Veren värjäämää mitä lie paisenestettä sieltä tuli ulos ihan reilusti. Soittelin läpi lapsivuodeosaston sekä KYS:n päivystyksen saaden ohjeeksi olla aamulla yhteydessä omaan terveysasemaan. Seuraavana päivänä kävinkin terveysasemalla, jossa napa viillettiin auki, viiltoon asetettiin haavalankaa, sain antibioottikuurin sekä ohjeen suihkutella napaa usein päin aikana. Napa lähti paranemaan, mutta kuurin päätyttyä se keräsi uudestaan märkivää töhnää sisäänsä ja kävin terveysasemalla sen uudestaan tyhjentämässä. Vielä nytkin napa vaatii seurailua ja puristelen sitä tarpeen mukaan. Ikävä "vaiva" siis jäi nuoruuden toilailusta.

Yhdeksi toipumisen osa-alueeksi voisi vielä nostaa henkisen toipumisen. Sen lisäksi, että synnytys on fyysisesti erittäin kova ponnistus, jonka kaltaista ei toista ole, oli se ainakin itselleni myös henkisesti kova kokemus. Tällä tarkoitan sitä, että olet aivan omien voimiesi äärirajoilla, koitat muistaa, että jokainen supistus vie lähemmäs lapsesi syntymää ja ottaa ne voimaksi, etkä tappele niitä vastaan ja kuitenkin jokainen ponnistus, joka ei pääty lapsesi syntymään repii sinua aivan kirjaimellisesti kappaleiksi eikä valmista tunnu tulevan.

Oma synnytykseni ei ollut mitenkään traumaattinen tai pelottava, synnytyksen jälkeinen aika sitä oli enemmänkin. Kuumehorkka säikäytti minut todenteolla sekä se, kun lapseni hyvin pian syntymänsä jälkeen lähti iskän ja kätilön kanssa toiseen huoneeseen saamaan lämpöhoitoa ja keuhkoista imettiin lapsivesiä ja itse jäin avuttomana makaamaan tikattavaksi. Synnytyksen prosessointi vaatikin paljon aikaa ja kirjoitin synnytyskertomuksen melkolailla tuoreeltaan heti kotiutumisen jälkeen. Kyselin synnytyksen kulusta paljon Paavolta täyttääkseni mustia aukkoja. Jälkeen päin ajateltuna olisi voinut olla hyvä käydä synnytystä läpi mukana olleiden kätilöiden tai kätilöopiskelijan kanssa. Siitä tuskin ainakaan haittaa olisi voinut olla henkisen toipumisen osalta.

Jokaisen äidin toipuminen on omanlaisensa. Jokainen tekee itse ratkaisut siitä, mistä haluaa puhua läheistensä kanssa, mutta toivottavaa olisi, että jokainen viimeisillään raskaana oleva tuleva äiti saisi kuulla synnytyksestä toipumisesta ainakin äitiysneuvolassa. Omakohtainen kokemukseni on, ettei synnytyksen jälkeisestä ajasta puhuttu laisinkaan äitiysneuvolassa. Synnytystä sivuttiin vain toiveiden kysymisellä ja kirjaamisella, ei muuta. Toki varmasti terveydenhoitaja olisi toipumisesta puhunut, jos siitä olisi tajunnut kysyä, mutta eipä tullut pieneen mieleenkään. Tästä annoin palautetta kun olimme siirtyneet lastenneuvolan puolelle.

Näin reilu 12 viikkoa synnytyksen jälkeen täytyy todeta olevansa kiitollinen siitä, miten hyvin on toipunut. Jälkitarkastuksessa kaikki oli kunnossa ja ajoittain kiristelevän repeämänkin pitäisi toipua entiselleen ajan kuluessa. Sain synnyttää lapseni alakautta, minulle ei jäänyt pysyviä haittoja synnytyksestä ja esimerkiksi ulostamis- ja pidätyskyky ovat ennallaan. Elämäni rankin kokemus toi mukanaan parhaan mahdollisen palkinnon.

Ensimmäisenä kotipäivänä pesimässä peiton alla

Takki tyhjä

Hohhoijaa, kiirettä pukkaa ja tuntuu, että tunnit loppuu vuorokaudesta. Mistäköhän päivään sais ees muutaman tunnin lisää aikaa? En ymmärrä, miten ihmiset, joilla on perhe ja koti pyöritettävänä, työ ja harrastuksia saa ajan riittämään kaikkeen.

Oon nyt tehny harjottelussa maanantaista perjantaihin pääsääntösesti töitä 8-16. Kun oon päässy kotiin, oon syöny pikasesti jotain ja joko lähteny lenkille tai kavereita moikkaamaan. Kotiin oon palannu suunnilleen seiskaan mennessä ja sillon olo on jo niin rättipoikkiväsyny ettei oo paljon kiinnostanu muu ku vajota sohvan pohjalle ja kattoo hetki telkkaria ennen kun lähtee nukkumaan.

Tuommosia on pääsääntösesti jokainen arkipäivä... Jos leikitellään hetki ajatuksella siitä, että tässä ois lisänä vielä lapset ja kotitöiden teko, jotka Paavo on nyt pääsääntösesti kotona ollessaan hoitanut, ei olis mitään mahdollisuutta saada edes pientä hetkeä omaa aikaa vuorokauteen. Lisäks kun parisuhteellekin pitäs jäädä aikaa ja energiaa niin tuntuu siltä, ettei millään ole aikaa ja jaksamista.

Itseasiassa tuohon soppaan kun vielä lisätään koulujutut, joihin panos on viime aikoina ollu pyöreä nolla, on kasassa kyllä melkoinen kombo. Turhaa stressiä on siis noista tekemättömistä tehtävistä kerenny kertyä ihan ilosesti, mutta aikaa ja energiaa niitten tekoon vaan ei oo harjottelun aikana löytyny... Pitää toivoa, että tässä sais mahollisimman nopeesti otettua itteesä niskasta kiinni ennen ku koulu taas alkaa.

Tämä ja seuraavan viikon aikana vapaapäivät onkin pyöreät nolla eikä se ainakaan helpota tätä kiireen ja väsymyksen määrää... Viikot menee harjottelussa ja viikonloppuna vielä lähen perheleiriä ohjaamaan eli aika bueno viikko tiedossa. Noo jospa tästäki viikosta selvittäs hengissä. Ehkä.

Täytyy kyllä sanoa, että ihailen suuresti niitä ihmisiä jotka saa elämänsä organisoitua sillä tavalla, että aikaa ja energiaa riittää kaikkeen siihen, mitä haluaa tehdä.

Tämmönen valitusvirsi tällä kertaa. Palataan viimestään sunnuntaina viikkokoosteen merkeissä.

Helmi 11 kuukautta ja sairastelua

Helmillä tuli tosiaan toissa päivänä mittariin 11 kuukautta. Hurjaa ajatella, että kuukauden päästä Helmi täyttää jo vuoden ja ensimmäinen, ehkä kaikkein tuskaisin vuosi alkaa olemaan takana päin.

Helmi alkaa olemaan sekä fyysisesti että henkisesti jo iso tyttö. Ensimmäisten juoksujen jälkeen tuntuu, että Helmi rauhottu ihan älyttömästi, eikä samanlaista riehumista ja hyppimistä enää ole. Tottakai edelleen aina välillä jaksetaan riehua aivan päättömänä, mutta kuitenkin suurin osa noista riehumisista menee corgien perushepuleiden piikkiin. Sillon juostaan vaan ees taas ja napataan suuhun jotain, mitä matkan varrelta löytyy ja sinkoillaan seinästä toiseen :D

Suunnilleen viikko takaperin siirryttiin Helmin kanssa Sam's Fieldin peruna ja lohi adultiin. Kuukauden päästähän se vuosi Helmillä vasta tulee täytee, mutta kasvattajalta adultruokaan siirtymisestä kysellessä hän kertoi, että voimme jo ihan hyvin siirtyä aikuisten ruokaan, kunhan ruuan rasvapitoisuus on riittävä. Tuossa peruna-lohi yhdistelmässä prosentti onkin 14, joten siihen sitten siirryttiin.

Hieman jännitti aluksi, että miten helmin maha muutokseen reagoi. Kuitenkin kuten yleensäkin, Helmin mahan kanssa ei ruuan vaihtuessa ollut mitään ongelmaa. Näin meillä on mennyt tähänkin asti kun ollaan lisätty ruokavalioon jotain uutta (esim. piimät, raejuustot, kermaviili tai erilaiset nappulat). Meijän koirista Vallu on enemmän se, jolla pötsi menee herkemmin sekaisin :(

Tällä hetkellä meillä onkin pötsit jostain syystä molemmilla sekaisin. Vallu alotti oksentamisen torstain ja perjantain välisenä yönä kolmen aikaan aamuyöllä ja oksentamista jatku seittemään asti. Sen jälkeen oli muutaman tunnin tauko ja oksentaminen alko uudestaan yhen aikaan. Vallulla oli myös maha aivan vetenä... Soittelin eläinlääkäriin ja ohjeistukseksi sain ostaa Canikur tahnaa ja syöttää koiralle esim. kaurapuuroa ja raejuustoa.

Näillä ohjeilla lähettiin liikkeelle ja Vallu onkin nyt saanu tuota Canikuria, mutta ruokaa se ei tänäänkään oo vielä kelpuuttanu... Vallusta rupee jo näkemään, että se on paastonnu pari päivää, kun viimesen kerran tuo reppana on syöny torstaina illalla kaheksan aikaan :( onneks nesteitä on kuitenkin menny tähän asti ihan hyvästi ja jos ei meinaa ite juoda niin sitten ruvetaan ruiskulla antamaan :/

Tänä aamuna myös Helmi alko oksentamaan suunnilleen yheksän aikaan. Aamuruokana tarjottiin sille kaurapuuroo ja raejuustoo, jotka Helmi söi hyvällä ruokahalulla. Hyvin pian tuo hyvä ruokahalu kuitenkin kostautu ja syöty ruoka levisi pitkin lattioita... Helmi on jatkanu oksentelua pitkin päivää ja nyt molemmat makaavat vaan ja nukkuuvat. Nyt vaan seuraillaan tilannetta ja toivotaan, että rupeisivat tokenemaan pikku hiljaa :(

Myös porukoitten luona asustava Elli oli oksennellu tiistaina, että liekkö nyt vaan jyllää koirilla jonkunlainen mahatautiepidemiä. Myös meijän kavereitten kaks koiraa on sairaana ja niilläkin on pötsit sekasin :( Toivotaan, että tää tauti ois nopeasti talttuvaa sorttia ja saatas kohta meijän yli-innokkaat tohottajat takasin :)

Kaiken tämän sairasteluvalituksen lisäks kerrottakoon, että mulla jatku koulu tiistaina pitkän joululoman jälkeen. Olihan se melkonen kulttuurishokki palata takas koulun penkille istumaan kaheksaks tunniks päivässä plus päälle vielä matkat Kuopiosta Iisalmeen ja takas kotiin... Jos lähiopetusta on kaheksan tuntia, venyy koulupäivän pituus helposti 10-11 tuntiin, kun opetuksen päälle lasketaan nuo matkat.

En kuitenkaan valita, nimittäin hyvin pian tää koulu on taptaptaputeltu, sillä sitä ei oo jälellä enää kun vuosi ja joulukuussa 2014 pitäisi olla sosionomi (AMK) paperit kädessä. Tästä viimesestä vuodesta harjottelujakin on yhteensä 17 viikkoo, eli eipä tuolla koulun penkillä enää pahemmin kerkee homehtumaan. Siihen lisäks kesä"loma" (lue opparin kirjotusta) niin koulussa varsinaisesti oltavia viikkoja ei enää pahemmin jälelle jää. Jospa tän jaksais vielä loppuun painaa :)

Tämmöstä tällä kertaa meille, yritän palailla vielä viikonlopun aikana yhen reseptin kanssa, mutta katellaan onnistuuko :)

Riiviöt

Hohhoijaa, meillä oli mielenkiintonen toissayö... Elli oli meillä hoidossa noitten kahen muun tampion kaverina eli kuten kuvitella voi, yö ei ollu mistään rauhallisimmasta päästä. Me nukutaan aina makuuhuoneen ovi kiinni, koska välillä Helmi rupes tekemään sitä, että se tuhos olohuonetta yön aikana ja myös sisäsiistiks opettelun aikaan se oli helpompaa, koska Helmi ei tehny pissejä samaan huoneeseen, jossa me oltiin. Jos nukuttiin ovi auki, saatto olla, että Helmi oli yön aikana tehny pissit olkkariin, vaikka ois pystyny ihan hyvin pidättämään aamuun asti. Ja on tuo oven kiinniollessa nukkuminen jotenkin muutenkin rauhallisempaa, eipähän koirat ravaa koko ajan ees taas sängyn ja sohvan väliä :)

Noo toissayö oli sitten hieman erilainen... Ellillä on tapana kömpiä mahan päälle nukkumaan ja nyt kun pitkään aikaan ei oo tullu Ellin kanssa nukuttua, tuli havahduttua joka ikiseen sen pomppaamiseen. Helmin ja Vallun liikkumiset on oppinu tunnistamaan, eikä niitä pahemmin enää ees rekisteröi yöllä, mutta Ellin jokainen vähän "vieraampi" liikennöinti aiheutti heräämisen...

Lisäks Ellillä on tapana öristä ja mölistä jos sitä sattuu joku tökkäsemään esimerkiksi jalalla kun hänen corgiutensa nukkuu. Noo tätäkin tietenkin tapahtui useemman kerran yön aikana. Tuo meijän 120 levee sänky kun tuppaa olemaan vähän ahas kolmelle makkarapötkölle ja kahelle heidän palvelijalleen ;)

Sen lisäks, että tuo yks huonosti nukuttu yö kiristää hermoja melko ilosesti, on myös Helmi pitäny huolen siitä, että pinna on tiukalla. Huomaa, että on likalla juoksujen myötä murkkuikä alkamassa kun jatkuvaan uhittelee ja on varsinkin lenkillä ihan mahoton. Koko ajan pitäs olla nenä kiinni maassa kulkemassa ja vetää eestaas minne sattuu... Vaatii pitkää pinnaa, takaraivossa kun jyskyttää alati lähestyvä messari joulukuun puolessa välissä. Messaria silmällä pitäen onkin pitäny harjotella vierellä nätisti kulkemista niin paljon, kun vaan mahollista.

Kun nuo kaks narttua on aiheuttanu päänvaivaa, niin onneks Vallu sentään on ollu oma ihana ittensä <3 tuommonen pöljä mössykkä, joka vaan kömpii viereen ja toivoo rapsutuksia, just sellanen koira minkä haluankin. Tottakai Vallullakin on välillä niitä päiviä, että mietin onko sillä korvia päässä ollenkaan, mutta pääsääntösesti kuitenkin Vallu on mamman mussu :)

Loppuun vielä vähän jouluhömpötyskuvia jouluvaloista Kuopion keskustasta ja ompa siellä kauppahallikin :)

Joululahjoista suurin osa alkaa olla jo hankittuna tai ainakin keksittynä mitä aikoo ostaa. Mites ruudun toisella puolella? Joko alkaa olla lahjat tai ainakin ideat kasassa? :)

Risuja ja ruusuja

Sain monen päivän houkuttelun jälkeen raahattua Paavon tänään luovuttamaan verta minun kanssa. Me ollaan muutaman kerran aikasemminkin käyty luovuttomassa verta, mutta Paavo ei oo ikinä kauheen innoissaan kyseisestä touhusta ollu, se kun on neulakammonen. Mulle luovuttaminen ei oo yleensä ollu mikään ongelma, pientä heikotusta on ollu he luovutuksen jälkeen, mutta se ilmeisesti vaan kuuluu asiaan kun kehosta otetaan melkein puol litraa verta. Tänään kuitenkin asiat oli toisin...

Käytiin luovuttamassa ihan normaalisti. Tällä kertaa veri tuli tosi nopeesti, luovutus ei kestäny iv-yhteyden muodostamisen jälkeen kun viis minuutti pussin täyttymiseen. Heti luovutuksen jälkeen olo oli ihan normaali, ihan kun en ois luovuttanu verta ollenkaan ja nousin "luovutuspedin" reunalle istumaan ja vähän aikaa istuttuani menin Paavon luokse seuraamaan sen luovutusta. Kun Paavostakin oli saatu täys pussi verta siirryttiin kahvion puolelle nauttimaan SPR:n tarjoamia kolmiovoileipiä ja istuttiin ihan rauhassa mehua juoden.

Kun olossa ei ruvennu tuntumaan mitään poikkeevaa aateltiin, että lähetään vaan kotiin. Paavo sano, että on pikkusen heikko olo niin sovittiin, että mää ajan autoo. Ei haluttu ottaa sitä riskiä, että Paavo pyörtyy rattiin. Kotiin päästiin turvallisesti ja lähettiin sitten koirien kanssa koirapuistoon. Satuttiinkin puistoon just hyvään aikaan, siellä oli muutama Helmin lempparikoirakaveri ja Vallullekkin oli kavereita, joitten kanssa juosta ja telmiä.

Kerettiin olla puistossa ehkä noin 45 minuuttia kun mulle tuli hirveen paha ja heikko olo ja siirryin penkille istumaan. Pelkäsin tosissaan, että pyörryn kohta, silmissä sumeni, korvissa humeni ja jalat oli jännällä tavalla ihan puupalikat mutta kuitenkin ihan makaroonia. Hetken istuskelin penkillä ja laskin päätä polviin ja yritin ehkästä pyörtymistä hengittelemällä ihan kaikessa rauhassa. Kuitenkin heti kun nostin pään ylös, heikotus valtas uudestaan ja oli pakko palata pääpolvissa asentoon. Etin välillä iteltäni ranteesta pulssia, sieltä sitä ei löytyny mutta kaulalta onnistuin löytämään erittäin heikon pulssin (yleensä mulla löytyy ranteesta tosi helpolla)...

Jonkun aikaa kärvistelin puistossa, kunnes Paavo sano, että eiköhän me lähetä kotiin. Onneks oltiin menty puistoon autolla, minusta ei nimittäin ois todellakaan ollu kävelemään kotiin, vaikka ei koirapuistosta meille olekaan kun ehkä maks 1,5 kilometriä. Jo puistosta autolle siirtyminen tuntu mahottomalta tehtävältä, vaikka matkaa autolle ei ollu kun joku parisen kymmentä metriä. Vähän väliä oli pakko pysähtyä ja viiä päätä polviin kun ei meinannu enää eteensä nähdä. Välillä kerkesin jo pelätä, että kohta meen niin paniikkiin, että saan vielä paniikkikohtauksenkin tähän kaupanpäälle, mutta onneks siltä vältyttiin.

Autolle köpötellessä etanavauhtia pakarat alko mennä hapoille ja autolle päästessä olo oli kun maratonin juosseella. Kun päästiin kotipihaan, olo alko normalisoitua ja loppu ilta on menny minun osalta ilman uusia heikotuksia. Kotiin päästyä kuitenkin Paavoa alko heikottaa ja se makailikin jonkun aikaa sohvalla odotellen pahan olon ohi menoa. Onneks kuitenkaan Paavon olo ei kääntyny kovinkaan huonoks.

Jännään sinällään, kun millään aikasemmalla kerralla kun ollaan luovutettu verta ei oo kummallekaan meistä tullu todellakaan noin pahoja heikotusoireita. Olo on tietenkin ollu vähän kummallinen ja jollain tavalla krapulainen (nestetasopaino pielessä) mutta tälläseltä ollaan ennen vältytty. En tiiä oliko syynä tällä kertaa se, että oltiin koirapuistossa, jossa pääsääntösesti joutuu seisomaan ja kun  veren luovutuksen jälkeenhän ei oo suositeltavaa seistä pitkiä aikoja. Vahingosta viisastuneena tiedetään tälttää koirapuistoon luovutuspäivänä seuraavan kerran kun päästään luovuttamaan :)

Sitten loppuun vielä otsikkoon viitaten kun tämä päivä oli vähän risujen täyteinen niin pitihän tähän loppuun kuitenkin laittaa kuvia Paavon siskolta tiistaina saamistani synttäriruusuista, jotka ihme kyllä ovat vieläkin elossa. Mulla on joku lahja ja taito tappaa kaikki kukat :D

Tohinaa ja touhua

Kuten otsikosta voi päätellä on kaks viime päivää olla aikalailla "täyteen buukattuja". Eilen ruvettiin järjestelemään kaappeja. Meillä on tässä asunnossa mun mielestä siihen nähhen, että tää on kaksio, melko vähän kaappitilaa ja yllätys yllätys kaikki kaapit on tungettu täyteen ilman sen suurempia järjestyksen miettimisiä. Eilen sitten operoitiin asian parissa useempi tunti. Järjestettiin keittiön kaapit uuteen uskoon, laitettiin kesäulkovaatteita ja kenkiä säilytykseen ja otettiin talvivaatteita tilalle. Oli melkonen säätäminen mutta tulipahan tehtyä :)

Kun oltiin saatu tavarat uusille paikoilleen ruvettiin kehittelemään lauantaina pidettäviä synttäreitä silmällä pitäen kauppalappua ainakin Lumian puhelimille olevan Foodie sovelluksen avulla. Kyseisellä sovelluksella voi muodostaa kauppalapun Prisman valikoimasta löytyvistä tuotteista saaden lisäks jonkunlaisen arvion ostosten hinnasta. Sovellus vaikutti erittäin hyvältä ja käyttökelpoiselta.... Kunnes kaupassa ollessa Paavon puhelimesta, johon kauppalappu oli tallennettu loppu akku auttamattomasti kesken ostosten........... Siinä vaiheessa mulla flippas ja pahasti :D ekanaki kauppalappua oli työstetty sovelluksen avulla ihan kohtuu pitkä aika (ostettavaa kun oli ihan jonkun verran) ja sitten vielä akku loppuu kesken ostosten tekemisen, huoh. Yllättävän hyvin muistettiin ostaa kaikki mitä piti, vaan yks asia unohtu.

Tänään olinkin sitten Iisalmessa koulussa ja koulusta palattua tulin puhtaaseen kotiin valmiille ruualle :) Jätin Paavolle aamulla to do-listan sisältäen imuroinnin, pölyjen pyyhinnän, vessan pesun, astianpesukoneen tyhjennyksen ja pyykinpesun. Kotiin tullessa kaikki jutut oli tehty ja päästiin syömään suoriltaan Paavon tekemää makkarakeittoo :) Olipa melko mukava tulla kotiin ilman, että tarvii ekana ruveta stressaamaan vastaan juoksentelevia villakoiria ja pyykkikorista tursuavia pyykkejä, tästä pisteet ehottomasti Paavolle :) <3

Hetken kotona oltuani lähinkin porukoitteni ja enoni ja hänen avopuolisonsa kanssa järjestelemään heidän kotiaan lasten kotiutumista silmällä pitäen. Siellä touhuillessa menikin loppupäivä :D On se jännää ja ihanaa, että serkkutytöt pääsee viimein kotiin ja perhe pääsee asettumaan kotiin opettelemaan vauvaperheen arkea :)

Kuvia ei tullu alkuviikon tapahtumista räpsittyä, ketään tuskin kiinnostaa katella ennenjälkeen kuvia meijän kaappien sisällöistä :D Lisäks ulkona vallitseva keli ei oo pahemmin houkutellu kulettamaan kameraa mukana ulkona ollessa eikä kuvia oo tullu sisälläkään räpsittyä kun en oo raaskinu vielä hankkia lisäsalamaa :s Jospa sen sais piakkoin hankittua niin viittis kuvailla vähän hämärämmässäkin, ei paljon himota tuon kameran oman salaman valossa kuvailla kun ei se mikään kummonen oo... Katotaan jos hankkisin salaman itelleni vaikka synttärilahjaks ;)

Jotta ei ihan koira-aiheesta erkaannuttas niin mainittakoon, että Helmi joka on tuhoamisen takia viettäny kotona yksinään olemansa ajat kevytmetallihäkissä oli tänään sen aikaa "vapaana" meijän asunnossa kun Paavo kävi viemässä pyykkiä pyykkitupaan. Sillä aikaa tuo pölvästi oli kerenny käy hakemassa lattialla olevan keräyspaperikorin ja oli hyvää kyytiä repimässä ja pureskelemassa sitä kun Paavo tuli takasin noin viis minuuttia kestäneen poissaolon jälkeen. Eli ei, parannusta tuohon tuhoamisongelmaan ei ole tullut, joten Helmi jatkaa yksin olojaan edelleen häkissä -.-

Inhottavaa on aina jättää Helmi tuonne häkkiin. Vaikka ostettiinkin muistaakseni toiseks isoin vaihtoehto, joka Mustissa ja Mirrissä oli tarjolla, ei tuossa kuitenkaan ihan mahottomasti liikkumatilaa oo... Kuitenkaan sekään ei oo vaihtoehto, että Helmi on täällä vapaana ja tuhoaa koko asunnon mennessään... Eli siis jatketaan pieniä kokeiluja yksin olon suhteen vapaana ja pitemmiks ajoiks jätetään häkkiin tuhoten välttämiseks. Jospa tuon tuhoamisen sais jossain vaiheessa kitkettyä pois niin sais Helmikin olla vapaasti täällä asunnossa :/

Koska kuitenkaan täysin kuvaton postaus ei tuntunu hyvältä vaihtoeholta, lisäsin loppuun muutaman kuvan. Ensimmäinen kuva on kotikonnuilta Itkonniemeltä, loput kolme kesän Viron reissulta :)

Sataasataaropisee...

Nää syyskelit ei oo kyllä mitään minun lempikelejä... Ei tee mieli pahemmin liikkua kodin ulkopuolelle kun tietää kastuvasa litimäräks joka reissulla. Tänäänkin aamulla koirien kanssa pienellä pissakakkalenkillä käydessä kerkes softshelltakki ruveta antamaan vettä läpi käsitaipeista vaikka matkaa ei taittunu kun parisensataa metriä -.-

Näillä keleillä koirien kanssa ulkoilu ei oo mitään herkkua. Tai eihän ulkoilussa sinällään mitään vikaa jos on riittävän hyvät varusteet, mutta ahh sitä kuran ja hiekan määrää, mikä koirien turkeissa kantautuu sisälle väkisin vaikka niitä kuinka yrittäs sisään tullessa kuivata.

Välillä ollaankin harkittu kurapukujen hankkimista mutta ainakin toistaseks se on jääny. Välillä oon facebookin corgisivustolta seuraillu keskustelua noista kurapuvuista ja tuntuu, ettei tuommoselle pitkä selkäselle ja lyhyt jalkaselle pötkylälle oikein meinaa löytyä oikeen kokosta pukua. Ja mää oon syntyny niin peikalo keskellä kämmentä etten osais semmosta kyllä ruveta ompelemaan :D Eli siis koska en saa semmosta pukua ostettua enkä ite tehtyä täytyy varmaan edelleen tyytyä noitten koirien pyyhkimiseen ja kurajälkien metästämiseen lattioilta...

Onneks tämän kurasen ja rapasen kelin keskellä on muitakin valopilkkuja kynttilöitten lisäks. Tänään mulle synty pienet serkkutyttö kaksoset <3 Katotaan vaan mitenkä kivasti minun vauvakuume alkaa nousta kun pääsen hoitamaan niitä pikkusia :)))) tai sitten vaihtoehtosesti se laskee miinuksen puolelle kun saan tarpeekseni huutavista ja itkevistä kakkamasiinoista ;) :D

Tunnelmointia ja valitusta

Syksyssä ja talvessa on kyllä se ihana puoli, että sillon voi hyvällä omalla tunnolla polttaa niin paljon kynttilöitä kun vaan kerkee. Meillä on palanu melkein joka ilta kynttilöitä ympäri olohuonetta (tulipaloo odotellessa...) ja ollaan vaan löllitty sohvalla telkkarin ääressä.

Tälleen syksyn pimeinä iltoina nuo valopisteet ympärillä tuo melko paljon muistoja mieleen lapsuudesta, jonka vietin asumalla puulämmitteisessä omakotitalossa. Minun kotipaikassa tulipesiä on joka huoneessa, yhteensä niitä on viis kappaletta, joten tuli on ollu elementtinä aika paljon läsnä. Ehkä tuo kynttilöitten polttaminen tuo pienen palan sitä lapsuuden takkatulta keskelle tätä meijän kerrostalo kaksioo.

Ettei ois postaus ihan blogin alkuperäsen aihepiirin ulkopuolelta niin kerrotaanhan vähän koirien päivästä, ei nimittäin menny ihan putkeen... Käytiin tänään Helmin ja Vallun kanssa koirapuistossa toteemassa, että tänään ei ollu hyvä päivä siihen tarkotukseen. Kun mentiin puistoon, siellä ei ollu muita kun saksanpaimenkoira omistajasa kanssa. Helmillä on jääny traumaa sakemanneista, joten aateltiin, että ois vaan hyvä, jos tuo kyseinen saku ois sopivan ystävällinen ja leikkisä kaveri Helmille. Sakemannissa itessään ei ollu mitään vikaa, Helmissä sen sijaan oli...

Helmistä huomas sen heti, miten paineessa se oli sen sakun läheisyydessä ja puistoilu menikin luokkaan Helmi juoksi välillä sakua karkuun ja välillä sen perässä kiljuen ku pieni porsas ja vähän väliä yrittäen näykkiä sakua kyljistä ohi juostessa... Välillä Helmi unohti sen sakun olemassa olon täysin ja touhus omiaan, mutta aina kun muisti sen läsnäolon alko heti kiljumisella varustettu jahtaaminen/karkuun juokseminen.

Helmi oli myös muille koirille jotenkin tosi äksynä... Liekkö sillä on juoksut alkamassa ja sillä alkaa ilmetä jotain PMS-oireita :D Ei ollu Helmin mielestä kukaan koirakaveri kiva, vaikka puistossa oli myöhemmin myös tuttuja koiria niin ei, mikään ei kelvannu. Myös Vallulle uhitteli muutamaan otteeseen. Murrosikä kolkuttelee jo ovella...

Myöskään Vallun puistoilut ei menny yhtään putkeen, vaan isommalle selkään pyrkivälle koiralle piti tosissaan ruveta kaapin paikkaa näyttämään, ja vieläpä useempaan otteeseen. Vallu on yleensä ollu semmonen mössykkä, jolla pinna kestää ihan yllättävänkin pitkään härkkimistä, mutta tänään senkin pinna oli jotenkin yllättävän kireenä.

Kun ei koirien puistoilut pelittäny oikein millään tasolla niin tultiin sitten siihen tulokseen, että lähetään ennemmin kotiin ja kokeillaan joku toinen päivä uudestaan. Jospa noilla ois vaikka huomenna parempi päivä. Oli vaan melko outoo, ettei kumpikaan koira oikein pärjänny tänään puistossa, vaikka tähän asti niillä ei oo ollu mitään ongelmia kenenkään koiran kanssa... :/

Valituspostaus

Hehhehe... Päästäänkin tähän joka vuotiseen ketutukseen kera koulujen alku. Tähän asti kaikkina vuosina syksy on jotenkin vaan tullut omalla painollaan ja koulu/opiskelut on alkanut, minkäs teet. Tänä vuonna syksy ei ala todellakaan mitenkään stressittömällä tavalla, vaan ensimmäinen opiskeluviikko vietetään tämän viikon sunnuntaista alkaen Virossa, Remnikussa, lastenleiriä ohjaamalla kera sosionomi- ja sairaanhoitajaopiskelijoiden.

Okei, tässä kohtaa joku miettii siellä ruudun toisella puolella, että mikä siinä nyt voi olla niin stressaavaa ja miksei reissuun lähtö motivoi. Mää oon aina ollu hirmu tarkka siitä, että haluan tietää asiat mahdollisimman tarkkaan, mahdollisimman hyvissä ajoin ja stressaan ihan hirveesti sillon, jos esim. oon myöhässä tai en tiiä mitä seuraavana tapahtuu. Tämän takia kalenteri ja erilaiset to do- listat onki ollu luottoystäviä.

Nyt tää Viroon lähtö onkin sitten organisoitu jotenkin (ainakin minun mielestä) ihan tosi oudosti ja ns. huolimattomasti. Meillä ei edelleenkään näin puoli viikkoa ennen leirin alkua ole tarkkaa tietoa lasten lukumäärästä (tämänhetkinen arvio 160 lasta),  kyytiasioihin tuli viimehetken muutoksia osan opiskelijoista jäätyä pois leiriltä ja niin edelleen. Kaikkein eniten itteeni tällä hetkellä ressaa tuo lapsimäärä, tai lähinnä epäselvyys sen suhteen. On kuitenkin ihan eri asia suunnitella ohjelmaa sadalle ku kahellesadalle lapselle.

Oon lohduttanu itteeni sillä, että tää on kuitenkin vaan viikko mun elämästä, enkä mää siihen kuole jos en tiedä etukäteen mitä tapahtuu. Oon myös onnitellu itteeni siitä, että ainakin meijän luokan porukka, joka Viroon on lähössä on ihan mahtava ja kaikkien kanssa juttu luistaa niin kun kuuluukin.

Kuitenkin pelkotiloja luo mieleen se, että leiriä kokoonnuttiin suunnittelemaan peräti kaks (2) kertaa, mulla ainakaan ei oo hajua siitä, minkälaisia lippuja ja lappuja leiriä varten ois pitäny täytellä, leirille lähtevän porukan kanssa ei oo päässy mitenkään hirmu hyvin tutustumaan jajajajaja...

Pitää kuitenkin ajatella leiriä erilaisena oppimiskokemuksena ja sellasena mahdollisuutena, joka ei monelle tule opiskelujen aikana vastaan. Lisästressiä tähän kuitenkin osaltaan luo myös se, että minä, kontrollifriikki ihminen, joudun jättämään koirat ja kodin Paavon vastuulle viikoks :D Myös osaltaan minun porukat varmasti osallistuu koirien hoitoon riippuen Paavon työpäivien pituuksista, mutta en usko, että äiti käy meillä siivoomassa Paavon puolesta ennen ku kotiudun :D No ei, osaahan Paavokin hoitaa kodin, tehhä ruokaa, siivota, yms. Se ei vaan pidä niitä asioita niin tärkeenä kun minä, joten en usko, että minua on puolentoista viikon päästä sunnuntaina kotiutuessani vastassa kiiltävän puhdas koti ja valmis ruoka :D

Tämän kaiken muun ruikutuksen lisäksi vielä pakko mainita yks valitamisen aihe jos siellä ruudun toisella puolella sattus vaikka olemaan pienten lasten vanhempia. Tämä ongelma oli erittäin jokapäiväinen ja kiusallinen varsinkin silloin, kun Helmi oli vielä "niin ihana, lutunen, sulonen, pikkupalleropollero, nappisilmä nännäänänänäänäänää kuin vaan olla ja voi" eli siis erittäin pieni pentu, mutta jatkuu näköjään vieläkin ainakin naapuruston lasten kanssa. Helmiä ja Vallua tullaan silittelemään ilman minkäänlaista luvan kysymistä, mätkähdetään vaan keskelle katua istumaan ja aletaan silittää koiria. Ai että mulla kiehuu aina tuossa vaiheessa, mutta tyynen rauhallisesti vaan nielen kiukkuni.

Välillä erittäinkin tylysti vihjailen, että meijän pitää nyt jatkaa matkaa ja koirilla on kova pissahätä, muttta aina ei vaan nämä pienet lapset ymmärrä, mitä haen takaa. Ja tästä en yhtään millään tavalla syytä lapsia itteänsä, vaan niitä aikuisia (joita usein myös vanhemmiksi kutsutaan), jotka vastaavat lapsen kasvatuksesta. Kaikkein tragikoomisimpia tilanteita on ne, kun lapsen äiti tai isä töröttää muutaman metrin päässä höpöttämässä kaverinsa kanssa ja lapsensa lähtee vaan ampaisemaan suoraan päin koiria juoksemalla ja pyllähtää siihen sitten istumaan sanomatta sanaakaan, alkaen vain silittää koiria.

Edellä mainitun kaltaisissa tilanteissa vastuutan kyllä lasten vanhempia siltä osalta, että voisivat tulla siihen luokse, hieman nuhdella lasta siitä, että täytyy kysyä ensin koiranulkoiluttajalta lupa, että saako koiraa edes silittää ja sitten vasta silittää. Usein vanhemmat vaan katsovat vierestä tumput suorina, puuttumatta tilanteeseen millään tavalla. Tuollaisessa tilanteessa kun tuntuu itsestä melko hölmöltä alkaa koulimaan lasta sen suhteen, että täytyy pyytää lupa, koirahan saattaa olla vaikka äkäinen, jos lapsen äiti tai isä seuraa tapahtumia muutaman metrin päästä.

Onneks tähän asti omien koirien kohalla on vältytty kaikenlaisilta vahingoilta noitten pienten lasten kanssa, mutta kauhulla odotan sitä päivää, kun Helmi alkaa olla vähän isompi ja kaataa vahingossa jonkun lapsen hyppäämällä vasten (tuo Hemmo kun on enemmän innokas ku älykäs). Esimerkiks jos joudun joskus jättämään koirat kaupan eteen parkkiin siks aikaa että käyn kaupassa, voi Helmi tai Vallukin keretä innostuksissaan hyppäämään jonkun pienen lapsen päälle, ja pahimmassa tapauksessa kaatamaan tämän pienen, innokkaan kaverin. Toki vahdin koirani aina silloin kun itse olen niiden hihnan päässä, mutta just tuo kaupan eteen jättäminen kyllä arveluttaa tuonkin näkökulman takia.

Omien koirien kohalla en pelkää niitten aggressiivisyyttä ja arvaamattomuutta pieniä silittelijöitä kohtaan, mutta onhan se melkonen takapakki aina etenkin pentukoiran koulutuksessa, kun koiraa aletaan yhtäkkiä lenkillä ollessa silittelemään. Kuitenkin kun tavotteena on näittenkin koirien kanssa päästä jossain vaiheessa siihen pisteeseen, että ihmiset ohitetaan lenkillä ilman enempiä haluja mennä niitä moikkaamaan. Nämä yli-innokkaat silittelijät ei ainakaan auta tilannetta millään tavalla... Kolikon kääntöpuolena tälle kuitenkin toimikoon se, että koirat ainakin oppivat ja tottuvat kaikenlaisten innokkaiden ihmisten silityksiin ja rapsutuksiin :)