Lastensuojeluun liittyvistä eettisistä ristiriidoista yksi on perheintervention oikeutus: millä oikeudella yhteiskunta saa puuttua perheiden yksityisyyteen. Tätä kysymystä on käsitelty eri maissa varhaisten lastensuojelulakien valmistelujen yhteydessä. Perheintervention oikeutukseen liittyy useita eri näkökulmia. Niitä ovat esimerkiksi perheen autonomia ja itsemääräämisoikeus sekä lapsen edun periaate. Nämä eri näkökulmat liittyvät kiinteästi toisiinsa.
Yhteiskunnan puuttuessa perheen yksityisyyteen voidaan vedota yleiseen oikeustajuun. Ennaltaehkäisevät ja korjaavat keinot lasten kasvuolojen kontrolloinnissa mielletään yleisesti hyväksytyiksi. Perheinterventiot koetaan oikeutetuiksi tapauksissa, jotka vastaavat yleistä oikeustajua. Ihmiset siis hyväksyvät kyseisen toiminnan yhteiskuntajärjestelyyn kuuluvaksi ja suotavaksi.
Yleiseen oikeustajuun liittyy mielestäni kiinteästi jokaisen ihmisen, niin sosiaalialan työntekijän kuin asiakkaan, subjektiivinen kokemus siitä, mikä on oikein. Tässä kohtaa henkilön omaa etiikkaa ja oikeustajua peilataan yhteiskunnalliseen, yleiseen oikeustajuun. Julkisuuteen nousee ajoittain lastensuojelun tapauksia, joissa valtiovallan koetaan käyttäneen liikaa tai liian vähän oikeutustaan perheinterventioon. Esimerkiksi koko maata kuohuttanut 8-vuotiaan Eerikan kuolema johti laaja-alaiseen pohdintaan Suomen lastensuojelun tilasta. Kyseisessä tapauksessa Eerikaan kohdistuneista väkivallanteoista oli nähtävillä selviä fyysisiä vammoja, mutta silti lastensuojeluntoimenpiteet eivät käynnistyneet riittävän tehokkaina. Kyseisessä tapauksessa yleisen oikeustajun mukaiset riittävät lastensuojelulliset toimenpiteet lapsen edun turvaamiseksi jäivät sosiaaliviranomaisilta tekemättä.
Tällaisiin tapauksiin liittyen herää kysymys oman ammattitaidon riittävyydestä ja toisaalta ristiriidasta käytössä olevien resurssien määrässä. Resurssipula ja rakenteelliset puutteet luovat auttamistyötä tekeville ihmisille ajoittain erittäin suuria haasteita tehdä työnsä eettisesti oikein ja hyvin. Palvelujärjestelmästämme kumpuaa rakenteellisia puutteita, joiden vuoksi kestävän auttamistyön tekeminen on estynyt. Tällaisiksi rakenteellisiksi puutteiksi koen esimerkiksi lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden vähäisen määrän sekä tuloksellisuuden lyhytkatseisen näkökulman. Tällä tarkoitan ennaltaehkäisevien palveluiden leikkaamista silläkin uhalla, että korjaavat palvelut kuormittuvat entisestään.
Aallon (2014) Helsingin Sanomiin haastattelemat viisi Vantaan lastensuojelun virkamiestä kuvaavat Suomen lastensuojelun tilanteen olevan jo niin kriisiytynyt, että on vain ajan kysymys milloin seuraava lapsi kuolee. Vuoden 2013 tilastot lastensuojelun avohuollon asiakkaiden määrästä yhden sosiaalityöntekijän vastuulla puhuvat karua kieltä. Helsingissä asiakkaita on ollut keskimäärin 58 per sosiaalityöntekijä, kun taas Vantaalla puhutaan jo 93 asiakkaasta sosiaalityöntekijää kohden. Näihin lukuihin ei vielä edes lukeudu sisään sijoitetut lapset, heidän jälkihuoltonsa tai lastensuojelutarpeen selvitykset.
Olisi mielestäni toivottavaa, ettei yhteiskuntamme päättäjien herääminen vaatisi jälleen uutta lasta uhrikseen. Olisi toivottavaa, että peruspalveluihin panostettaisiin entistä enemmän, jotta lapsiperheiden hätään voitaisiin vastata nyt, eikä vasta useiden kuukausien kuluttua hädän ilmenemisestä. On mielestäni kohtuutonta ja tarpeetonta antaa yhteiskuntamme tulevaisuuden, lasten, kärsiä yhteiskunnallisten päättäjien päättämättömyydestä ja lyhytkatseisuudesta. Toivon todella, että vireillä olevan sosiaalihuoltolain uudistuksen mukanaan tuomat ehdotukset lastensuojelulakiin ja sen mukana luvatut muutokset lastensuojelun painopisteen siirtämisestä ennaltaehkäisevään työhön sekä arviot uusien virkojen perustamisesta toteutuvat.
En tiennyt vielä muutama viikko takaperin tätä tekstiä kirjoittaessani kohtaavamme uuden perhesurman tälle syksylle. Rautavaaran tapahtumat olivat tuoreessa muistissa tätä laatiessani, vaikken sitä tuolloin esimerkiksi valinnutkaan. Nyt Kuopiossa, kotimme lähettyvillä tapahtuneen murhenäytelmän herättäessä hämmennystä, vihaa, pelkoa, surua, sekä lukuisia muita sekasortoisia tunteita koen, että on aika julkaista tämä teksti.
Teksti on opiskeluihini liittyvä tehtävä, jonka kirjoitin Sosiaalialan asiantuntijuus ja ammattietiikka- opintojaksolle. Lähteinä tekstille olen käyttänyt ammattikirjallisuutta, ajatukset eivät siis ole pelkästään omiani, vaan pohjautuvat teoriakirjallisuuteen. Tehtävänantona oli yleisönosastokirjoituksen laatiminen. Tehtävää tehdessäni en ajatellut tätä ikinä missään julkaisevani, mutta kuten jo mainitsin, nyt tuntuu oikealta ajalta julkaista tämä.
Kuten Helsingin Sanomissa julkaistiin 4.11.2014, myös Savon Sanomat uutisoi murhenäytelmän tiimoilta lastensuojelun sosiaalityöntekijöillä olevan kohtuuton määrä lapsiasiakkaita. Kun Sosiaalialan ammattijärjestön Talentian antama suositus on enintään 35 lasta sosiaalityöntekijää kohden, on Kuopiossa kyseinen luku jopa 60. Tilanne on siis kaoottinen ja lapsiluku lähes kaksinkertainen suositukseen verrattuna.
Toivon itse ammatissani, jonka valan tulen vannomaan ennen tämän vuoden loppua, pystyväni tekemään parhaani ja kaiken voitavani tällaisten tapahtumien ennaltaehkäisemiseksi. Toivon jokaisen rinnallani valatekstiä vannomassa olevan opiskelijatoverini pyrkivän samaan ja puuttumaan myös yhteiskunnallisiin epäkohtiin niitä huomatessaan. Sosionomia on luonnehdittu asiakkaiden äänen kuuluvaksi tekijäksi ja rinnalla kulkijaksi. Sitä todella toivon meidän jokaisen tulevissa työtehtävissämme tekevän.
Tänä pimeänä marraskuisena aamuna keittiömme pöydällä palavat kynttilät menehtyneiden lasten muistolle. Syvä osanottoni kaikille, joita nämä tapahtumat ovat koskettaneet.
